Maailman sivun kanssa viettämästäni ajasta

25.8.2011 :: Arvostelut, nro 64

Hannu Helin: Maailman sivu, kootut runoelmat 1999–2010. Pulvis & Umbra 2010

Kritiikin kirjoittaminen kootuista teoksista on aina mahdotonta, sikäli kun teosten aikajänne osuu kriitikkoon henkilökohtaisesti. Hannu Helinin kootuista kirjoittaminen on erityisen haasteellista, kun hän on torjunut kritiikin kirjastaan jo ennakkoon: ”Jos voisin, kieltäisin tekemästä kirjasta arvosteluja – – Ei kukaan tässä maailmassa pysty parissa viikossa perehtymään yhdentoista vuoden työhön, eikä sanomaan siitä mitään järkevää ja perusteltua – – (lyhyessä) arvostelussa. – – Ja siksi sellaista arvostelua ei pidä tehdä eikä edes suunnitella.”

Vaikka en jaa tätä näkemystä, ymmärrän sen merkityksen suhteessa teokseen. Tällainen opus ei kaikessa eeppisyydessään yksinkertaisesti asetu samalle aikajänteelle noteeraavan kritiikin kanssa. Jo yksin säkeiden paino tekee sen. Silti taiteen piirissä ei ole kokemusta, jota ei ainakin voisi yrittää sanallistaa, ja tässä tapauksessa: jota ei kannattaisi yrittää sanallistaa.

Maailman sivu kulki mukanani usean viikon. Join sen kanssa, nukuin sen kanssa, luin sitä huolimattomasti ja tarkasti, joskus seurueelleni ääneenkin. Annoin sen vaikuttaa minuun vapaasti. Vaikka runot koostuvat mitä monimuotoisimmasta aineksesta, on niiden yhteinen nimittäjä kokemuksellisuus. Se tiivistyy kerta toisensa jälkeen sanoihin, joiden paino kumpuaa runoilijan äänestä: sanat merkitsevät juuri niin paljon kuin niiden uskaltaa antaa merkitä.

viidenkymmenenkuuden
huhtikuun varmuudella
tiedän että suru
on rakkautta vanhempi
niin kuin elämän tapa
rakastaa on hyvästellä
kuolemattoman
kauan sitten
kuolleen kuoleman
tapa rakastaa
on haudata
meihin itsensä
elävältä (s.109)

Mielessäni nämä säkeet sulkevat teoksen ensimmäisen osan. Luin sen junassa, jossain Karjaan kohdalla matkalla Turkuun. Suljin kirjan ja tunsin surua, joka ei kumpua sentimentaalisesta ajatuksesta, vaan ihmisyydestä sinänsä. Tällainen kokemus leimaa Helinin koko runoutta, varmuus havainnosta ja kyky ilmaista se vääjäämättömästi.

Helinin runous ei hae muotoaan eikä etsi paikkaansa. Kieli kasvaa tiedostamisen kanssa yhteen ja sanat ovat hengityksen tavoin elimistön olemassaolon välikappale. Alaotsikko Kootut runoelmat kertoo paljon teoksen olemuksesta. Se koostuu nimenomaan runoelmista, toisiinsa kerrostuvista kokonaisuuteen kurovista säkeistä.

Lukiessa Helinin kieli täyttää tajunnan, kokemus on paljon lähempänä omaksumista kuin runokeinojen pohtimista (vaikka kriitikon roolissa ohjelmallinen pyrkimykseni onkin analyyttinen hahmottaminen). Lukukokemus on ennemmin matka kuin minkään todellisuuden määritelmä. Ja silti Helinin kielessä toistuu tietty havaitsemisen tapa tai maailmankuva. Säkeissä elinympäristö ja havainnot kiertävät läsnäolon piiriä, jossa subjektin todellisuus ja tehtävä on nähdä, havaita, kokea, muistaa.

Helin etsiytyy runoudessaan sen muuttumattoman perustan äärelle, joka pysyy vaikka maailma väittää muuttuvansa, myyden itseään uusin kasvoin jokaiselle sukupolvelle. Helin ei kirjoita kirjallisista lähtökohdista, hän ei ole valinnut runoutta. Mitään muuta ei ole jäänyt jäljelle: ”yksinäisyys on ammattini / vieraus virkani / turha toimeni / suru sisareni” (s. 275), ”en ole runoilija jumalan armosta tai säälistä / vaan itseni pakosta ja halusta” (s. 278), ”kirjoitan pysyäkseni hengissä / ja vähissä järjissäni / ei minulla ole muuta / syytä” (s. 385)

Helinin runous tapahtuu kielen materiaalisuudessa, kieli ei ole hänelle abstraktiotaso, vaan todellisuutta kuten aistimukset ja esineet. Hänen tekstinsä rakentuvat aineksesta, joka kattaa erikielisiä puheenparsia, sanontoja, viisauksia, hokemia ja erisnimiä kuin kansoista jääneitä kaikuja. Lukiessa kuulee kulttuurihistoriaa, loruja, truismeja, jotka ryöppyävät kirjan sivuilla, mutta Helin ei vain rekisteröi niitä, hän kuulee ne omalla tavallaan: ”from the heart of my bottom”, ”poikkeus on heikkona sääntöihin”, ”hätä on tämän näköinen”. Hänen runoudessaan fraasit kääntyvät kirjallisista ruumiillisiksi. Hän ei ikään kuin pääse niistä eroon ja siksi hän ei valitse kieliainestaan, vaan hengittää sitä sisään ja ulos. Lukiessa kokemus on hämmästyttävä: sanat palautuvat muistiin ja kirjoittavat esiin yhtenäiskulttuurin jaetut latteat viisaudet silti osallistumatta niihin tai nähden ne niiden todellisessa merkityksessä. Runoelmien kieli ei toista mitään konemaisesti, vaan kokee ja pohtii ääniaaltoja, joista tämä maailma rakentuu.

Kreikan kansallisrunoilija Dionysios Solomoksesta (1798–1857) sanotaan, että hän osti sanoja. Kiertäessään Kreikan saarilla ihmiset kerääntyivät hänen ympärilleen huutaen sanoja, joita Italiassa asunut runoilija keräsi kirjoittaakseen runoja kansasta kumpuavalla kielellä. Helin taas elää kielellistyneessä läpikirjoitetussa maailmassa, jossa tietoisuudet resonoivat sloganien ja mottojen keskellä. Hänen maailmansa on Solomokseen verrattuna päinvastainen, vaikka pyrkimys on sama. Runoelmista kumpuaa runoilijan ääni, joka on hänen lankansa muihin ihmisiin.

Runous onkin Maailman sivun peruskivi. Kirja opettaa lukemaan itseään ja näkemään kaikessa runouden, kuin runous olisi maailmaa koossapitävä voima, kuin runous olisi se totaliteetti, joka estää subjektia tuntemasta osallisuutta tähän maailmaan, väkivaltaisiin itsetuhoisiin katatonisiin drakonisiin ihmisiin. Ja silti kokonaiset todellisuudet kiertyvät ja tihentyvät runoilijan havaintoon, joka läpäisee kaiken: ”linnut on autonomisia luoteja / ja hylsy dinosaurus” (s. 276)

Helinin runoelmat synnyttävät itseensä lukuisia lähestymistapoja. Hänen tapansa kirjoittaa vaihtelevat, kuten erilaiset kielirekisteritkin, jotka säkeissä kaikuvat. Kun Maailman sivun kanssa viettää aikaa, alkavat säkeet ja säkeistöt kummuta myös kokoelmien välisiä viittauksia.

Teosta lukiessani tyypillistä onkin palaamiseni jo luettuun, sillä sanat rakentuvat runoudeksi joka suuntaan. Huomaan selaavani kirjaa etsien vastauksia, lukujuonteita. Helinin ajattelun tarkkuus kiehtoo lukemaan myös hänen tapaansa prosessoida havaintojaan.

Yksi keskeinen lukemisen juonne runoelmissa on kristillisyys. Raamatun lauseet, jotka tulevat kirjoitetuksi joko merkitysvariaatioina tai, vaikuttavimmillaan, kokemuksellisina: ”eli niin kuin jeesus sanoi / minä olen tietyö / todennäköisyys / ja lämäri” (s. 348), tai ”uskottomuus ja toivottomuus / niin pysyvät nämä kolme / mutta suurin niistä / on raukkamaisuus” (s. 298).

Yhteydestään irrotettuna nämä katkelmat kuulostavat farisealaisilta, mutta siitä ei ole kysymys. Helinin ääni on vakaa, hän ei kirjoita permutaatioita kokeillakseen, vaan niistä kumpuaa jokin olennan läpäisevä. Juuri siksi ne pysäyttävät, katkaisevat kronologisesti edistyvän lukemisen ja saavat palaamaan runoon äidille: ”uurnasi oli kevyt / raskas kantaa / jalat tahtoivat pettää / sinä kannoit minut / minä sinut / laskin levolle luojani” (s. 235)

Sanat ovat niin vääjäämättömiä, että ne puhkaisevat kontekstien horisontit ja puhuttelevat ennemmin olemustani kuin kulttuurista minää.

Maailman sivu kiertyy eri teemojen ympärille. Humen giljotiini ja Occamin partaveitsi muodostavat kartesiolaisuuden kanssa ontologisen kolmiyhteyden maailmassaolon apparoimiseksi. Klassinen musiikki ja pop-musiikin satunnaiset erisnimet kytkeytyvät toiseksi kulttuurilliseksi pohjaksi, johon sekoittuu muitakin taiteita. Ne ikään kuin rekisteröidään säkeisiin kokonaisuuksiksi, maisemallisiksi erisnimiksi. Rakkaus eri variaatioina on läsnä toisen ihmisen kohtaamisessa ja totaliteettina inhimillisyydelle – tällaisten teemojen lisäksi kasautuu massoittain kieliainesta, jossa tekstikokonaisuudet ilmaisevat milloin selkeämpiä yksittäisiä aiheita, milloin vaikeaselkoisempia sanaryöppyjä.

Maailman sivua voisi pilkkoa analyyttisellä taksonomialla vielä paljon pidemmällekin ja tarkemmin, mutta se ei palvele kokemustani teoksesta. Paljon olennaisempi huomio tuntuisi olevan, että Helinin runous ei asetu minkään lisäksi, kontekstiksi tai kommentiksi. Se ei elä kirjallisuuden intertekstinä, kuten niin moni kaunokirjallinen teos. Sen sijaan se asettuu elossa- ja olemassaolon välttämättömäksi ehdoksi kurottaen yli kirjallisen tietoisuuden omalakisella tavallaan.

Säe edustaa Helinin kielellistä perusyksikköä, se on hänen ajattelunsa luonnollinen ja pakoton tuote. Se on toisinaan lauseen, toisinaan tavun pituinen, mutta aina tiedostamisen ja ilmaisun luonteva elementti. Mitä orgaanisuudella runouden suhteen tarkoitetaankaan, kuvaa se tarkasti Maailman sivun tapaa puhutella lukijaansa: kiduta kieltä / ja se lopulta / vasikoi laulaa / kertoo / kaiken (s. 470)

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Yksi kommentti

  1. […] loppuratkaisuun kuin Leif. Lähimmäksi sitä mikä on ollut päämääräni ovat päässeet vain Aleksis Salusjärvi ja Maaria Pääjärvi “Maailman sivu”n arvostelussa Parnassossa. – He ovat […]

Kommentoi