Peli

26.10.2017 :: Artikkelit, Pääkirjoitukset

Roger Caillois määritteli teoksessaan Les jeux et les hommes pelin toiminnaksi, joka on vapaata, ympäristöstään eristettyä, epävarmaa, tuottamatonta, säännöllistä ja fiktiivistä. Oulipon jäsen Laurent Nunez totesi myöhemmin eräässä pääkirjoituksessa, että kirjallisuus täyttää kaikki nämä ehdot. Oulipo organisaationa on keskittynyt tuottamaan luovuutta kohostavia sääntöjä ja rajoitteita, jotka tekevät rinnastuksesta ilmeisen. Vapaus ja säännöt edellyttävät toisiaan. Huomattavaa on, että le jeu on ranskaksi sekä peli että leikki. Kirjallisia pelejä ei liene hedelmällisintä rinnastaa ammattilaisurheiluun. Mutta mitkä ovat kirjallisen leikin säännöt, siis ne joita kukaan oulipolainen ei kirjoittanut ylös?

Kiinnostuin alun perin kulttuurista tietokonepelien ja kulttuurijournalismista peliarvostelujen kautta. 1990-luvun alkupuoliskolla Pelit-lehden ja Mikrobitin arvosteluissa peleille annettiin pisteitä nollasta sataan, ja kokonaisuuden lisäksi oli arvioitu osa-alueita kuten grafiikka, äänet ja pelattavuus. Kirjallisuusjournalismissa kaikenlaisia numeraalisia arvioinnin muotoja on halveksittu kaupallisuuden airuina – pelätään, varmaan syystäkin, että tähdittämisen myötä teosten hyvyyden vertailusta tulee liian helppoa, vaikka todellisuudessa se on äärimmäisen vaikeaa. On silti houkutteleva ajatuskoe arvostella runokirjan grafiikka satanumeroisella asteikolla. Mahdottoman tehtävän edessä huomaa, että kirjallisuus sijoittuu psyykkisellä kartalla paljon voimakkaammin sisäiseen maailmaan, kun taas pelien kaltaisessa multimediassa elää ajatus objektiivisesta ulkopuolesta. Tietokonepelin pelaajilla on enemmän jaettua, jota osoitella ja nimittää – kategoriat grafiikka, äänet ja pelattavuus kattavat paljon laajemman joukon muuttujia kuin kirjan käyttöliittymä, joka on yleensä ensisijaisesti kirjoitusmerkkeihin pohjaava. Ehkä voisi ajatella, että runokirjassa käyttäjä näkee suoraan teoksen pohjakoodiin, joka hänen on kyettävä prosessoimaan. Raaka data on saatavilla ilman väliportaita.

 

Mikael Brygger kirjoittaa esseessään ”Pelin lukemisesta” Civilization-pelin lähtökohdasta: ”Peli alkaa tilanteesta, jossa pelaaja kontrolloi yhtä karttanäkymän keskipisteessä sijaitsevaa kaupunkia. (…) Sen ympärillä vallitsee pimeys, tutkimaton maailma, josta on mahdollista vetää vain tunnetusta, nähdystä, koetusta, luetusta, maailmasta peräisin olevia johtopäätöksiä.” Civilization generoi uuden kartan jokaista peliä varten, pimeydessä sijaitseva tuntematon ei siis koskaan ole sama. Brygger pitää tätä pimeyttä pelillisten teosten leimallisena piirteenä: niitä ei voi koskaan kokea täysin ja kokonaan, samasta erehtymättömästä lukijan positiosta käsin, koska lukijan oma toiminta vaikuttaa teoksen muotoutumiseen.

 

Pelit ja kokeellinen kirjallisuus voivat hedelmöittää toinen toistaan, kunhan muistetaan, että kummallakin on oma pitkä ja maantieteellisesti laaja traditionsa. Kuten Markku Eskelinen huomauttaa haastattelussa, ei silti kannata uskoa markkinointijargonia, joka epämääräisen ”pelillisyyden” varjolla yrittää myydä mitä sattuu.

 

Tästä numerosta löytyvä Toronton tutkimuspeli (suunnittelu bpNichol, suomennos J-P Kilpiö) pyrkii lisäämään kirjallisen sivistyksen kartuttamiseen edellä mainitun kaltaisia objektiivisia piirteitä, joiden määrällä ja laadulla voisi ainakin periaatteessa kilpailla. Pelissä heitetään noppaa ja luetaan nopanheiton tuloksena määräytyviä kirjoja kirjastossa sekä määritellään kirjallisia hyveitä, kuten argumentaatio, lahjakkuus, tyyli, nerous ja älykkyys. Ironista on, että työpäivän mitalle sijoittuvan pelin voi hyvin pelata pelkästään noppaa heittämällä käymättä kirjastossa ja sivuakaan lukematta. Objektiiviset kirjalliset kyvyt ja vertailtavissa oleva kirjasivistys ovatkin kenties väistämättä luonteeltaan sattumanvaraisia – uskomme, että Toronton peliä pelaamalla voi sivistyksen saavuttaa ja pätemisen tarpeensa tyydyttää yhtä lailla kuin kirjallisuushistorian opintomateriaalia tenttimällä.

 

Kotimaisen runopeliteollisuuden keihäänkärkeä edustaa Penjami Lehdon suunnittelema Runo&Peli, jota Tuli&Savun toimitus sai käyttää, vaikka se ei olekaan kaupallisessa levityksessä. Pelissä luodaan yhteistä runoa muiden pelaajien kanssa, joista jokainen toteuttaa runossa tehtäväkortin määrittämää missiota. Tämän lisäksi pelissä on toiminta- ja tietenkin sanakortteja, ja muutamat vaihtoehtoiset säännöt näiden jakamiseen. Koeryhmämme oli tyytyväinen paitsi pelikokemukseen, myös tuotettuun runouteen. Suurin osa neroudesta on kylläkin vaarassa kadota pelaamisen myötä, joten suosittelemme prosessin valokuvaamista niille, jotka peliin pääsevät käsiksi. Koska emme ole Mikrobitti, tätä ei ole kirjattu juttuun, mutta pelattavuudesta peli saa arvosanan 88.

 

Nihil Interit ry:n Rikasta kieltä -hanke julkaisee tänä syksynä koululaisille tarkoitetun Runopakka-korttipelin, jota voi tilata kotiin tai koululaiskäyttöön. Toimitus ei ole vielä testannut kyseistä julkaisua, mutta on ilahduttavaa, että runopelit alkavat löytää tiensä myös markkinoille ja että runouden mahdollisuudet kielenopetuksessa aletaan ottaa vakavasti.

 

Myös kirjallista kenttää voi olla hedelmällistä tarkastella pelinä. Pelaajan tehtävä on esimerkiksi julkaista teoksia, jotka pysyvät pinnalla: jotka saavat huomiota, joihin viitataan, jotka ruokkivat muita. Pelin strategiana voi olla nopea voiton maksimointi tai pitkäaikaisempi pääoman kerryttäminen. Tässä numerossa olemme halunneet tuoda esille poikkeavia pelistrategioita ja huomionarvoisia siirtoja, jotka haastavat pelin säännöt. Allekirjoittanut on käynyt läpi suomalaisia 2000-luvun runovihkoja, jotka kiinnostavalla tavalla operoivat valmiin teoksen ja muistiinpanojen välisellä alueella. Institutionaaliseen teoksen äärellä patsasteluun tottuneella suomalaisella runokentällä tämäkin uudelleen elävöitynyt, historiallisesti viriili muoto näyttää aiheuttavan hämmennystä.

 

Pelin säännöt eivät ole Suomessa kaikille samat, kuten muunkielisten kirjailijoiden asiaa edistävä Sivuvalo-projekti on tuonut esille: Kirjailijaliittoon ei ole asiaa, jos ei kirjoita suomeksi, eikä kustannussopimuksista tai palkinnoista voi paljon haaveilla. Silti monikielinen suomalainen kirjallisuus on tosiasia, ja erinomaisia runoilijoita entistä useammilta kielialueilta vaikuttaa maassamme. Tässä lehdessä julkaistaan käännösrunoja espanjaksi kirjoittavilta Roxana Crisólogolta ja Daniel Malpicalta sekä arabiaksi kirjoittavalta Muhaned Dunbarilta. Julkaisemme heidän runojaan, koska ne ovat hyviä, emme minään kiintiönä. Siksi jatkossakin toivomme yhä useampien muulla kielellä kuin suomeksi kirjoittavien kirjailijoiden lähettävän meille runojaan.

 

Paavo Manninen puolestaan tarjoaa tarkan luennan Maria Matinmikon tähänastisesta tuotannosta, kolmesta teoksesta, jotka kirjailija itse on nimennyt asetelmaksi. Matinmikon kirjoitusta on vaikea kategorisoida osaksi tiettyä lajia – proosaa, runoutta, esseetä, fragmenttia tai aforismia. Se on rajoja ja kategorioita rikkova olento. Asetelmassa teokset vuotavat kiinnostavasti toisiinsa ja myös pelinulkoiseen todellisuuteen – vaikka merkit ovat paikallaan ja kirjat valmiita, peli lukijoiden tajunnassa on vasta alkanut.

 

Tämä on ensimmäinen osa Tuli&Savun runsaudenpulan vuoksi kahtia jakautuneesta Peli/Kone -numerosta. Kone ilmestyy joulukuussa.

 

Siihen saakka, pelatkaa rauhassa!

 

Vesa Rantama

 

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi