Kivat kielikuvat

27.7.2010 :: 1|2010, Arvostelut

Kristian Blomberg: Puhekuplia. poEsia 2009.

Jo suomalaisen kirjallisuuskritiikin ikivihreäksi muodostuneessa ylen älyllisessä nipputeilauksessaan (HS 19.10.2009) Jukka Petäjä ärsyyntyi Kristian Blombergin Puhekuplia-teoksesta niin, että mustaa sappea riitti vielä neljän erilaisen esikoiskokoelman tarpeisiin. Tämän parempaa suositusta Blombergin teokselle on vaikea kuvitella, mutta valitettavasti se ei aivan vastaa kenties kohtuuttomiksi nousseisiin odotuksiin.

Toisin kuin useat muut epämääräisen käsitteen ”uusi runous” alle monesti syydetyt teokset, Blombergin työ todella tuntuu keinoiltaan tuoreelta ja uutta luovalta – ja siinä mielessä edustaa kokeellisen kirjoittamisen eturintamaa. Sen selkeimpiä edeltäjiä kotimaisessa runoudessa ovat Henriikka Tavin Esim. Esa, johon Blomberg pariin otteeseen viittaakin, ja Lassi Hyvärisen Riippuvat puutarhat. Myös Blombergin kääntämän ja tutkiman vanhemman ranskalaisen runouden, erityisesti Mallarmén, vaikutus näkyy paikoin vahvana.

Puhekuplista olisi helppo huomata vain kollaasimainen, usein dialogiseksi järjestyvä tyyli ja erilaiset uudet ilmaisumuodot, kuten sarjakuvallisuus, joilla se rikastuttaa runouttamme. Vähemmälle huomiolle on jäänyt se turboahdettu kielikuvasto, jonka Blomberg usein tahallisen kömpelöiden metaforien muodossa lukijansa silmille läväyttää. Korkeamodernistinen poetiikka natisee liitoksissaan, kun Blomberg erottaa popcornjyviä akanoista: ”Läsnäolosi kylvää ihmeellistä syyhyä aivolohkot saumaavan sepaluksen alle (…); hiljaisuutesi trampoliini katkaisee selkärangan”.

Blomberg koettelee myös modernismia vanhempaa runoutta, kuten käy ilmi klassisen humanistin ja kirjallisuuskriitikon Rafael Koskimiehen nimiin laitetusta takakansitekstistä: ”Koko valtavan tietämyksensä, syvällisesti eletyn ajattelunsa ja eetillisen katsomuksensa Blomberg sisällytti tähän pääteokseensa”. Tämän jäyhän ylistyksen valossa luettuna kokoelman huumori nousee toiseen potenssiin.

Oppineessa leikissä perinteen kanssa lienee osaltaan kyse vanhasta avantgardistisesta halusta rikkoa korkea- ja kansankulttuurin rajoja ujuttamalla jälkimmäinen edellisen sisälle. Tässä mielessä Blombergin kieli käy tarpeettoman usein tyhjäkäyntiä ja tuntuu rasittavan tekonokkelalta, kuin lukion Monty Python -fiksoitunut pseudoälykkö. Onneksi on myös syvempi motiivi, eräänlainen romantikon huoli runollisen kielen ja kauneuden katoavasta roolista maailmassa, joka täyttyy päällekkäisestä puheesta ja huudosta. Silloin tällöin flarffaavan teksti-ilotulituksen takaa pilkahtavat, kuten takakansitekstikin varoittaa, vakavan tekijän kasvot.

Tyyleillä leikkivää humoristista runoilijaa luetaan turhan herkästi stereotyypin kyynisenä, merkitykset kieltävänä postmodernistina, mutta Blombergin runoja lukiessa on hyvä muistaa, että kaikista etäännyttävistä ja ironisoivista tyylikeinoista huolimatta kirjaimellinen tai kokemuksellinen tulkinta on mahdollinen. Teksti tuntuu osoittelevan omia keinojaan ja samalla luotaavan onton, kuplamaisen eksistenssin rajoja. Usein Blomberg puhaltaa kuplansa niin täyteen, rikki, että roiskeiden alta voi nähdä paljon aidon tuntuista.

Hämmentävää Puhekuplissa onkin se, että vaikka teos sisältää tuoreen tuntuisia ideoita kokonaisen runotuotannon tarpeiksi, sen onnistuneimmat runot ovat paitsi muodoltaan perinteisimpiä, myös niitä joissa otetaan vilpittömyyden riski. Ikään kuin etäännyttävän hälinän väistyessä taka-alalle päästäisiin johonkin olennaiseen käsiksi. Elegiset ”Yö” ja ”Taskulamppu” ovat kokoelman avaintekstejä, joiden valossa voi kenties nähdä syvemmälle kielen ja mielteen romanttis-eksistentialistiseen kriisiin a là Blomberg:

Silloin satujen taskulamppu valaisi maailmaa vain vähän
kuin halu löytää ratkaisu, kuin mahdollisuus tuntea,
eikä aavistanut miten rikkonaista kaikesta tulee,
miten kaikki alkaa tapahtua
eri aikaan, eikä missään
ole sarjakuvien terävärajaista ja neliväristä mieltä,
tekstilaatikkoa joka kertoo miten jokin on.

Repäisevin ja hauskin teksti teoksessa on Petäjän lähes lukukelvottomaksi kuvaama ”Kielisuudelma”, jossa blogitekstit, sananmuunnokset, sitaatit ja erilaiset huonon maun rajoilla pyörivät metaforiset säkeet täyttävät aukeaman ääriään myöten luodakseen kaoottisen todellisuussimulaation, joka toimii kuin päivä ostoskeskuksessa Hullujen päivien aikaan: ”pelmahdatte ystävienne varpusparvena / piipittämään Stockmannin hisseihin”. Osuvasti eritteitä ja teinierotiikkaa täyteen ahdettu iloittelu tuntuu kuitenkin runokirjan sivuilla vähän eksyneeltä, mitä korostaa ratkaisu sijoittaa se omaksi osastokseen. Sitä lukiessani aloin pohtia suurta pergamenttikääröä, joka sisältäisi Blombergin maksimalistisempia runoja – kun sivujen puitteet eivät katkoisi lukukokemusta, Kielisuudelman ”cut-the-fuck-up” -estetiikka pääsisi kenties paremmin oikeuksiinsa kuin jotenkin jäykästi jäsennetyssä runokokoelmassa. Kiitollisesti Puhekuplien sivukoko on yleistä standardia suurempi, mutta tämäkään ei poista koko ongelmaa.

Puhekuplien ongelmaksi jää siis turhan suuri irtonaisuus: usein vain yksittäisistä pitkistä runoista koostuvat osastot eivät oikein nivelly yhteen lukukokemukseksi. Yhtenäisyys tietysti olisi tavoitteena hieman nurinkurinen nykyrunon kokeellisinta laitaa edustavalle, jatkuvasti uusia ilmaisukeinoja hakevalle teokselle, mutta jotain koheesiota siltä auttamatta jää kaipaamaan. Nyt vaikutelmaksi jää, että kokonaisuuteen muuten sopimattomat tekstit on ympätty mukaan omiksi osastoikseen. Teos tuntuu enemmän irtonaisten tekstien valikoimalta kuin runokokoelmalta, vaikka kieltämättä erilaiset löyhät teemat sitovat tekstejä yhteen. Ongelma onkin enemmän asettelussa ja järjestelyssä kuin sisällössä sinänsä.

Puutteineenkin Puhekuplia on tervetullut ilmiö. Siinä yhdistyvät humanistin oppineisuus, romantikon maailmantuska ja sarjakuviin viehtyneen kurittoman teinipojan halu laittaa nasta tuolille ja vinguttaa liitua taululla. Se on yhtäältä runouden perinteessä kiinni ja sitä kommentoiva, toisaalta itsetietoisella tavalla jossain täysin muualla, yleensä askeleen edellä. Joskus se onnistuu saamaan hajamielisen, ulkoisiin puitteisiin huomionsa kiinnittävän lukijansa kiinni: ”miksi aina liian himmeät loisteputket että näkisi kunnolla lukea?”

Jo suomalaisen kirjallisuuskritiikin ikivihreäksi muodostuneessa
ylen älyllisessä nipputeilauksessaan (HS
19.10.2009) Jukka Petäjä ärsyyntyi Kristian Blombergin
Puhekuplia-teoksesta niin, että mustaa sappea riitti vielä
neljän erilaisen esikoiskokoelman tarpeisiin. Tämän
parempaa suositusta Blombergin teokselle on vaikea
kuvitella, mutta valitettavasti se ei aivan vastaa kenties
kohtuuttomiksi nousseisiin odotuksiin.
Toisin kuin useat muut epämääräisen käsitteen ”uusi
runous” alle monesti syydetyt teokset, Blombergin työ
todella tuntuu keinoiltaan tuoreelta ja uutta luovalta –
ja siinä mielessä edustaa kokeellisen kirjoittamisen eturintamaa.
Sen selkeimpiä edeltäjiä kotimaisessa runoudessa
ovat Henriikka Tavin Esim. Esa, johon Blomberg
pariin otteeseen viittaakin, ja Lassi Hyvärisen Riippuvat
puutarhat. Myös Blombergin kääntämän ja tutkiman
vanhemman ranskalaisen runouden, erityisesti Mallarmén,
vaikutus näkyy paikoin vahvana.
Puhekuplista olisi helppo huomata vain kollaasimainen,
usein dialogiseksi järjestyvä tyyli ja erilaiset uudet
ilmaisumuodot, kuten sarjakuvallisuus, joilla se rikastuttaa
runouttamme. Vähemmälle huomiolle on jäänyt
se turboahdettu kielikuvasto, jonka Blomberg usein
tahallisen kömpelöiden metaforien muodossa lukijansa
silmille läväyttää. Korkeamodernistinen poetiikka
natisee liitoksissaan, kun Blomberg erottaa popcornjyviä
akanoista: ”Läsnäolosi kylvää ihmeellistä syyhyä
aivolohkot saumaavan sepaluksen alle (…); hiljaisuutesi
trampoliini katkaisee selkärangan”.
Blomberg koettelee myös modernismia vanhempaa
runoutta, kuten käy ilmi klassisen humanistin ja kirjallisuuskriitikon
Rafael Koskimiehen nimiin laitetusta
takakansitekstistä: ”Koko valtavan tietämyksensä,
syvällisesti eletyn ajattelunsa ja eetillisen katsomuksensa
Blomberg sisällytti tähän pääteokseensa”.
Tämän jäyhän ylistyksen valossa luettuna kokoelman
huumori nousee toiseen potenssiin.
Oppineessa leikissä perinteen kanssa lienee osaltaan
kyse vanhasta avantgardistisesta halusta rikkoa
korkea- ja kansankulttuurin rajoja ujuttamalla
jälkimmäinen edellisen sisälle. Tässä mielessä Blombergin
kieli käy tarpeettoman usein tyhjäkäyntiä ja tuntuu
rasittavan tekonokkelalta, kuin lukion Monty Python
-fiksoitunut pseudoälykkö. Onneksi on myös syvempi
motiivi, eräänlainen romantikon huoli runollisen kielen
ja kauneuden katoavasta roolista maailmassa, joka täyttyy
päällekkäisestä puheesta ja huudosta. Silloin tällöin
flarffaavan teksti-ilotulituksen takaa pilkahtavat, kuten
takakansitekstikin varoittaa, vakavan tekijän kasvot.
Tyyleillä leikkivää humoristista runoilijaa luetaan
turhan herkästi stereotyypin kyynisenä, merkitykset
kieltävänä postmodernistina, mutta Blombergin
runoja lukiessa on hyvä muistaa, että kaikista
etäännyttävistä ja ironisoivista tyylikeinoista huolimatta
kirjaimellinen tai kokemuksellinen tulkinta on mahdollinen.
Teksti tuntuu osoittelevan omia keinojaan ja samalla
luotaavan onton, kuplamaisen eksistenssin rajoja.
Usein Blomberg puhaltaa kuplansa niin täyteen, rikki,
että roiskeiden alta voi nähdä paljon aidon tuntuista.
Hämmentävää Puhekuplissa onkin se, että vaikka teos
sisältää tuoreen tuntuisia ideoita kokonaisen runotuotannon
tarpeiksi, sen onnistuneimmat runot ovat paitsi
muodoltaan perinteisimpiä, myös niitä joissa otetaan
vilpittömyyden riski. Ikään kuin etäännyttävän hälinän
väistyessä taka-alalle päästäisiin johonkin olennaiseen
käsiksi. Elegiset ”Yö” ja ”Taskulamppu” ovat kokoelman
avaintekstejä, joiden valossa voi kenties nähdä syvemmälle
kielen ja mielteen romanttis–eksistentialistiseen
kriisiin a là Blomberg:
Silloin satujen taskulamppu valaisi maailmaa vain vähän
kuin halu löytää ratkaisu, kuin mahdollisuus tuntea,
eikä aavistanut miten rikkonaista kaikesta tulee,
miten kaikki alkaa tapahtua
eri aikaan, eikä missään
ole sarjakuvien terävärajaista ja neliväristä mieltä,
tekstilaatikkoa joka kertoo miten jokin on.
Repäisevin ja hauskin teksti teoksessa on Petäjän
lähes lukukelvottomaksi kuvaama ”Kielisuudelma”,
jossa blogitekstit, sananmuunnokset, sitaatit ja erilaiset
huonon maun rajoilla pyörivät metaforiset säkeet
täyttävät aukeaman ääriään myöten luodakseen kaoottisen
todellisuussimulaation, joka toimii kuin päivä ostoskeskuksessa
Hullujen päivien aikaan: ”pelmahdatte
ystävienne varpusparvena / piipittämään Stockmannin
hisseihin”. Osuvasti eritteitä ja teinierotiikkaa täyteen
ahdettu iloittelu tuntuu kuitenkin runokirjan sivuilla
vähän eksyneeltä, mitä korostaa ratkaisu sijoittaa se
omaksi osastokseen. Sitä lukiessani aloin pohtia suurta
pergamenttikääröä, joka sisältäisi Blombergin maksimalistisempia
runoja – kun sivujen puitteet eivät katkoisi
lukukokemusta, Kielisuudelman ”cut-the-fuck-up”
-estetiikka pääsisi kenties paremmin oikeuksiinsa kuin
jotenkin jäykästi jäsennetyssä runokokoelmassa. Kiitollisesti
Puhekuplien sivukoko on yleistä standardia suurempi,
mutta tämäkään ei poista koko ongelmaa.
Puhekuplien ongelmaksi jää siis turhan suuri irtonaisuus:
usein vain yksittäisistä pitkistä runoista koostuvat
osastot eivät oikein nivelly yhteen lukukokemukseksi.
Yhtenäisyys tietysti olisi tavoitteena hieman nurinkurinen
nykyrunon kokeellisinta laitaa edustavalle, jatkuvasti
uusia ilmaisukeinoja hakevalle teokselle, mutta jotain
koheesiota siltä auttamatta jää kaipaamaan. Nyt vaikutelmaksi
jää, että kokonaisuuteen muuten sopimattomat
tekstit on ympätty mukaan omiksi osastoikseen. Teos
tuntuu enemmän irtonaisten tekstien valikoimalta kuin
runokokoelmalta, vaikka kieltämättä erilaiset löyhät teemat
sitovat tekstejä yhteen. Ongelma onkin enemmän
asettelussa ja järjestelyssä kuin sisällössä sinänsä.
Puutteineenkin Puhekuplia on tervetullut ilmiö. Siinä
yhdistyvät humanistin oppineisuus, romantikon maailmantuska
ja sarjakuviin viehtyneen kurittoman teinipojan
halu laittaa nasta tuolille ja vinguttaa liitua taululla.
Se on yhtäältä runouden perinteessä kiinni ja sitä kommentoiva,
toisaalta itsetietoisella tavalla jossain täysin
muualla, yleensä askeleen edellä. Joskus se onnistuu
saamaan hajamielisen, ulkoisiin puitteisiin huomionsa
kiinnittävän lukijansa kiinni: ”miksi aina liian himmeät
loisteputket että näkisi kunnolla lukea?”Jo suomalaisen kirjallisuuskritiikin ikivihreäksi muodostuneessa

ylen älyllisessä nipputeilauksessaan (HS

19.10.2009) Jukka Petäjä ärsyyntyi Kristian Blombergin

Puhekuplia-teoksesta niin, että mustaa sappea riitti vielä

neljän erilaisen esikoiskokoelman tarpeisiin. Tämän

parempaa suositusta Blombergin teokselle on vaikea

kuvitella, mutta valitettavasti se ei aivan vastaa kenties

kohtuuttomiksi nousseisiin odotuksiin.

Toisin kuin useat muut epämääräisen käsitteen ”uusi

runous” alle monesti syydetyt teokset, Blombergin työ

todella tuntuu keinoiltaan tuoreelta ja uutta luovalta –

ja siinä mielessä edustaa kokeellisen kirjoittamisen eturintamaa.

Sen selkeimpiä edeltäjiä kotimaisessa runoudessa

ovat Henriikka Tavin Esim. Esa, johon Blomberg

pariin otteeseen viittaakin, ja Lassi Hyvärisen Riippuvat

puutarhat. Myös Blombergin kääntämän ja tutkiman

vanhemman ranskalaisen runouden, erityisesti Mallarmén,

vaikutus näkyy paikoin vahvana.

Puhekuplista olisi helppo huomata vain kollaasimainen,

usein dialogiseksi järjestyvä tyyli ja erilaiset uudet

ilmaisumuodot, kuten sarjakuvallisuus, joilla se rikastuttaa

runouttamme. Vähemmälle huomiolle on jäänyt

se turboahdettu kielikuvasto, jonka Blomberg usein

tahallisen kömpelöiden metaforien muodossa lukijansa

silmille läväyttää. Korkeamodernistinen poetiikka

natisee liitoksissaan, kun Blomberg erottaa popcornjyviä

akanoista: ”Läsnäolosi kylvää ihmeellistä syyhyä

aivolohkot saumaavan sepaluksen alle (…); hiljaisuutesi

trampoliini katkaisee selkärangan”.

Blomberg koettelee myös modernismia vanhempaa

runoutta, kuten käy ilmi klassisen humanistin ja kirjallisuuskriitikon

Rafael Koskimiehen nimiin laitetusta

takakansitekstistä: ”Koko valtavan tietämyksensä,

syvällisesti eletyn ajattelunsa ja eetillisen katsomuksensa

Blomberg sisällytti tähän pääteokseensa”.

Tämän jäyhän ylistyksen valossa luettuna kokoelman

huumori nousee toiseen potenssiin.

Oppineessa leikissä perinteen kanssa lienee osaltaan

kyse vanhasta avantgardistisesta halusta rikkoa

korkea- ja kansankulttuurin rajoja ujuttamalla

jälkimmäinen edellisen sisälle. Tässä mielessä Blombergin

kieli käy tarpeettoman usein tyhjäkäyntiä ja tuntuu

rasittavan tekonokkelalta, kuin lukion Monty Python

-fiksoitunut pseudoälykkö. Onneksi on myös syvempi

motiivi, eräänlainen romantikon huoli runollisen kielen

ja kauneuden katoavasta roolista maailmassa, joka täyttyy

päällekkäisestä puheesta ja huudosta. Silloin tällöin

flarffaavan teksti-ilotulituksen takaa pilkahtavat, kuten

takakansitekstikin varoittaa, vakavan tekijän kasvot.

Tyyleillä leikkivää humoristista runoilijaa luetaan

turhan herkästi stereotyypin kyynisenä, merkitykset

kieltävänä postmodernistina, mutta Blombergin

runoja lukiessa on hyvä muistaa, että kaikista

etäännyttävistä ja ironisoivista tyylikeinoista huolimatta

kirjaimellinen tai kokemuksellinen tulkinta on mahdollinen.

Teksti tuntuu osoittelevan omia keinojaan ja samalla

luotaavan onton, kuplamaisen eksistenssin rajoja.

Usein Blomberg puhaltaa kuplansa niin täyteen, rikki,

että roiskeiden alta voi nähdä paljon aidon tuntuista.

Hämmentävää Puhekuplissa onkin se, että vaikka teos

sisältää tuoreen tuntuisia ideoita kokonaisen runotuotannon

tarpeiksi, sen onnistuneimmat runot ovat paitsi

muodoltaan perinteisimpiä, myös niitä joissa otetaan

vilpittömyyden riski. Ikään kuin etäännyttävän hälinän

väistyessä taka-alalle päästäisiin johonkin olennaiseen

käsiksi. Elegiset ”Yö” ja ”Taskulamppu” ovat kokoelman

avaintekstejä, joiden valossa voi kenties nähdä syvemmälle

kielen ja mielteen romanttis–eksistentialistiseen

kriisiin a là Blomberg:

Silloin satujen taskulamppu valaisi maailmaa vain vähän

kuin halu löytää ratkaisu, kuin mahdollisuus tuntea,

eikä aavistanut miten rikkonaista kaikesta tulee,

miten kaikki alkaa tapahtua

eri aikaan, eikä missään

ole sarjakuvien terävärajaista ja neliväristä mieltä,

tekstilaatikkoa joka kertoo miten jokin on.

Repäisevin ja hauskin teksti teoksessa on Petäjän

lähes lukukelvottomaksi kuvaama ”Kielisuudelma”,

jossa blogitekstit, sananmuunnokset, sitaatit ja erilaiset

huonon maun rajoilla pyörivät metaforiset säkeet

täyttävät aukeaman ääriään myöten luodakseen kaoottisen

todellisuussimulaation, joka toimii kuin päivä ostoskeskuksessa

Hullujen päivien aikaan: ”pelmahdatte

ystävienne varpusparvena / piipittämään Stockmannin

hisseihin”. Osuvasti eritteitä ja teinierotiikkaa täyteen

ahdettu iloittelu tuntuu kuitenkin runokirjan sivuilla

vähän eksyneeltä, mitä korostaa ratkaisu sijoittaa se

omaksi osastokseen. Sitä lukiessani aloin pohtia suurta

pergamenttikääröä, joka sisältäisi Blombergin maksimalistisempia

runoja – kun sivujen puitteet eivät katkoisi

lukukokemusta, Kielisuudelman ”cut-the-fuck-up”

-estetiikka pääsisi kenties paremmin oikeuksiinsa kuin

jotenkin jäykästi jäsennetyssä runokokoelmassa. Kiitollisesti

Puhekuplien sivukoko on yleistä standardia suurempi,

mutta tämäkään ei poista koko ongelmaa.

Puhekuplien ongelmaksi jää siis turhan suuri irtonaisuus:

usein vain yksittäisistä pitkistä runoista koostuvat

osastot eivät oikein nivelly yhteen lukukokemukseksi.

Yhtenäisyys tietysti olisi tavoitteena hieman nurinkurinen

nykyrunon kokeellisinta laitaa edustavalle, jatkuvasti

uusia ilmaisukeinoja hakevalle teokselle, mutta jotain

koheesiota siltä auttamatta jää kaipaamaan. Nyt vaikutelmaksi

jää, että kokonaisuuteen muuten sopimattomat

tekstit on ympätty mukaan omiksi osastoikseen. Teos

tuntuu enemmän irtonaisten tekstien valikoimalta kuin

runokokoelmalta, vaikka kieltämättä erilaiset löyhät teemat

sitovat tekstejä yhteen. Ongelma onkin enemmän

asettelussa ja järjestelyssä kuin sisällössä sinänsä.

Puutteineenkin Puhekuplia on tervetullut ilmiö. Siinä

yhdistyvät humanistin oppineisuus, romantikon maailmantuska

ja sarjakuviin viehtyneen kurittoman teinipojan

halu laittaa nasta tuolille ja vinguttaa liitua taululla.

Se on yhtäältä runouden perinteessä kiinni ja sitä kommentoiva,

toisaalta itsetietoisella tavalla jossain täysin

muualla, yleensä askeleen edellä. Joskus se onnistuu

saamaan hajamielisen, ulkoisiin puitteisiin huomionsa

kiinnittävän lukijansa kiinni: ”miksi aina liian himmeät

loisteputket että näkisi kunnolla lukea?”

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi