Pääkirjoitus 2/2004

9.12.2007 :: Pääkirjoitukset

Miia Toivio

Kun törmäsin netissä mainokseen jossa luki ”Absolut Dada” niin ymmärsin miksi saattaa alkaa ahdistaa ja ottaa sydämestä, jos yrittää miettiä mitä virkaa dadalla tai surrealismilla tätä nykyä voi enää olla. Jos kaiken maailman keskiluokkaa kosiskelevissa mainoksissa hyödynnetään 1900-luvun avantgarden keinoja, niin eikö ikään kuin astuta pyhän varpaille ja viedään hampaatkin suusta yhdistämällä barrikadeilla vallankumouksen lippua heilutteleva a-taide ja takan ääressä Imagea selaava, ruotsalaista vodkaa ryypiskelevä japanilaisen auton omistava insinöörismies, joka salaa rustaa hedelmämetaforilla kyllästettyjä pehmopornografisia runoja pöytälaatikkoonsa?

Anti-taiteena aloittaneella dadalla ei siis mene hyvin, sillä taideinstituutio on jo aikoja sitten ottanut sen kuolonsyleilyynsä ja mainonta banalisoinut dadan asenteineen kaikkineen brändiksi. Extreme Duudsonit tai MTV:n Jackass -ohjelman yllytyshullut jatkavat Cabaret Voltairen ja Pariisin dadan ylevän järkyttämisen periaatetta tänäkin päivänä, katsojaluvut kohisten. Dadan vastarannan kiiski -periaate on imetty nykypäivään, kun on muotia olla poikkeava ja toisenlainen ensimmäisenä; oman boheemin elämänsä nuori ja vihainen dadaisti. Ja kaiken yllä leijuu kolkko rahastuksen lemu. Raha seuraa etujoukkoa tietäen, että massat seuraavat perässä.

Kuten dadan, niin myös surrealismin monimuotoisuus on näivettynyt muutamaan mielikuvaan. Surrealismi elää jokamiehen tietoisuudessa Salvador Dalín figuratiivisena taiteena ja autuaana tietämättömyytenä siitä, että surrealismi sai alkunsa runoilijoiden käsissä. Automaattikirjoitus ymmärretään oman elämänkokemuksen tajunnanvirtaiseksi söheltämistä paperille, eikä surrealistisen runokuvan muodostamisen tai tulkinnan periaatteista ole tietoa.

Myös molempien liikkeiden tai ryhmittymien pyrkimys ylittää elämän ja taiteen välinen kuilu vesittyy, kun heidät ja heidän teoksensa nostetaan ”taiteeksi” kutsuttuun karsinaan. Lorottelemmeko me siis avantgarden silmille ja vähän omillekin tekemällä dadalle ja surrealismille pyhitetyn museonumeron?

Emme. Sillä mielestäni surrealismi sekä erityisesti dada ovat Suomessa sivuutettuja liikkeitä, eikä todellista keskustelua niitten merkityksistä ole käyty ainakaan siten, että yleisesti ymmärrettäisiin pintatasoa syvemmältä liikkeiden keskeisiä periaatteita, kuten tekijyyden kyseenalaistamista, sattuman korostamista tai runokuvan vapauttamista. Myös nykyrunouden ymmärtämisen kannalta syvällisempi tutustuminen dadan ja surrealismin perinteeseen on välttämätöntä.

Dadasta keskustelemisen on tehnyt hankalaksi uskoakseni se, että jos sen periaatteeksi ymmärretään ”kaikki käy” – tai kaikki mikä poikkeaa perinteisistä taidekäsityksistä ja järkyttää yleisöä – niin inflaatio on väistämätön järkytykseen pyrkivien eleiden yleistyessä. Ja samalla dada on helppo leimata pelkäksi ensimmäisen maailmansodan kätilöimäksi kaduilla harhailevaksi hyökkäysvaunuksi täynnä nihilismiä, ei-mitään. Zürichin Cabaret Voltaire ei ole toistettavissa, mutta käsityksemme dadasta voi muuttua ja syventyä, antamatta dadan ja Tristan Tzaran omien ”selittämättä paras” -periaatteiden estää keskustelua ja oivaltavia analyyseja dada-teksteistä.

Sillä lopulta vaarallisinta ja kuolettavinta kaikille avantgardeliikkeille on tulkintojen kivettyminen muutamiksi yksinkertaistetuiksi iskusanoiksi, joita on helppo levittää, omaksua ja käyttää hyväksi. Sen sijasta, että liikkeiden prosessuaalinen, keskeneräinen luonne pysäytetään joihinkin itseään monistaviin sanoihin ja määrittelyihin, tulisi etsiä niitä väärinymmärtämisen momentteja ja hetkiä, jotka ovat jääneet näkemättä. Sen vuoksi uusia näkökulmia hakeva keskustelu ja jatkuvat uudelleentulkinnat nousevat varsin tärkeään rooliin vanhojen tekstien ja liikehdintöjen tuoreuden, ensimmäistä kertaa näkemisen tunteen, luomisessa ja löytämisessä aina uudelleen.

Että uudelleentulkintoja voisi syntyä, pitää dada- ja surrealismiteksteihin saada tutustua, ja mieluiten tietenkin omalla äidinkielellä. Tuli&Savu tarjoilee lukijoilleen nyt monta ennennäkemätöntä dadaistia, Tristan Tzaran verrattomia manifesteja ja katkelman André Bretonin & Philippe Soupaultin Magneettikentistä, muun muassa. Lukekaa ja ällistykää, ja luokaa oma käsityksenne siitä, mikä näitten liikkeitten merkitys nykyrunoudelle voisi olla. Itse en yhdistäisi epiteettiä dadaistinen tai surrealistinen esimerkiksi sellaiseen runouteen, jossa todellisuus otetaan itsestään selvänä, kaikille yhteisenä, samanlaisena tilana; jossa todellisuutta kuvitetaan värityskynä kädessä ja runon kylkeen liimataan helposti ymmärrettäviä metaforia niin kuin ennen vanhaan kiiltokuvia värssykirjoihin. Mieluummin nimeäisin dadan ja surrealismin perijäksi ihmeellisyyttä hehkuvan runon, jossa on yhdistetty kaksi yllättävää asiaa niin että syntyy sumppu toisiinsa limittyviä merkityksiä, joitten rajoja on vaikea määrittää, ja joitten viittauskohteet ovat yhtä lailla häilyviä. Tai runon, jossa ilakoidaan Rrose Sélavyn hengessä, kuten dadaistisen huumorin läpäisemissä Miks Gebardiksen runoissa. Tällaisten tekstien ääressä on kiehtovaa istua ja ihmetellä, ja hymyillä kepeästi.

Surrealismin ja dadan jälkeisen runouden tulisi myös miettiä suhdettaan taideinstituutioon, kirjallisuuden sosiologiseen kenttään ja sen vallankäyttäjiin ja muihin runouden merkityksen määrittelijöihin. Missä määrin runouden tulee esimerkiksi alistua kaupallisiin realiteetteihin ja kirjailijainstituution pönkittämiseen?

Siitä olen iloinen, että tässä numerossa saamme esitellä monta potentiaalista kotimaista runoilijaa, joitten tekstit olemme kokeneet haastaviksi ja uutta luoviksi; joissa on voimakkaampia tai heikompia kaikuja dadasta tai surrealismista. Sillä ainakaan dadaistinen ei ole Suomessa vieläkään sana, jota runouden yhteydessä mielellään käytetään – jos sen merkitykseksi ymmärretään käsittämätön, merkityksetön ja järjetön. Dadasta nostaisinkin mieluummin esiin sen räävittömän ilon, tekemisen vapauden ja eri taiteiden välisten rajojen ylittymisen ja yhteistyön.

Koska tämä yhtäkkinen vihreys on taas keskellämme, päätän kirjoitukseni dadaisti Raoul Hausmannin runoon ”Kuin lintu”. Niin kutsutun luonnon kanssa voi kommunikoida laulamalla tätä ääneen vaikka omalta parvekkeelta.

Pitsu puit puittituttsu uttititi ittitaan
piet piet pieteit tenteit tuu uit
ti ti tinax troi troi toi to
Iti iti loi loi loiouttouto !
turulu tureli tur luititi
Gou-guiqu gou-guiqu
Psuit psouit psui uitti It
Loitiioito !
Prrn prrn qurr nttpruin
tiou-tiou-iou Oui o’
Oui-oui lii lii lo’
Psuiti tipsru !
Troi ti ti loinax

Ennennäkemättömiä kesäpäiviä kaikille!

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi