Anarkistinen äänenavaus

10.11.2013 :: Arvostelut, nro 72

Maria Matinmikko: Valkoinen. ntamo 2012. 100 s.

Maria Matinmikko on saavuttanut vähässä ajassa paljon. Hänen esikoisensa Valkoinen voitti ensimmäisenä tarvepainatuskustantamon teoksena Tanssivan karhun. Se myös sijoittui Helsingin Sanomien esikoiskilvassa ”hyväksi kakkoseksi”. Kriitikkona mietin, kuulenko humulta teoksen omaa ääntä – saati omaani.

Teoksen kanteen ntamon sarjailme on saanut koristuksekseen synkän valokuvan. Valkoinen valo paistaa verhotun ikkunan läpi pimeään makuuhuoneeseen. Kuva ohjaa lukijan jo teoksen tunnelmaan: kiinnekohtia ei juuri ole, sävyerot ovat jyrkkiä ja kuvakulma hieman vino, hätäisesti tarkasteltuna epäonnistunut. Samoja ominaisuuksia on teoksen sisällössäkin. Sillä ei myöskään ole lajimääritystä eikä kirjastoluokitusta. Muotonsa puolesta tekstit sijoittuvat helpoimmin runouden kaikennielevään kaatoluokkaan.

Ensivaikutelma on kuin pulahdus avantoon. Matinmikon aforismia, proosarunoa ja runoproosaa sekoittava runous on äkkiväärää, suorastaan oikukasta. Runot edellyttävät rauhallista ja syventyvää lukutapaa, jotta mielenkiinto pysyisi yllä läpi hurjien assosiaatioiden ja läpitunkemattoman ajattelun. Ensimmäisen lukukerran jälkeen oloni oli levoton, sillä teksteistä jäi pinnallinen ja pian katoava muistijälki. Toisella kerralla teksti piti jo otteessaan, puhutteli.

Teoksen lauseissa mikään ei tunnu valmiiksi koetulta tai ajatellulta, kaikki on kesken. Pidän tätä nykyrunouspuheen kliseetä joskus merkkinä laiskasta kirjoittajasta, mutta Matinmikon kohdalla tämä on puhdas kehu. Hänen runoissaan on samankaltaista ehdottomuutta kuin Mirkka Rekolalla. Ehdottomuutta, joka taipuu herkiksi ja ailahteleviksi mielenliikkeiksi. Ei siis ihmekään, jos runot eivät aluksi puhuttele. Ne eivät ole vuorovaikutusta vaan mahdollisuus tulkintaan.

Teoksen kuvasto on perirunollista: joutsenia, valoa, kuolemaa, yötä, metsää ja päivää. Näitä kuvia Matinmikko hyödyntää omien tarkoitusperiensä mukaan. Ensimmäinen osasto nimeltä Hevonen on suurimmaksi osaksi vailla selkeää puhetilannetta eli aikaa ja paikkaa, jossa puhuja on ja johon tämä palaa.

Sellaisia iltapäiviä ja alkuiltoja, että kaulat avautuvat solisluun kohdalta ja
tuuli puhaltaa läpi. Veret ryöppyävät ja kovettuvat. Alkuvettä, viimeistä vettä.
Ihmiset polvistuvat oman ruumiinsa sisään. Rukoilevat laivojen syntyvän.

Jos veri alkaa muistuttaa laavaa ja toisaalta vedenpaisumusta, täytyy tunteen olla jotakin todella suurta. Mutta mikä se on, paitsi ”tuuli” läpi ”kaulan”? En tiedä, täytyy tulkita.

Puolet Valkoisesta eli kaksi muuta osastoa ”Maisema” ja ”Hiljaisuus” koostuvat pitkähköistä teksteistä. Teoksen viimeiseen runoon kiteytyvät sen poetiikan painopisteet:

Ei ole kaavaa. Ei ole selvitettävissä olevaa yhtä rakennetta. On tapauksia. On
yhtäläisyyksiä ja muistumia muttei yksiselitteistä kaavaa. Vai onko? Kauhujen
samankaltaisuudet, syiden henkilökohtaisuudet. Ihanuuden lepo.

Näissä teksteissä ollaan selvästi jossakin, saarella, ravintolassa tai ikkunan ääressä. Paikoin niissä tapahtuu jopa tuokiokuvamaista havainnointia. Puhuja seuraa täriseväjalkaista valkoista muulia ja luulee sen piereskelevän kulkiessaan. Ravintolan nukahtavan baarimikon mekaanisen olemuksen taakse piiloutuu hänen yksityisyytensä, siis yksilöllisyytensä.

Pitkä muoto antaa tilaa runojen pohdiskelevalle otteelle. Kun ikkunasta näkyvä mies kävelee rinta keskuksenaan, pian herääkin ajatuksia miehen elämäntarinasta, ruumiillisuudesta, kehon kyvystä tuntea kauneutta.

Tällaiset piirteet ovat teoksessa harvassa. Ylimalkaan teoksessa historialla, yhteiskunnalla ja ajalla ei ole suurta roolia. Se on ymmärrettävää teoksen luonteen huomioon ottaen, mutta jään kaipaamaan jonkinlaisia merkkejä elämästä. Kytkentöjä ulkomaailmaan ja muihin teksteihin en löydä riittävästi, ja se saa minut epävarmaksi. Silloin Matinmikon tyyli tuntuu jyrkän kaksijakoiselta. Se on samanaikaisesti ihailtavan rohkeaa ja sisäänpäin käpertyvää. Niissä runoissa, joissa puhujan ajatukset eivät koko ajan pyöri mielensisäisyyksien syvimmissä syövereissä, kokoelma saa ilmaa.

Olen ollut puhumatta kuukausia. Puhe on haurasta ja harhaanjohtavaa. Aika on
menettänyt säännöllisyytensä, saaren ulkopuolinen maailma kiinnostavuutensa.
Paluun mahdottomuus. Olen kietoutunut maisemaan. En enää erota raajojani
maasta. Käteni ovat savea ja puuta. Päivien kierto on kohdun tapainen – alkumysteeri.

Luen tämän kuvauksena informaatioähkystä, jonka keskellä ei ole rauhan mahdollisuutta. Ajatus on yhtä ulkopuolelta tulevien ärsykkeiden kanssa, paluuta ei kerta kaikkiaan ole. Valkoinen taas on kaikessa avaruudessaan kuin askeettinen keidas. Vaikkakaan se ei ole mitä viihtyisin paikka levähtää ja kerätä voimia, sen parissa huomaa virkistyvänsä. Vähintäänkin kun voi todeta, että tällainenkin teos on olemassa, tällaistakin ääntä kuuluu.

Nykyrunouden käyttövoima on monesti ongelmallinen suhde kieleen ja ajatteluun. Kriitikoita onkin innoittanut teoksen analyyttinen ote. Minua Valkoinen kiehtoo ennen kaikkea tekona. Jotkut tekevät tällaisia teoksia, vaikkei niitä oikein huomata, myydä tai ylipäänsä edes paineta. Siinä on jotakin kustannusalan valtarakenteita halveksivaa, anarkistista.

Se, että Maria Matinmikon teos huomioitiin kahden huomattavan kirjallisuuspalkinnon yhteydessä, kertoo jostakin. Ehkä siitä, että kirjallisuusinstituutiot tunnustavat tällaisen runouden olemassaolon. Tai sitten siitä, että ne halusivat muodon vuoksi noteerata välistä myös pienkustantajia. Oli miten oli, tällainen omaa poetiikkaansa tutkiskeleva teos ylipäänsä kiinnostaa ehkä vain harvoja, mutta siihen saattaa sisältyä jokin siemen, joka muuttaa käsityksemme runouden mahdollisuuksista.

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi