Älkööt soihdut hukkaan palako eli miten syntyy klassikko arkistojen pölystä

23.12.2010 :: 2|2010, 3|2010, Arvostelut

L. Onerva: Liekkisydän. Valitut runot. toim. Hannu Mäkelä. Tammi, 2010

Liekkisydän, valikoima L. Onervan (1882–1972) runoja, on leipomassa runoilijattaresta kansallista klassikkoa. Toisin kuin kirjan liepeen teksti lupaa, valikoima ei suinkaan kerro millainen oli tämä ”tyystin uudenlainen tekijä” suomalaisessa runoudessa, vaan tämänkin teoksen jälkeen hänet tunnetaan Eino Leinon ”muusana” ja Leevi Madetojan vaimona.

Biografisen arkistotyön grand old man, Liekkisydämen toimittanut Hannu Mäkelä uumoilee esipuheessaan Onervan vielä kohoavan suomalaisen kirjallisuuden korkeimpaan kaanoniin, ikävä kyllä hän ei kerro millä avuin Onerva voisi vuoripolkunsa taivaltaa. Vaikka Mäkelä pyytääkin lukijalta avointa mieltä ja tahtoo karttaa ”määritelmiä”, hän suo itselleen määrittelijän vallan. Naisrunoilijan valittujen runojen esipuhe mukailee tuttua kaavaa: jälleen luetteloidaan Onervan menetyksiä äidistä ja isästä rakastettuihin, taas tartutaan Nikkilän mielisairaalavuosien traumaan. Painotusta saa yhä Onervan suhde Eino Leinoon. Onervan runot ja hän itse hengittävät edelleen merkittävien miessuhteiden kautta. Onervan proosatuotantoa, toimintaa kriitikkona ja kääntäjänä, oppineisuutta ja kielitaitoa Mäkelä ei edes mainitse. Onerva oli poikkeuksellinen hahmo suomalaisessa kulttuurielämässä, eikä suinkaan vain merkittävien miesten elämänkumppanina ja kärsivänä naisena.

Onervan lyriikassa uhma rikkoo järkeilyä, edistys merkitsee tuhoa ja kohoaminen karrelle palamista, pako porvarillisen ”moraalin tuolle puolelle” piirtää sovinnaisuuden paksua, päättäväistä viivaa. Kielen rytmillisyys liittyy siihen samaan luontevan laululliseen mittaperinteeseen, johon esimerkiksi Leinon tai Larin-Kyöstin säkeet nojaavat. Rafael Koskimies on nähnyt Onervalla myös Otto Manniselle tyypillistä säkeen ja sanonnan tiukkaa komentoa, joka näkyy mm. Onervan satiirisissa runoissa ja joissakin mieterunoissa, joissa ajatuskulku ja sanat tuntuvat taivuttavan toisiaan:

Ma etsin läheisistä kaukaisinta,
mi kaukana kuin pilven kaarto on
ja lähellä kuin lyönnit valtimon.
Ma kierrän kavalista kavalinta
mi tuhatmuotoisena maata käy
on kaikkialla eikä missään näy

(”Ampuja”, Sielujen sota, 1923)

Runovalikoima painottuu Onervan tuotannon autobiografisimpiin runoihin, joihin Mäkelän esittämä lukutapa tuntuu sopivan. Samoin painottuvat dramaattiset, vakavamieliset tekstit, vaikka Onervan tuotannossa leikkisä juonne lomittuu surumieliseen, hupsu suureelliseen ja abstrakti lihalliseen. Individualismi ei johda eksistentiaaliseen yksinäisyyteen, kuten usein vaikkapa Koskenniemellä, ennemmin räiskyvään ja välittömään tuhoon. Hämmästyttävän usein esiintyy monikon ensimmäisen persoonan puhuttelu, esimerkiksi paradoksina runossa ”Yksinäiset”: ”Kuin aaveet käymme elon mailla näillä” (Liesilauluja, 1916). Yksinäiset muodostavat joukon, jotka jakavat yhteisen murheen – kukin tykönänsä.

Onervan runouden temperamentti koostuu niin nietzscheläisestä uhmasta kuin lyyrisestä, individualismin leimaamasta melankoliasta. Esimerkiksi Murattiköynnöksessä (1918) melankolian ilmapiiri kietoutuu Musset’n, Baudelairen ja Goethen säkeisiin sekä sisällissotavuoden huutaviin lauluihin. Murattiköynnöksen runoista Mäkelä on valinnut Liekkisydämeen resignoitunutta, romanttista melankoliaa edustavia runoja. Ne tietysti luovat yhtenäistä käsitystä kokoelman hallitsevasta teemasta, mutta lukijalta jää näkymättömiin Onervan reaktioherkkyys hankalassa maailmantilanteessa, ja samaten keskustelu melankolian kirjoittamisen klassisen maskuliinisen perinteen kanssa.

Onerva oli vahvojen sävyjen ja äärimmäisyyksien runoilija, jopa julistava: ”Minä uskon / vapauden, veljeyden ja tasa-arvoisuuden / kolmiyhteiseen jumaluuteen / … / suoraan sanaan / riimittömään runouteen” (Yö ja päivä, 1933). Hänen runonsa vaikuttavat välittömiltä, jopa impulsiivisilta, siitä huolimatta että niissä on runsain mitoin pitkälle ajateltua ainesta. Nopeahan Onervan on täytynyt olla kirjoittaessaan, koska hänen kirjallisen tuotantonsa kokonaisuus on valtava.

Onneksi Mäkelä on sentään valinnut pari käännöstä mukaan, Baudelairea ja Villonia, sillä Onerva tunsi varsinkin ranskankielistä kirjallisuutta hyvin. Elävä yhteys ranskalaisen runouden perinteeseen leimaa hänen tuotantoaan niin elimellisesti, että hänen säkeistään on suorastaan mahdotonta puhua ilman näitä viitteitä, joiden tulkinta – ei niinkään mukailu – muodostaa erään tärkeän linjan.

Päällimmäiseksi vaikutelmaksi Liekkisydämestä jää, nimenmukaisesti, tulinen katku. Onervan liekkeihin, tuleen, savuun ja roihuun liittyvät kuvastolliset kerrokset ansaitsisivat oman tutkimuksensa, ikäänkuin ihminen olisi jatkuvasti ryöstämässä jumalten tulta, kuten Prometeus, tai palamassa aurinkoon Ikaroksen tavoin. Vahva valkea polttaa säkeet puhtaaksi: ”Kaikki, mikä elää halaa, / mulle kuuluu, kuluu, palaa. / Olen laki lakien, / elontahto ikuinen” (”Liekki”, Liekki, 1927). Kuukin on ”tulijumala”, joka kulkee yössä ”kuin kuoleman siunaus”, rauhoittamassa ja suojelemassa, runossa josta CMX on levyttänyt oman päällekirjoituksensa (”Kuu valkea käy”, Liesilauluja, 1916; ”Pelasta maailma”, Rautakantele, 1995).

Vanhuudentuotantonsa varmakätisissä runoissa Onerva käsittelee paljon samoja aiheita, kirjoittaa useita runoja saman otsikon alle. Pääpaino on muistissa, kaipauksessa ja luopumisessa, jopa sikäli, että Onervan runot alkavat abstrahoitua, sävyt vähetä, voimakas punainen taittua iltaruskon sävyyn: ”Pakeni aurinko armas, / kajo lämpimän elämän, / jätti illan vain jälelle” (”Ilta”, Iltarusko, 1952). Runot ovat suorastaan monokromaattisen tasaisia pintoja, jotka sijoittuvat iltaruskon, unen ja muiston maailmaan.

Onervan runouden suhde toistuviin teemoihin – rappioon, uhmaan, intohimoon, sukupuoleen, eristäytyneisyyteen – on jopa analyyttinen. Runojen sävy kantaa tunnetta, mutta niiden vaihtelevansuuntaiset päätelmät ikäänkuin pyrkivät perille ilmiöistä. Kiinnostava piirre, joskin tavallinen vanhemmassa runoudessa, on runon rakentaminen päättelyketjuksi, joka rakentuu vaikkapa tyyppihahmon, joukon, abstraktion tai jonkun symbolin varaan (mm. ”Geisha”, ”Juomarit”, ”Omistus” tai ”Musta joutsen”). Esimerkiksi ”Juomarit” käy dialogia kadun uhmakkaiden ja dionyysisten irtolaisten ja porvarillis-moralistisen hyljeksinnän välillä. Runo liittyy luontevasti esimerkiksi Baudelairen eläviin katukuviin tai Villonin hehkuviin ”carpediemeihin”: ”Me kuninkait’ oomme, me leikimme lasta, / me tempaamme tapparan taivahasta, / me poimimme tähtiä, Jumalan näämme…!” (Lyhtylasien laulu, 1919).

Lähimmiksi kirjallisiksi suunniksi Onervan lyriikalle voi mainita eurooppalaisen uusromantiikan symbolismeineen dekadensseineen ja myös uudemman ekspressionismin. Mäkelä puhuu johdannossaan määritelmiä vastaan – ymmärrän nämä nyt nimenomaan kirjallisten ja historiallisten suuntaviivojen piirtämisenä. Usein ne ovatkin rasitteeksi lukiessa, mutta pidän historiallisen ja kirjallisen kontekstin auki kirjoittamista kuitenkin tärkeänä vanhan runouden kohdalla. Emme voi tavoittaa eri aikakauden ihmisen ajattelua tai tunnetta tyystin vailla taustatietoja, ymmärrystä hänen ajastaan ja kielestään. Biografistinen tieto muuttuukin silloin nopeasti kyökkipsykologiaa vatvovaksi seuralaiseksi ja ohjaa etsimään Onervan lyriikasta menetysten ja haaksirikkoisten miessuhteiden psykopatologista kertymää. Hänen runoutensa kuitenkin elää omaa elämäänsä ilman tätä taakkaakin – ja kenties kantaa eri taakat eri tavalla. Jospa vaihdammekin Eino Leinon Baudelaireen, saamme kokonaan toisen Onervan. Klassikon monesti tuntee siitä, että se pystyy elämään määritelmienkin kanssa.

Onervan proosatuotannossa nousee esille itsenäisen naisen motiivi – hän on onneton mutta ei miehen mukaan muovautunut. Työ on hänelle lohtu. Onervaakaan ei tarvitse taivuttaa merkkimiesten kylkiin tai suistaa perheettömän naisen onnettomuuteen, vaan tarkastella tiiviimmin hänen työtään, hänen lohtuaan, koska muutoin ”hukkaan palaa / kuumat ja korkeat soihdut tyhjässä yössä” (”Geisha”, Särjetyt jumalat, 1910).

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi