Elitismi

30.9.2015 :: nro 82, Pääkirjoitukset

Sana ’eliitti’ juontuu latinan kielen sanasta eligere, joka tarkoittaa valitsemista. Eliitin asema perustuu arvottamiseen, olipa kyse sosiaalisesta, poliittisesta tai makuun liittyvästä valta-asemasta. Valtaa edustava ryhmittymä mielletään ja / tai se mieltää itsensä valiojoukoksi. Tämä ”laadullisesti paras aines” sijaitsee aina hierarkian huipulla.

Poliittisen ja taloudellisen eliitin tunnistaminen on huomattavasti yksinkertaisempaa kuin maun eliitin nimeäminen. Taloudellisen eliitin muodostaa omistava luokka, ja poliittinen eliitti on yhteiskunnassa ylintä päätäntävaltaa pitävä taho, joka puhaltaa usein yhteiseen hiilipyttyyn taloudellisen eliitin kanssa. Maun eliitin kohdalla ”valiouden” kartoittaminen on vaikeampaa, sillä mitattavissa olevien materiaalisten resurssien sijaan kyse on myös aineettomasta vallasta, jota ei ole välttämättä artikuloitu yhtä selkeästi tiettyyn joukkoon kiinnittyväksi. Toki eräänlaisina mittareina voidaan käyttää esimerkiksi runoilijoiden saamia palkintoja ja apurahoja, mutta ne eivät kerro maun hierarkioista koko totuutta. Jos esteettistä valioutta mitataan ainoastaan julkisten tunnustusten kautta, viime kädessä hierarkia määrittyy palkitsevien tahojen äänen mukaiseksi.

Runouden historia on täynnä vallitsevaa makua vastaan sotivia liikkeitä. 1900-luvun alussa kirjoitettiin lukematon joukko manifesteja, joilla yksittäiset runoilijat tai pienet runoilijajoukot hyökkäsivät aikansa esteettisen arvoparadigman kimppuun. Venäläiset kubofuturisitit julistivat vuonna 1912 kirjoitetussa manifestissaan Korvapuusti yleiselle maulle:  – -”Vain me olemme Aikamme todelliset kasvot. Ajan pasuuna pauhaa sanataiteessa meidän kauttamme. / Menneisyys on tukahduttava. Akatemia ja Puškin ovat hieroglyfejäkin käsittämättömämpiä. / Puškin, Dostojevski, Tolstoi ym., ym. on heitettävä yli laidan Nykyajan Höyrylaivasta”.

Kubofuturismissa yhdistyivät sekä mahtipontinen uho että vilpitön pyrkimys uudenlaisen runokielen luomiseen. Emansipaatiohankkeessa uusi estetiikka oli valjastettu poliittisin tarkoitusperin, sillä uuden kielen uskottiin vaikuttavan myös ympäröivään todellisuuteen. Venäläisen avantgarden edustajat erosivat paitsi makuihanteiltaan myös taustoiltaan aiemmista kirjailijasukupolvista: avantgardistien edeltäjät olivat pitkälti suurkaupungeissa syntynyttä yläluokkaa, kun taas avantgardisteista useat olivat keski- ja alempaa luokkaa, ja osa heistä oli kotoisin maaseudulta, kuten kubofuturisteihin kuulunut Vladimir Majakovski. Futuristien toiminta ei siis ollut pelkää provokaatiota, vaan esteettisellä kapinalla oli myös yhteiskunnallinen ulottuvuus.

Rakkikoirien tavoin klassikoiden kimppuun hyökänneet futuristit saavuttivat nopeasti merkittävän jalansijan venäläisessä kulttuurielämässä. 1910-luvulla he kiersivät ahkerasti kaupunkinäyttämöjen lisäksi pienemmissä kaupungeissa ja syrjäseuduilla, ja ihmetystä herättäneiden tempaustensa ansiosta he nousivat kirjallisella kentällä kansansuosikeiksi. Futuristeista muodostui eräänlainen maun eliitti, tosin he saivat nopeasti myös haastajia osakseen. Vuonna 1919 imaginistit kritisoivat edeltäjiään Julistus-manifestissa: ”Meitä inhottaa ja oksettaa, että nuoriso, jonka tehtävä on etsiä, on tukahdutettu lapsena futurismin lihavaan ja raskaaseen tuttiin. Futurismin, tuon kaupunkilaisneidon, joka on unohtanut hurjat vuotensa ja muuttunut etikettioppaaksi, diletanttien etuoikeudeksi”. Kritiikistä osansa sai myös futuristien ”ykkösrunoilija” Majakovski, joka julisti aivan muuta kuin kirjoitti – ”Runous: Majakovskin läkähdyttävä ruikutus”, kuului imaginistien tyly tuomio.

Manifesti osoittaa, kuinka jokainen esteettinen kurssinmuutos perustuu eron julistukselle, jossa kuvitteellista eturintamaa edustavan ”meidän” ja toisenlaista (huonompaa) makua edustavien Toisten välille lapioidaan kuilua.

Kulttuurielitiin ja -elitismin erilaisten ilmenemismuotojen ymmärtämiseen Majakovskin elämä tarjoaa kiinnostavat puitteet. Räksyttävästä provokaattorista kehittyi vallankumouksen tiimellyksessä kommunistisen valtion virallinen runoilija, joka Leninin kuoltua tammikuussa 1914 kirjoitti 3000 säettä pitkän ylistysrunon Vladimir Iljitš Lenin. Majakovskin runossa kommunistijohtaja näyttäytyy messiashahmona, vaikka juuri Leninin ideoimana maasta karkoitettiin vuoden 1922 aikana yli satakuusikymmentä älymystön edustajaa mukaan lukien filosofeja, kirjailijoita, juristeja ja historioitsijoita. Uransa alussa Majakovski edusti maun eliittiä, jonka ”edistysmielistä” uutta runoutta ymmärsi suunnilleen kourallinen ihmisiä, mutta 1920-luvun aikana hän teki myönnytyksiä runokielensä suhteen, ja hänen runoutensa keskeinen tehtävä oli vahvistaa vallan eliitin asemaa – olkoonkin, että Majakovski uskoi vilpittömästi vallankumoukseen. Esteettisestä elitististä työstyi siis vallan eliitin virallinen tukija.

Usein elitistinen asenne pesii vaietuissa rakenteissa. Etuoikeutetun aseman muuntumista luonnollistetuksi tosiasiaksi voi jopa pitää elitismin tyypillisimpänä ilmenemismuotona. Sen asema perustuu ”paremmuudelle”, jonka performaatioissa ovat avuksi instituution sisältä tulevat  kädenpuristukset ja erilaiset tunnustukset. Juha-Pekka Kilpiö pureutuu esseessään Modernismi, negaatio, Haavikko kirjallisuushistorioissamme modernismin ykkösnimeksi nostetun Paavo Haavikon tuotantoon ja hänen kirjailikuvaansa määrittäviin (osin virheellisiin) yleistyksiin. Parnasson kriitikko Osmo Hormia esitti Haavikon esikoiskokoelman Tiet etäisyyksiin arvostelussa, että runoilija oli luonut uuden kielen. Kilpiö osoittaa, kuin Hormian päätelmä on leimannut pitkälti käsityksiämme sekä Haavikosta että suomalaisesta modernismista. 1950-luvulla modernismista alettiin tuottaa yhtenäistä ismiä, jonka synonyymeiksi vakiintuivat viileys ja suoruus, vaikka suuntauksen piiriin nimettyjen runouksien kirjo oli laaja, ja myös Haavikon suhde modernismiin näyttäytyy ambivalenttina kautta linjan. Modernismi ei ollut yhtenäinen liike, eikä Haavikoita ollut vain yhtä. Hänen tuotannossaan vilisevät vinhaan puhutun vallan performaatiot, ja myös suomalaista modernismia voidaan pitää eräänä puhumalla tuotettuna vallan diskurssina.

Tuoreen esimerkin runokentän oireellisesta elitismistä ja kontekstisokeudesta tarjoaa tänä keväänä konseptuaalisen runouden piirissä käyty keskustelu, joka kulminoituu ristiriitaan tekijän intention (joka kuvittelee paljastavansa rasistisia rakenteita) ja  hänen rasistista kielenkäyttöä toisintavan teoksensa välillä. Anna Tomin essee Kuningas Midaksen ruumis – ajatuksia runouden elitismistä nostaa esiin Kenneth Goldsmithin ja Vanessa Placen kuohuntaa herättäneet teokset ja ruotii runouden sisäisiä valtapoteroita. Mihin kaikkialle taiteilijan vapaus voidaan ulottaa, ja missä vaiheessa eettisin korulausein paketoitu konseptualistinen teos muuttuu pikemminkin etiikan irvikuvaksi? Tomi peraa myös runouden ja elitismin välistä oletettua yhteyttä ja osoittaa ”tavallisen lukijan” olevan pelkkä harhainen illuusio, joka tasapäistää kirjallista kenttää.

Jussi Hyvärinen toteaa esseessään ABC-Suomen runous: Olen siis maakuntarunoilija ja ylpeä siitä”. Runous mielletään yleensä kaupunkilaiseksi ilmiöksi, mutta maalikylien lisäksi Suomen laajoilla syrjäseuduilla asuu määrittelemätön joukko runoilijoita, joista osa löydetään ja osa jää ikuisesti vaille ääntä. Syrjäseudulla asuvan runoilijan kohtalona on valitettavan usein medioiden ”etelävetoisuus”, kuten Hyvärinen tuo ilmi. Mielekkyyden omalle työlle antavat kuitenkin ne kuulijat, jotka saapuvat maakunnan kirjastoihin ”kuuntelemaan minun sanojani. Tässä salissa ja tässä hetkessä elän kirjoittamani runot todeksi”. Runoilijan yksinäisyys on sama, asuipa hän missä tahansa. Ja yhtä tärkeitä ovat ihmiset, joiden kanssa jakaa kirjoittamansa säkeet, tapahtuipa kohtaaminen missä maailmankolkassa hyvänsä.

Elitismiksi kutsutaan aatesuuntausta, joka näkee eliitin säilymisen tavoiteltavana asiana ja tukee keskittynyttä valtaa. ”Onko runous elitististä?” – Vesa Rantama esitti tämän ja joukon muita kysymyksiä Kaarina Valoaallolle, Sirkka Turkalle, Jyrki Heikkiselle, Ville Luoma-aholle ja Aura Nurmelle. Susirajaa etsimässä – Runous ja elitismi vuonna 2015 -haastattelu kuvastaa viiden eri ikäisen ja eri taustoista tulevan runoilijan tuntoja runokentän mahdollisista vallanlinnakkeista. Suurimmalle osalle haastatelluista runous näyttäytyy melko yhteisöllisenä lajina, mutta osa kokee myös kentän sisäiset klikit tervetulleiksi. ”Yhteinen runouden asia tuo mieleen sotaveteraanikeräyksen”, Kaarina Valoaalto kiteyttää.

Tässä numerossa runoja julkaistaan Susinukke Kosolalta, Raisa Jäntil, Heli Slungalta, Jere Vartiaiselta, Katariina Vuoriselta ja Vesa Vähä-Herttualta.  Käännösrunouden osalta esittelemme Harryette Mullenin (suom. Anna Tomi), Claudia Rankinen (suom. Vesa Rantama), Aleksandr Skidanin (suom. Kaisa Ijäs ja Pauli Tapio) sekä Rami Saaren ( suom. Anna Luntinen) tuotantoa. Poikkeuksellisesti julkaisemme myös lyhytproosaa: Tytti Heikkisen tekstin “Menestymisen edellytykset rajallisen kokoisessa maailmassa” lähtökohta on googlerunotekniikassa, ja elitistisen puhujuuden ympärille rakentuva novelli heijastelee netin läpeensä pornoistunutta kokemusympäristöä.

Kun saat tämän lehden, kesää saattaa olla vielä siivu jäljellä. Tämä on toiseksi viimeinen päätoimittamani numero. Päätän kauteni joulukuussa ilmestyvään Ilmastoon, jossa luodataan runouden ekologisia ja ekosofisia ääniä. Tuttuun tapaan kaikki juttuideat ovat tervetulleita! Zaum!

 

Tiina Lehikoinen  

 

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi