Performoitua häikkää

3.11.2019 :: Arvostelut

Anne Naukkarinen & Maarit Mustonen

ikkööhäik I’m ok

Forlaget Gestus 2018, 95 s.

Performanssi, 10.1.2019, Publics, Sturenkatu 37–41 4b, Helsinki.

 

Tuomas Taskinen: Kävimme yhdessä ikkööhäikin julkkareissa 10.1.2019 Publics-galleriassa Helsingissä. Vaikka kirjan tekijöiden Anne Naukkarisen ja Maarit Mustosen äidinkieli on suomi, virallisessa osuudessa ei puhuttu sanaakaan suomea – julkkarit koostuivat galleristi Paul O’Neillin englanninkielisistä alkusanoista, Naukkarisen ja Mustosen kielten väliin putoavasta performanssista ja kustantaja Karin Haldin englanninkielisen jälkisanan luennasta. Ihastuttavaa!

ikkööhäik I’m ok on kolmesta osastosta ja edellä mainitusta jälkisanasta koostuva taiteilijakirja, jonka ovat koonneet koreografi, tanssija ja kuvataiteilija Naukkarinen ja teksti-, installaatio- ja performanssitaiteilija Mustonen. Teos tarkastelee konseptuaalisesti tekijöiden suhdetta vieraaseen kieleen eli tanskaan, jota he eivät ymmärrä. Mustonen on kirjoittanut Kööpenhaminassa teoksen sanamateriaalin, jota Naukkarinen on lähestynyt ”nuottikirjoituksena”, tulkiten sanoja äänin ja elein.

Omat lähtökohtani vastaanottajana ovat lähellä Naukkarista ja Mustosta, sillä en osaa tanskaa ollenkaan. Sukukielestä ruotsista olen suorittanut lukiossa keskipitkän oppimäärän ja kirjoittanut sen kiitettävin arvosanoin vuosikymmen sitten, mutta en ole juuri käyttänyt kieltä tämän jälkeen. Kerrottakoon myös, etten ole koskaan käynyt Tanskassa. Sinut Ville taas tiedän innokkaaksi tanskan opiskelijaksi ja Tanskan kävijäksi. Kielitaitomme eritasoisuudesta johtuen koin performanssia seuratessamme, että kohtasimme tyystin eri teoksen. Tätä havaintoa on syytä pohtia hetken. Kokemuksessani teos ei siis ole jotain kokijastaan erillistä vaan prosessi tai tapahtuma, jossa teoksen poeettinen maailma kohtaa kokijan elämismaailman. Kokija tuo siis teoksen ”ulkopuolelta” teoksen sisään jotakin, mitä ilman teos ei voisi puhutella kokijaansa. Ehkä tästä voisi puhua myös tunnistamisena.

Esityksessään Naukkarinen ja Mustonen lausuivat Mustosen tanskankielisestä puheesta poimimia sanoja, joita he eivät ymmärrä, ja yhdistivät lausumat Naukkarisen sanoihin liittämiin, erilaisiin käsillä tehtäviin eleisiin. Performanssi seurasi kirjan toista osastoa ”Gestures”, jossa käsieleet on esitetty piirrettynä ja lausumat sekä ortografisella että foneettisella kirjoituksella. Lausumia ja eleitä tehdessään tekijät kiersivät näyttelytilassa toisiaan pitäen samalla tiiviin katsekontaktin. Koin seuraavani dialogia, jota käytiin semanttisista merkityksistään riisutuilla sanoilla ja eleillä. Keskustelun vaikutelmaa lisäsi puhujien äänenpainojen vaihtelu. Pienet, vaaleanpunaiset ikkööhäik-kirjat he olivat sulloneet housujensa sisäpuolelle takamustensa päälle.

Performanssi sai minut pohtimaan äänen, kirjoituksen ja ruumiin suhteita. Kirjan kiinnostavin osasto on mielestäni ensimmäinen, ”Notes”, johon Mustonen on transkriboinut Kööpenhaminan eri paikoissa (uimahallissa, kahvilassa, merivesialtaalla, kuninkaallisella kirjastolla, lentokentällä) kuulemaansa puhetta. Transkriptio ei noudata johdonmukaisesti minkään yksittäisen kielen kirjoitussääntöjä vaan pyrkii kuvaamaan, kuinka kirjoittaja vieraskielisen puheen kuulee. Koska tavoitteena ei ole sanojen tunnistaminen ja niiden semanttisten merkitysten purkaminen, lukijana voin keskittyä pidäkkeettömästi kirjoituksen äänteellisyydestä nauttimiseen. Kontekstin kautta nousee omien matkamuistojen herättämiä affekteja: kuinka keskeinen osa ulkomailla olemisen jännittävyyttä on vieraan kielen läpitunkematon äänteellisyys, jonka ympäröimänä elämää täällä toisaalla havainnoin.

Menetelmä myös hävittää puheen lähteen: kirjoitus representoi ihmisääntä, mutta sellaista, jolle ei ole merkattu esimerkiksi sukupuolta. Omakohtainen vastaesimerkki: harrastan kuorolaulua, jossa olen fysiologisista syistä sidottu sekakuoron basso- ja baritoniääniin ei-binäärisestä identiteetistäni viis. Kuten sanottu, osastoa ”Notes” kannattaakin lähestyä eräänlaisena notaationa – se representoi ääntä, joka voidaan ruumiillisesti toistaa.

 

Ville Hämäläinen: Kuvasit Tuomas hyvin teoksen tarkkarajaisen rakenteen. Kun osat ovat keskenään niin erilaisia, näkisin teoksen pakenevan kokonaisesittämisen, väittämisen ja haltuunoton yrityksiä: se on joukko omalakisia mutta yhteensoivia muistiinmerkintöjä. Tunnen ikkööhäikin äärellä läheisyyttä siksikin, että se käy minulle rakkaassa kuninkaallisessa kirjastossa, seuraa muita kahvilassa ja viihtyy veden äärellä.

Metromatkoilla viihdytän itseäni toistuvasti antautumalla kirjoitetun ja puhutun kielen erolle. Osa viehätyksestä tulee toistosta. Kun nimet joka kerran toistuvat samanlaisina ja erot jämähtävät, saavat virallisen ja opastavan sertifikaattinsa, ei jää sijaa epäilykselle, että toinen olisi huolimattomuuttaan ääntänyt sanan oudosti. Vaikka asemat ovat tuttuja ja ymmärrän nimet kuullun perusteella oikein hyvin, ero saa minut silti suorastaan häkeltymään: ”nööpo – kou nyt o –  krestes hau – iile prö”. Foneettisten muistumien kirjoittaminen osoittautuu haastavammaksi tehtäväksi, kun asemien nimet ovat tutut ja tiedän, miten ne tulee ääntää oikein. En pääse alkuhämmästyksen lähteille. Voin kaiketi vain muistella, miltä ensi kerralla kuulostivat Nørreport, Kongens Nytorv, Christianshavn ja Islands Brygge. This train terminates at vesmaa.

Ruotsin kieli on ilmeinen viitepiste, ja sitä se on myös Naukkariselle ja Mustoselle: jo teoksen ensi lehdellä nimeä selitetään pienen käsitekartan avulla, jossa ikköö tulee ickestä ja häik tulee häikästä. Siis ruotsi ja suomi, vaikka äänteellisen tarkastelun kohteena onkin kuultu tanska. Vieraan kielen mahdolliset merkitykset on kiinnitettävä johonkin tuttuun, ruotsi on close enough. Sitä paitsi tanskassa sanat jäävät aina kesken, ikke on ik. Usein Tanskassa paljastan vieraskielisyyteni yrittämällä puhua liian selvästi. Palvelua saan vasta, kun en itsekään ole varma mitä puhun. En ihmettelisi, vaikka ikkööhäikiä vuorotellen lukemalla voisi käydä mielekkään tanskankielisen keskustelun.

Julkkareiden performanssissa kielestä etäännyttiin vielä kertaalleen, sillä sanat lausuttiin siten kuin ne kirjoitetaan – se tiedostaen, että transkribointi ei tuota sanottuna täydellistä jälkeä, uhmakasta metaforaa käyttääkseni. Kirjojen siirtäminen sivuun (tai taakse) vapautti kädet tuottamaan kieltä, joka kantoi merkityksiä silloinkin, kun sanasto tai ääntäminen olivat ylitsepääsemättömän vieraita. Performanssi hylkäsi kirjoitetun, painetun, painavan ja vakavan. Se kutsui piirileikkiin, laittamaan sanojen merkitykset konkreettisesti liikkeelle.

Minä lähden leikkiin toisesta suunnasta. Kotona luen kirjaa ääneen antaumuksella etsien tanskankielisiä sanoja. Jokusen kerran onnistunkin. Usein konteksti auttaa. Lentokentällä kurvailee ”fluugmaskiin”. Saman runon ensimmäiseksi mainittu ”hygge av” on yhtä tungetteleva kuin mikä tahansa lentokentällä kasvoille tunkeva maabrändäystyön hedelmä. Kun allasosastolla sanoo ”ska vi bääe”, kuka tahansa tajunnee, että kohta kylvetään. Kieli on sillä tavalla armollinen. Oma suosikkini, paljossa paljastavuudessaan, on ”Notes”-osaston ”jaomoo”, siis ”jeg og mor”, ’minä ja äiti’. Kun jatkan kirjan lukemista kahvilassa, olen ”Gestures”-osastolla ongelmissa. Haluaisin sanoa ”jaba bassen” käsiliikkeiden kera niin, että astiat kilisevät.

”Notes” kutsuu tunnistamaan kieliä, mutta ei jää vain tunnistamisen tasolle. Muut osastot täydentävät ja jatkavat liikkeelle laittamista. Loppuosan ”Translations” ottaa aiemmin ohimennen mainittuja sanoja, pysähtyy esittämään vaihtoehtoisia selityksiä, mutta ne ovat tavanomaista sanakirjaa kirjavampia. Käännökset käyvät hyvällä tavalla järkeen: niihin voi uskoa, mielikuvituksellisempien kohdalla tekee mieli mieluummin kyseenalaistaa totunnaiset selitykset. Maailma avartuu. Palaan näihin mielelläni, mutta muistutan ensin, että edes ”Translations” ei pysäytä materiaalista liikettä ja ruumiillisuutta, pikemminkin päinvastoin: ”dictator, poems, corners // dikte” hyödyntää tanskan sanan digte etymologista taustaa latinan sanassa dictare, joka tarkoittaa sekä uuden luomista sanoin että sanelua. Mitä enemmän kieli liikkuu ulos kirjoitetusta, sitä vähemmän se sanelee.

 

Taskinen: ikkööhäikin yhteydessä kannattaa tosiaan puhua läheisyydestä. Tässä kohtaa haluaisin nostaa taas esiin Haldin kirjoittaman jälkisanan ”How can I recognize myself?”, jossa hän tarjoaa erilaisia tulkintamahdollisuuksia ikkööhäikiin samalla kuitenkin teoksen avointa luonnetta kunnioittaen. Hald kirjoittaa:

In my perception the opposite of power is intimacy.
[…]
What is now is you, the reader, and this book. The intimacy created between your body and the object you are holding. The size of the book is actually based on the size of the artists [sic] own hands, so in a way you are holding hands now with Maarit and Anne (and let me tell you – they greet you with great compassion and kind hearts).

Pienten käsien kokoinen ”äänikirja” vaaleanpunaisissa kansissaan lähellä sinua – ikkööhäik uhkuu feminismiä, jossa valtarakenteita haastetaan pehmeillä arvoilla. Tämä toteutuu kirjoituksella, joka säilyttää herkeämättä yhteytensä ääneen ja ruumiiseen. ”Ääni on […] paikka, jossa kieli ja ruumis kohtaavat”, kuten Hald kirjoittaa. Vaaleanpunaisilla ääniaalloilla ajelehtii myös Stina Saaren loistava Änimling (2018), jonka äänteellinen ja ruumiillinen paino on korostunut Saaren intensiivisissä runoperformansseissa. (Olen kuullut Saaren esityksiä Sähkö-klubilla Jyväskylässä, Tiiliskivi-klubilla Tampereella ja Runoilijat Gretan kanssa -mielenosoituksessa Helsingissä.)

Osastossa ”Translations” transkriboitua tanskaa käännetään englanniksi vuoroin sanojen merkitysten tunnistamiseen, vuoroin äänteelliseen samankaltaisuuteen tukeutuen. Nämä äänteelliset siirtymät kielestä toiseen tuovat mieleen esimerkiksi Henriikka Tavin Sanakirjan (2010) ja Cia Rinteen runojen kieltenväliset liukumat. Sekä Tavin että Rinteen kirjoissa kielet ja kirjoitusjärjestelmät kuitenkin vaihtuvat ja virtaavat vapaammin ja monikielisemmin kuin ”Translations”-osassa, jota hallitaan kuin kaksikielistä sanakirjaa. Tämä tiukka menetelmällinen hallinta tekikin osastosta lukuhistoriaani vasten tutun mutta tasapaksun oloisen kokemuksen. Paikoin osaston ”kaksikielisyys” kuitenkin puhkaistaan, kun vieraat kielet (tässä myös äidinkieli) pääsevät loisimaan käännöksen lähde- tai kohdekieleen: ”eää / live, / there is” tai ”nijieos // Nijinsky, / something nice, / to swallow”.

Lopuksi haluan vielä sanoa, että ikkööhäik-kirjaa ei kannata tarkastella erillisenä teoksena vaan kirja ja performanssi kannattaa nähdä toisistaan erottamattomana kokonaisteoksena. Kirjan dokumentaarisuus, tiukka rajoitteellisuus ja käsitteellisyys tekevät minulle sen lukemisesta pitemmän päälle puuduttavaa, ja teoksen voima ilmenee kunnolla vasta sen sisällön tullessa performatiivisesti toistetuksi ja ruumiillistetuksi. Onhan musiikkiesityksenkin kuunteleminen esteettisesti ja aistillisesti antoisampaa kuin nuottikirjoituksen lukeminen, vaikka nuotit voivatkin välittää voimakkaasti äänen ajatuksen. Samoin nuotit voi ottaa omiin käsiin ja lukea ääneen, kuten sinä Ville teit.

 

Hämäläinen: Haldin jälkisanojen mainitseminen sopii hyvin siitäkin syystä, että ne nivovat yhteen esityksen ja kirjan. Jälkisanat kuultiin osana julkkareiden performanssia, kuten Tuomas alussa jo kerroit. Jälkisanoissa Hald kuvaakin teoksen syntyä puhe edellä. ikkööhäik on dokumentaarinen jälki ensiesityksestä, johon Naukkarisen ja Mustosen luenta ja ilmeisesti samankaltainen eleperformanssi kuuluivat.

Käsissä oleva kirjanen ”on dokumentti ja ei ole dokumentti”, kuten Hald kirjoittaa. Ymmärrän, miksi dokumentaarisuus, rajoitteisiin ja käsitteisiin jumiutuminen voi tehdä nimenomaan lukukokemuksesta puuduttavan – mutta lukeminen tuntuukin olevan vähiten koskettava kokemus tätä kirjasta lukiessa. Hald kirjoittaa, ettei hän millään olisi voinut tai halunnut kopioida tai toistaa esitystä kirjan muodossa.

En ole alkuunkaan varma, onko dokumentaarisuus edes kiinnostavin tapa lähestyä tätä kirjaa. Uskoisin, että kummankin meistä kokemus kirjasta on lähempänä muistoesinettä kuin dokumenttia. Nämä ovat nuotteja, notaatiota, dokumentaatiotakin, mutta voimakkain lähde on jokin kehollinen väristys, jonka eleiden leikki sai aikaan galleriassa tammikuisen illan hämärässä.

Mutta mitä muistelee ihminen, joka nappaa kirjan mukaansa kirjakaupasta – vaikkapa jostakin Møllegaden pikkuruisista kirjakaupoista, joita en voi olla kaihoisasti ajattelematta, kun Hald mainitsee ensimmäisen esityksen paikaksi kotinsa Nørrebrossa. Kirjaa tarvitsee siis kuitenkin lähestyä myös kirjana, kun käsissä sellainen on.

Mitä rationaalisempaan esitystapaan ikkööhäik ajautuu, sitä kriittisemmäksi itsekin huomaan tulevani. ”Translationsista” jälkisanoihin kirja pyrkii purkamaan kieltä etymologian avulla, tietysti myös foneettisen samankaltaisuuden kautta. Silloin suhteeni teokseen kuitenkin pelkistyy. Vaihtoehtoja on sittenkin liian vähän. Merkitykset ovat kovin sidottuja.

Liike pysähtyy, jännitän koko yläruumiini. En ole yhtään jaba bassen. Vastaukseksi voisin tarjota lisää leikkiä. Mainitsemasi Saaren Änimling kutsuu sekin leikkiin, hajottamaan kieltä, muovailemaan merkityksiä ja merkityksettömyyksiä.

Ehkä ”Translations” tiedostaa oman rajallisuutensa. Lukiessani tuota osaa jälleen kerran uudestaan silmiini sattui seuraava selitys:

hapnee
haptic,
breathe,
happening

Haptisuudella tarkoitetaan jotain tuntoaistin välittämää. Tanskan kielen sijaan hengityksen yhteyden selitettävään sanaan saattaa hyvinkin tuoda suomen sana happi, sen hengitykseen liittyvät arkiset käyttötavat, kuten ”saada happee”. Kielessä voi hyvin tapahtua ”hapnee”, mutta kirjoitukseksi ehtiessään tapahtuminen on jo ohi. Muistijälki on epätäydellinen keholliseen sanomisen, kuulemisen ja merkityksen värinään verrattuna.

 

Tuomas Taskinen & Ville Hämäläinen

 

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi