Olli Sinivaara: Valonhetki. Kustannusosakeyhtiö Teos, Helsinki. 2009.
Olli Sinivaaran romanttis-esteettinen runokokoelma Valonhetki (2009) on päätösosa kirjailijan esikoiskokoelman Hiililiekin (2005) ja toisen runoteoksen Palavan maan (2007) aloittamalle trilogiamaiselle sarjalle. Sinivaaran kokoelma on kuin impressionistinen maalaus, jonka läpi runon kokeva subjekti kulkee herkin aistein, aivan kuin pyhää etsien. Matka läpi kokemusten ja heijastusten antaa myös aineksia metalyyriseen pohdintaan kielestä ja sen roolista. Ulkoinen kokemus on heijastus maastossa, johon raivataan tie, rytmi. Tästä lähdetään matkalle havaintoon ja sitä kautta kieleen. Havainto ja kieli ovat oleellisesti yhtä.
Sinivaaran neliosastoisen kokoelman ehdoton sukulainen on Lassi Nummen esikoisproosateos Maisema (1949), jonka kertoja on unohtanut oppimansa maailman ja vieraantunut siitä. Vasta vähitellen Nummen teoksen edetessä lukija voi päätellä, että sen kertoja on laskuvarjomies, joka on pudotettu väärään paikkaan lentokoneesta. Uusin silmin, kielitaidottomana hän pyrkii kokoamaan ympärillään olevasta havaintoja. Hän kulkee läpi vieraan maiseman, jonka ympäristön yksityiskohdista, valoista, viivoista ja väreistä hän alkaa hahmottaa käsitystä maailmasta.
Valonhetkessäkin on kyse yksittäisen kokijan yrityksestä hahmottaa ympäröivää uusin silmin ajassa ja paikassa, jonka koordinaatit eivät ole tuntemiamme, ja juuri siksi ne täytyy hahmottaa uudelleen. Runossa puhuva ääni on etäännytetty: välillä runoissa puhuu vain anonyymi ääni, ei mikään selvästi artikuloitu minä. Joskus minä määrittyy vain poissaolevan sinän kautta. Toisinaan kokeva subjekti on etäännyttänyt itsensä ja käyttää itsestään yksikön toista persoonaa, kuten käy esimerkiksi runossa ”Marginaali II”.
Runoissa esiintyvien subjektien vaihtelu on merkittävä osa sitä heijastelujen problematiikkaa, jota Valonhetkessä esitellään ja ruoditaan monin eri keinoin. Yksittäisissä runoissa toistuvat heijastelun motiivit, mutta ne tulevat esille myös kokoelman tasolla: ensimmäinen ja viimeinen osasto peilaavat esimerkiksi aiheiltaan toisiaan.
Sinivaaran runojen kokeva subjekti pysähtyy yksittäisiin hetkiin. Hän luottaa erityisesti katseen voimaan, silmiinsä, joilla tekee tarkkoja havaintoja ympäristöstään. Monesti havaintojen ketjuttaminen näkyy määriteketjuissa, jotka saavat lukijan pysähtymään kuvattuun hetkeen:
kaikki peruuttamattomat typerät tekosi ja uskosi,
ovat epämääräistä himmeää häikäisyä tulviva aava verho,
oudossa ja selvässä udussa kelluva uusi manner,
ensimmäisen auringonnousun kevätöinen kajastus.
Toisinaan määriteketjut eivät sen sijaan ole näin selviä, vaan ne saattavat johdattaa lukijaa ristiriitaisiin assosiaatioihin.
Sinivaara kirjoittaa runsaasti parisäkeistä koostuvia runoja, pitkäsäkeisiä proosarunoja ja toisaalta myös säemuotoisia runoja. Viehättäviä ovat rytmien vaihtelut eri osastojen ja yksittäisten runojen välillä. Esimerkiksi ensimmäisessä osastossa puhujan puhe on pikemminkin hallittua kuin kiivasta, minkä osoittavat jo säännönmukainen pisteytys ja muu välimerkitys. Sen sijaan erityisesti toisen osaston vuolaissa, sivun oikeaa reunaa nuolevissa säkeissä revittely vie maltilta voiton.
Kielellisesti Sinivaara hyödyntää jo aiemmista kokoelmistaan tuttuja keinoja, kuten omaperäisiä, anomalisia yhdyssanoja (”katvesilmäräpäys” ja ”sademetsäjalkaiset härkäni”). Huomiota herättävää on joidenkin runojen sisältämä apostrofinen puhuttelu ”oi”-huudahduksin, mikä antaa runoihin erityislaatuista pompöösiä sävyä sekä palauttaa lukijaa hetkittäin 1800-luvun kirjallisuuteen.
Pidän tavasta, jolla Sinivaara jakaa runoaan säkeisiin. Hän on hyvin tietoinen säkeenylityksen luomista mahdollisuuksista, mikä näkyy lyhyemmissä säemuotoisissa runoissa. Proosarunoissa sen sijaan mennään rohkeasti toiseen suuntaan: Sinivaara tietystikin tietää, että säkeellä ei ole proosarunon lajissa niin suurta merkitystä kuin välimerkeillä, ja hän rakentaa proosarunonsa erilaiselta pohjalta kuin parisäkeiset tai säemuotoiset runonsa. Proosarunoissaan hän assosioi pitkiä virkkeitä, jotka syntyvät ikään kuin toistensa sisästä ja antavat välillä hallitsemattoman vaikutelman paitsi puhujan tekemistä havainnoista myös kielestä. Proosarunon lajin suomat mahdollisuudet ovat siis käytössä.
Sinivaaran kokoelmassa tutkitaan jatkuvasti kielen mahdollisuutta. Valon, tulen ja heijastusten erittely on taiteilijan työtä. Ympäröivän ryteikön kuvailu saattaa rinnastua kielen ammattilaisen työhön:
[– –]
katseen ote
yli etäisyyksien joita se etsii ja tekee
koko ajan enemmän. Kulmat ja suonet
teräviä leiskuvia peltoja, kuivat kasvit
työntyvät koloihin ja taitoksiin, kiipeävät
kuin vesi taivaan loputonta ryteikköä,
sillä raivaustyötä riittää, tavuttamatonta
sanojen sisä- ja ulkopuolella.
Valonhetki yllättää positiivisesti siksi, että siitä voi löytää selkeän tunnelman, häivähdyksen valosta. Kokoelmaa on myös helppo lähestyä, mikä oli minulle pienoinen yllätys – olin kai jostakin syystä odottanut Sinivaaralta vielä tätä vuolaampaa ilmaisua, josta olisi ollut vaikeampaa saada otetta. Nyt lukukokemus jäi kirkkaana mieleen.
atvesilmänräpäyksiä liian pitkästä tarinasta
Olli Sinivaara: Valonhetki. Kustannusosakeyhtiö Teos, Helsinki. 2009.
Olli Sinivaaran romanttis-esteettinen runokokoelma Valonhetki (2009) on päätösosa kirjailijan esikoiskokoelman Hiililiekin (2005) ja toisen runoteoksen Palavan maan (2007) aloittamalle trilogiamaiselle sarjalle. Sinivaaran kokoelma on kuin impressionistinen maalaus, jonka läpi runon kokeva subjekti kulkee herkin aistein, aivan kuin pyhää etsien. Matka läpi kokemusten ja heijastusten antaa myös aineksia metalyyriseen pohdintaan kielestä ja sen roolista. Ulkoinen kokemus on heijastus maastossa, johon raivataan tie, rytmi. Tästä lähdetään matkalle havaintoon ja sitä kautta kieleen. Havainto ja kieli ovat oleellisesti yhtä.
Sinivaaran neliosastoisen kokoelman ehdoton sukulainen on Lassi Nummen esikoisproosateos Maisema (1949), jonka kertoja on unohtanut oppimansa maailman ja vieraantunut siitä. Vasta vähitellen Nummen teoksen edetessä lukija voi päätellä, että sen kertoja on laskuvarjomies, joka on pudotettu väärään paikkaan lentokoneesta. Uusin silmin, kielitaidottomana hän pyrkii kokoamaan ympärillään olevasta havaintoja. Hän kulkee läpi vieraan maiseman, jonka ympäristön yksityiskohdista, valoista, viivoista ja väreistä hän alkaa hahmottaa käsitystä maailmasta.
Valonhetkessäkin on kyse yksittäisen kokijan yrityksestä hahmottaa ympäröivää uusin silmin ajassa ja paikassa, jonka koordinaatit eivät ole tuntemiamme, ja juuri siksi ne täytyy hahmottaa uudelleen. Runossa puhuva ääni on etäännytetty: välillä runoissa puhuu vain anonyymi ääni, ei mikään selvästi artikuloitu minä. Joskus minä määrittyy vain poissaolevan sinän kautta. Toisinaan kokeva subjekti on etäännyttänyt itsensä ja käyttää itsestään yksikön toista persoonaa, kuten käy esimerkiksi runossa ”Marginaali II”.
Runoissa esiintyvien subjektien vaihtelu on merkittävä osa sitä heijastelujen problematiikkaa, jota Valonhetkessä esitellään ja ruoditaan monin eri keinoin. Yksittäisissä runoissa toistuvat heijastelun motiivit, mutta ne tulevat esille myös kokoelman tasolla: ensimmäinen ja viimeinen osasto peilaavat esimerkiksi aiheiltaan toisiaan.
Sinivaaran runojen kokeva subjekti pysähtyy yksittäisiin hetkiin. Hän luottaa erityisesti katseen voimaan, silmiinsä, joilla tekee tarkkoja havaintoja ympäristöstään. Monesti havaintojen ketjuttaminen näkyy määriteketjuissa, jotka saavat lukijan pysähtymään kuvattuun hetkeen:
kaikki peruuttamattomat typerät tekosi ja uskosi,
ovat epämääräistä himmeää häikäisyä tulviva aava verho,
oudossa ja selvässä udussa kelluva uusi manner,
ensimmäisen auringonnousun kevätöinen kajastus.
Toisinaan määriteketjut eivät sen sijaan ole näin selviä, vaan ne saattavat johdattaa lukijaa ristiriitaisiin assosiaatioihin.
Sinivaara kirjoittaa runsaasti parisäkeistä koostuvia runoja, pitkäsäkeisiä proosarunoja ja toisaalta myös säemuotoisia runoja. Viehättäviä ovat rytmien vaihtelut eri osastojen ja yksittäisten runojen välillä. Esimerkiksi ensimmäisessä osastossa puhujan puhe on pikemminkin hallittua kuin kiivasta, minkä osoittavat jo säännönmukainen pisteytys ja muu välimerkitys. Sen sijaan erityisesti toisen osaston vuolaissa, sivun oikeaa reunaa nuolevissa säkeissä revittely vie maltilta voiton.
Kielellisesti Sinivaara hyödyntää jo aiemmista kokoelmistaan tuttuja keinoja, kuten omaperäisiä, anomalisia yhdyssanoja (”katvesilmäräpäys” ja ”sademetsäjalkaiset härkäni”). Huomiota herättävää on joidenkin runojen sisältämä apostrofinen puhuttelu ”oi”-huudahduksin, mikä antaa runoihin erityislaatuista pompöösiä sävyä sekä palauttaa lukijaa hetkittäin 1800-luvun kirjallisuuteen.
Pidän tavasta, jolla Sinivaara jakaa runoaan säkeisiin. Hän on hyvin tietoinen säkeenylityksen luomista mahdollisuuksista, mikä näkyy lyhyemmissä säemuotoisissa runoissa. Proosarunoissa sen sijaan mennään rohkeasti toiseen suuntaan: Sinivaara tietystikin tietää, että säkeellä ei ole proosarunon lajissa niin suurta merkitystä kuin välimerkeillä, ja hän rakentaa proosarunonsa erilaiselta pohjalta kuin parisäkeiset tai säemuotoiset runonsa. Proosarunoissaan hän assosioi pitkiä virkkeitä, jotka syntyvät ikään kuin toistensa sisästä ja antavat välillä hallitsemattoman vaikutelman paitsi puhujan tekemistä havainnoista myös kielestä. Proosarunon lajin suomat mahdollisuudet ovat siis käytössä.
Sinivaaran kokoelmassa tutkitaan jatkuvasti kielen mahdollisuutta. Valon, tulen ja heijastusten erittely on taiteilijan työtä. Ympäröivän ryteikön kuvailu saattaa rinnastua kielen ammattilaisen työhön:
[– –]
katseen ote
yli etäisyyksien joita se etsii ja tekee
koko ajan enemmän. Kulmat ja suonet
teräviä leiskuvia peltoja, kuivat kasvit
työntyvät koloihin ja taitoksiin, kiipeävät
kuin vesi taivaan loputonta ryteikköä,
sillä raivaustyötä riittää, tavuttamatonta
sanojen sisä- ja ulkopuolella.
Valonhetki yllättää positiivisesti siksi, että siitä voi löytää selkeän tunnelman, häivähdyksen valosta. Kokoelmaa on myös helppo lähestyä, mikä oli minulle pienoinen yllätys – olin kai jostakin syystä odottanut Sinivaaralta vielä tätä vuolaampaa ilmaisua, josta olisi ollut vaikeampaa saada otetta. Nyt lukukokemus jäi kirkkaana mieleen.
Outi Oja