Tykötarpeita iltatilanteisiin

27.9.2009 :: Arvostelut

Karvakorvan runopurkkiHannele Huovi: Karvakorvan runopurkki.
Kuvitus Kristiina Louhi. Tammi 2008

Eräänä päivänä kiukut karkasivat pojan suusta. Ne valtasivat koko talon, ne menivät isosiskon kirjoituspöydälle sanomaan ää-ää-ää, veljen sukkien pohjissa ne ritisivät, pikkusiskon hampaattomasta suusta kaikuivat. Illalla kaikki sanoivat vakavina: äiti, tuleeko tänään iltasatua? – Kyllä, luetaan runoja.

Avattiin Karvakorvan runopurkki. Suljettiin Kiukkupurkki. Poika totesi, että sinne menivät kiukut. Ja seuraavana päivänä kaikki pojan kiukut menivät kiukkupurkkiin (”En suostu tänään riitoihin / pistän kiukut purkkiin”). Seuraavana iltana poika olikin Pikku koira, joka oli pihistänyt keksejä, syönyt ne salaa häveten ja tullut arasti esiin. Lapsi kuunteli runoa jännittyneenä – rangaistaanko pikku koiraa? Ei tietenkään, vaan ”olet rakas aina”. Koira muuttuu lapseksi, ja ääneenlukija henkilöksi, jolle keksivaras on aina rakas.

Hannele Huovin runot tuntuvat parhaiten iskevän viisivuotiaaseen. Joka kuulemalla hän etsii omaa runoa, hän kyselee ”äiti, oliko tuo minusta?”. Isommat lapset, 7- ja 9-vuotiaat kuuntelevat kohteliaina, naurahtelevat välillä, mutta ovat selvästi jo jättäneet loruiluvaiheen. Enemmänkin heitä viehättää itse lukeminen ja kuvituksen selailu. Kristiina Louhen kynänjälki on tuttua molemmille, ja yksi huomaakin: ”Näen noitten naamoista, että nämä on saman piirtäjän kuin Tomppa-kirjat”. Karvakorvan runopurkki on mukava kädessä ja selvästi lujempaa paperia kuin aikuisten kirjat. On mukava pidellä ja lukea kirjaa, joka on tarkoitettu käyttötavaraksi.

Ekaluokkalainen lukee Karvakorvan runopurkkia itsekin ääneen, opettelee löytämään lukemisen sävyjä. Lastenrunoista ääneenlukemisen painoja on selvästi helpompi löytää kuin proosasta, jota lapsi lukee kuin kettinkiä, tasapaksusti ja teknisesti. Kirja onnistuu lukemaan houkuttelemisessa, ja hiljalleen kokeillaan myös sanojen muuntumista eleiksi. Lukeminen ei ole vain kirjoitetun viestin purkamista ääneksi, vaan siitä tulee elävää puhetta. Onkohan yksi maailman hienoimmista asioista kirjoittaa runoja, jotka johtavat lapsen oivaltamaan lukemista?

Runokirjamaassa Karvakorvan runopurkki olisi kokoelmaksi ihan sopimaton. Tai pikemminkin, se on kokoelma sanan kirjaimellisessa mielessä, keräelmä. Mutta lastenrunouden käyttötarkoitus on juuri tällainen: sen kanssa elehditään ja äännellään. Useaan kertaan luetaan runot, joihin lapset kiinnittyvät, ja jotka he yllättävän nopeasti oppivat. Aikuisen silmään, kokonaisuutena, Karvakorvan runopurkki sisältää toisteisia runoja, jopa ihan turhia runoja, mutta eihän se aikuiselle ole kirjoitettu. Vaan iltatilanteisiin, ja koskaan ei tiedä mitä silloin tarvitaan.

Tokaluokkalainen ottaa kirjan käteensä ja lukee sen kokonaan. Täytyy kuulemma löytää lempiruno, koska kaikilla muillakin on. Luettuaan ja punnittuaan lapsi sanoo, että Vallaton päärynä. Runossa vallaton päärynä pääsi vallankahvaan ja ”määräsi kaikille vallattomuutta”:

”Enää ei kukaan saa olla nuiva,
tylsä, viileä tai kuiva!”
Ja ilmoille kohosi kehu – kas
parempi on olla mehukas.

Huovin runot mullistelevat kieltä riemukkaasti ja tavalla, jonka lapsi ymmärtää helposti. Joukossa on muutama opettavainen runokin – esimerkiksi juttu pohjalaispoika Tommista, joka saa nappulakengät ja jättää pleikkarin nurkkaan. Lisäksi on hellyttävää kauneutta, ajatelkaapa vaikka sitä, kun ”punertaa jo herkkä / raparperireisi!”

Mikähän olisi minun runoni? Selaan ja löydän omani: runossa Puu kasvaakin puu, joka syleilee maata ja ilmaa, siis maailmaa. Puu oksillaan ”ottaa ilman syliin” ja juurillaan se ”maan ottaa syliin”. Syntyy kosminen visio puista, joista jokainen pitää omalta osaltaan tätä maailmaa sylissään. Pallo ei hajoa, kiitos puiden.

Hannele Huovin Karvakorvan runopurkki huokuu äidillisyyttä. Myös symbolisella tasolla – purkit ja lirinät eli säiliö- ja vesikuvastot johtavat ajatukset lämpöön, sisäisyyteen. Kirjan nimi paljastaakin, että koirarunoja on yllin kyllin. Koirat ovat täynnä virtaa ja tepposia, kuten sekin mäyräkoira, jonka tapana oli syödä runokirjoja. Huovin runot huokuvat luottamusta. Kukaan ei mene rikki. Kaikki mahtuvat telmimään ja kiukuttelemaan. Runoissa ideaalinen emo puhuu sellaista lapsuutta, jonka soisi jokaiselle lapselle.

Viimeiseksi luetaan se runo, jonka kuullakseen on pakko työntää neljä lapsenpäätä yhteen, koska se luetaan vauvalle. Osa turvalukemista on se, että luetaan niillekin, jotka eivät ymmärrä sanoja, mutta sitäkin enemmän puheen suuntia ja kosketuksia.

Nyt kuiskaan salaisuuden:
Silmät kiinni painaa voit,
kuunnella kuinka itse soit.
Olet musiikkia uutta:
suurta, soivaa hiljaisuutta.

Sitten tulee hyvä yö, mennään nukkumaan. En tiedä ajattelevatko lapset kuiskattua salaisuutta, omiaan mahtavat kuiskia. Iltatilanne meni, on tulossa uni. Vauva katsoo vakavana, hänessä on hiljaisuutta; ja nyt huomaa aikuinenkin lukeneensa runoja, ajattelevansa lasten hiljaista soittoa.

Share

Tagit:


Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi