Kasvojemme kaikkivalta rikotun elämän äärellä

19.9.2017 :: Arvostelut

Erkka Filander

Torso

Poesia 2016, 118 s.

 

Miten ihminen tänään on ellei perityn tilanteensa varassa? Ja mitä peritty tilanne on ellei unohdusta, yhtäältä kuolemisensa luonnon kadottamista ja toisaalta esineiden maailmalta sulkeutumista, käymistä oletetun itseytensä sisään, käpertymistä katsojan asemaan? Sellaisessa olossa maan perivät edelleen viime kädessä ne, jotka myöntävät tämän tänäisyytensä eivätkä perinjuuriaan myöten haraa päivänkohtaista vastaan. Mutta nimenomaan nämä valmiit, historian lopun mielestään kokeneet ihmiset ja näiden ihmisten olot Erkka Filanderin toisessa runoteoksessa Torso (2016) tahdotaan sivuuttaa, ainakin hetkeksi. Heitä ei tarvinne ajatella, tekeytyyhän teos ennen muuta ”vastalauseeksi näkyvälle”. Sen sijaan tunnustellaan ”tuntemattomia marttyyreja, vastarintaan nousseita, syytettyjä, joiden vankeus, maanpako ja poistuminen pohjautuu päätökseen”.

Kun lausutaan vastalause, mitä oikeastaan sanoin vastustetaan? Mitä ”päätös” käsittää? Kuka päätti, kenen nimissä, ketä vastaan? Klassisine patsaskuvastoineen Filander perää klassisia arvoja, siis totuutta, hyvyyttä ja kauneutta – eritoten kauneutta – mutta samanaikaisesti Torso tuo mietiskellen yhteen myös keskiaikaista ikonografiaa ja verrattain ajatonta martyrologiaa; kärsimystä, kidutusta, kuolevan ihmisen ja kerettiläisen vapautunutta, tuonpuoleista hohkavaa kuulasta katsetta. Lienee näin todenmukaista otaksua, että se, mistä Filanderin runoissa yleisesti ottaen vaietaan ja mitä vastustetaan, on juuri tänäisyys, tämän päivän vallitseva elämänmuoto. Meidän eteenpäin ehättävä elämämmehän tässä tuntuisi nimenomaan hylkivän sitä, mitä on vuosisatoja arvossa pidetty ja minkä puolesta on päätetty. Peritystä tilanteesta itsestään on tullut vastalause kauneudelle ja siksi Torsossa toistuvat niin usein selän ja niskan vaivoin tavoitettavat kuvat, sekä ”suru, joka vaatii vastausta, kääntymystä”. Jos tänäisyys siis on jo itsessään vastalause kauneudelle, sen luontainen negaatio on näkymättömän myöntäminen, vastalause näkyvälle. Kristillisin termein tämä edellyttää metanoiaa, mielenmuutosta; psykologisin termein se merkitsee jo kriisiä, kenties jopa romahdusta.

Juuri vastalauseenomaisuutensa vuoksi Filanderin teoskokonaisuus ei ensinkään puhuttele tämän päivän termein, ja ainoastaan ”sähköisyys” muutaman onnahtavan vierassanan (”intensiteetti”, ”lojaali”, ”variaatio”) ohella palauttaa lukijan mielikuvia nykypäivään. Pääpiirteissään runot kuitenkin kieltävät vallitsevan, kääntyvät pois. Jos lattea, ihmeetön ja ilmeisen aistimeton tänäisyys unohtaa, mitä ja miksi marttyyrit ovat ja olivat, on heitä, syytettyjä, ilmentävien torsojen historiallinen mieli kuin ”[k]atedraali, joka rakentuu heidän likansa kääntöpuolella”, näkymättömissä. Marttyyrien ja maanpakolaisten historia on varjohistoriaa kirjoitetun historian lomassa, ikonien kullan hennoissa raoissa. Ken ei siis tunnusta ristiinnaulittujen, kivitettyjen ja teilipyörään tuomittujen ja tarkemmin ottaen heidän nurintaitettujen niskojensa ”raatavan kaaren” ilmentämää päätöstä, siis sitoutumista siihen mitä voimme näköelimin vain aavistella, ei tunnusta kauneuttakaan.

Sellaisenaan, vastalauseena, Torson rekisteri on tietysti hyvin modernistinen, vaikka yhtymäkohtia esimerkiksi Olli-Pekka Tennilän karsittuun muotokieleen ja uudempaan kotimaiseen fragmentin poetiikkaan voi löytää, aina asettelua myöten. Keskeislyyrinen tai muutoin subjektikeskeinen teos ei sentään ole, mutta yhtäältä haavikkolaisia törmäytyksiä, toisaalta maanpaon ja yksinolon trooppeja hyödyntämällä Filander tuntuisi kyllä tiedostavan kielenkäyttönsä kirjallisuushistoriallisen kerrostuneisuuden. Ilmaisun karuus – kontrastina nyt vaikkapa Filanderin debyytille – sopii kyllä kokonaisuuteen ja on lähes kauttaaltaan vakuuttavaa; vain ”ahdistuksen graniitin” ja ”tietoisuuksiemme pöydän” kaltaiset ilmaukset särkevät teoksen vakavaa sävyä. Juuri totisuus, jopa tosikkomaisuus, saa näet Torson uskoakseni kestämään myös aikaa.

Muutenkin muodon aiemman aistimellisen yltäkylläisyyden pirstominen fragmentaariseen ilmaisuun luo Filanderin toiseen teokseen riittävästi sekalaisuutta ja sisäänpäinkääntymystä, toisin sanoen avuja joilla myös muodollisesti lausutaan vasten näkyvää. Yhden tai korkeintaan muutaman säkeen fragmentista kehkeytyy Torson keskivaiheilla hyvinkin sulavia ja sujuvia, roomalaisittain numeroituja lukemisen linjoja, joita on joko luettava ristiin tai edestakaisin tapailemalla. Näitä säkeitä, kuin rikottuja ruumiinjäseniä, sitovat toisiinsa pitkälti samat kirkolliset ja luonnolliset kuvat. Vertikaalisina linjoina ne ilmentävät kuitenkin myös kokemuksen kerrostuneisuutta, sellaisiakin tiloja ja oloja joita hetkellisesti tavoitetaan paitsi patsaiden katseissa, useimmiten myös uskonnollisissa rituaaleissa, joissa tapahtumain mittakaava siirtyy pois itsestä. Näinkin teos kysyy: ”Missä määrin marttyyrius on kuin osallistuisi rituaaliin, / itseään vanhempaan, jonka tekee taas läsnäolevaksi?”

Merkillepantavaa onkin, että rikotuista jäsenistään huolimatta Torso henkii vahvemmin patsaan mykkyyttä kuin elävänä kuolleen marttyyrin ruumiintuskaa. Patsas ei riku eikä valu, sitä vain katsellaan, niin kuin runoteosta ja ”ruoskitun ruumiin ikonografiaa” katsellaan ja mietiskellään. Ja tällaisessa katselussa katsellaan oikeastaan jälkipolvia, heidän muistikuviaan jotka luovat tulevaisuutta, ja edelleen, ”meidän kasvojamme”. Meidän kasvomme, samoin kuin me-muotoisuus ylipäänsä, toistuu kiintopisteenä läpi Torson. Siksi vastavuoroisesti toistuu myös mainittu ”niska”, ”meistähän” maanpakolainen ja marttyyri kuolemassaan kääntyy pois, jättäen jälkeensä vain polttavan kysymyksen:

miten hän, joka jatkaa kuolemallaan kuulustelua,
on ruuminsa [sic] jälkeen todellinen kysymys meille,
joilla vielä on ruumis, joka murrettaisiin.

Katselu on kontemploivassa mielessä ulkokohtaista, sellaiseksi tuomittua, sillä sisään tai edes lähelle kuolemaantuomitun kokemusta on mahdotonta päästä, kuvaamisesta puhumattakaan. Kokemuksen varjona on vain ”maalattu katse, ikonista toiseen toistuva, jonka keskuksena on ahtaus, jonka puoleen hohtavat rakenteet kääntyvät”. Meille jää vain loistontuntu, sen klassinen symmetrisyys. Kirkkoa, katedraalia ja niiden arkkitehtuuria katsomme niin ikään ulkoapäin, eikä kuvillakaan ole meille annettavanaan enää kuin vieraat suuntimensa, ja ikonografian iättömien sääntöjen synnyttämät affektit: ”Ikonien sisällä vallitseva painovoima viettelee myös / meidän luitamme”. Siksi kuvia mietiskelevissä Filanderin fragmenttirunoissakin oikeastaan toistuu esimerkiksi Maurice Blanchot’n ja Georges Bataillen hahmottama viesti: kärsien kuolevan kokemuksesta emme tiedä oikeastaan mitään, todistajien tuskasta sitäkin enemmän, ja juuri siinä, uhrissa, kasvojemme kaikkivaltakin hetkellisesti murenee. Särjetyn ruumiin tilalla on ”hiljaisuuden hento runko”, minkä vuoksi Filanderin teos on kuviltaan muutenkin eleettömän sees, ei raaka tai lohduton. Kun ottaa huomioon, kuinka musertavan väkivaltaisia, verisiä ja visvaisia marttyyrien viimeiset tunnit ovat, vaikuttaa tällainen historiavasteeton tunnunkielto yhtäältä turhan kaunomieliseltä, mutta toisaalta hyvinkin harkitulta.

Entäpä jos Torso kuitenkin, juuri tämäntyyppisten, esimerkiksi tekstin ja ruumiin analogisuutta korostavan materiaalisuutensa ja kompositioon liittyvien ratkaisujensa vuoksi, puhuukin ensisijaisesti meistä, meidän ajastamme, tehden meidät kieltämällä meistä selvää? Eikö puolinostalginen patsaiden tuijottelu ole sekin perityn tilanteen tänäisyyttä, jossa luovitaan ”tulevaa pimeää” odottaen. Tai kuten Filander muotoilee: ”Velvollisuus, täysin yhtenäinen tämän maailman kanssa, / on kiinni suunnassa, joka kulkee myös meidän lävitsemme” ja joka Torson alkuvaiheilla nimetään vastuun poluksi.

Ja eikö puolestaan teoksen loppuvaiheilla kuoriudu kuin kuoriudukin esiin hatara subjekti, joka kauneutta aikansa arssinoituaan ”tietää”, sillä ”kerran kauneus lunasti nämäkin päivät, / vaikka sen tuoreus olisi nyt tavoittamattomissa”. Eikä vain tiedä, vaan omaa myös vakaumuksen: kehollisuuttaan ei voi enää vanhassa mielessä ”elää” eikä ajanvähyyden vuoksi ihmisen sovi enää olla hiljaa. Ei enää, sillä jotain dramaattista on tapahtumassa, monet kaukaa kannetut hymytkin ovat enää ”kuin häikäistyjä laattoja katastrofin pyyhkimillä aukioilla”. Silloin se subjekti, joka tänäisyyden tyytyväisyydessä maata perii ja jolle Torso loppuviimein suuntaa sanansa, on kai lyötävä rikki, kivitettävä, tai sitten sen on vain annettava odottaa. Sillä oikean tapahtuman odotustilaahan subjektin olo omimmillaan tänään on, yhtä elotonta yksinäisyyttä ja patsastelua, tai kuin kuolemanselli jossa elää ”luvattua aikaa” ja polttaa viimeisen savukkeen.

 

Vesa Kyllönen

 

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi