Suruevoluutio

1.9.2020 :: Runot

Pinnistän esiin maasta, revin juurakoita, raastan maanpintaa. Puistan multaa päältäni voittajana, otan kuvia. Ei se niin mennyt, sanoo Maa myöhemmin. Minähän sinut työnsin ulos, pukkasin oikein luvan kanssa, nyt saa työntää. Metsä huokasi aah, suot hyllyivät. Vai niin, sanon apeana. Herooinen tarinako muistivirhe, itsekeksitty. Maa lohduttaa: tässä sinulle kimpale vapautta, kourallinen oranssia maata. Tartun könttiin, olen kömpelö, en tajua rakennetta. Sehän hajoaa. Maa siihen että älä itkeskele. Kieot lieot kaulan ympäri. Järjestät molekyylit, kortteet, keuhkojäkälät. Pyöräytät astiat, pesueet, maksakastikkeet.

Hämärä laskeutuu, Venus loistaa. Pihakoivu on musta ja näennäisen eloton käpertymä. Sen ääriviivojen taustana avaruus sykähtelee. Emo ryskää kuulumattomissa. Tämä lävistää minut kokonaan.

Minä alan mummusta, minä alan maasta. Mummu synnytti tyttöjä ja poikia, synnytti, voitko kuvitella. Hän on nyt kylmä, hänellä on yhä kohtu, sekin kylmä kuin jääpuikko tai nestemäinen typpi. Minä pötkötän mummun vieressä alastomana, mummu tyynenä ja kuolleena, minä epämukavasti ja häpeillen, pillu näkyy, häpyhuulten sinipunainen. Makaamme vierekkäin kunnes kattohaikara vie kuolleet pois. Tuonela, tuo kiertorata, joki, satelliitti. Avaruudessa on kylmää, kuolleen vieressä on kylmää. Ympäristöön joutuessaan typpi päätyy takaisin ilmaan, mummu päätyy takaisin hiljaa, minä päädyn uneni maisemaan hiekka-aavikolle.

Mummu, pieni ripsieläin, sätkyttelee korkealaitaisessa sängyssä, raapii varpaankynsillä vankilansa seiniä. Minulla on vielä verta sisälläni, virtaus on elintärkeää liikettä, avaruuspölyä. Yritän maata paikallani, tunnustella sykettä. Kädet kuin ilmajuuret, jäkälänrihmat, juurtumahapset. Mummu leviää tuulen mukana, korujäkälä kasvaa vatsan päälle, riipputissien poimuihin napsahtavat juurtumahapsikimput. Mummu, pieni ripsieläin, nouseva aurinko, tiedät tämän kuvion.

Kaikki tiivistyy metsäkortteeseen ja sienirihmastoihin, nokkosperhosiin ja luurankoihin jotka kolisevat arkuissaan maahanpantaessa, kuivaan heinään ja kulottamiseen. Lopussa asioita jää selvittämättä. Mehiläiset tanssivat. Alkio availee salaa silmiään. Koivujenjuuret vilkuttavat, millenniaalit ottavat työelämän haltuun, sininen takki on statement ja rahahanat auki. Lapioin päällesi maata, se on hienoa, kuivaa, painavaa. Maa, sydämeni, loputon kukkapelto johon eksyä. Maa, yskin keuhkoni pihalle, kaadan öljyä lattialle, jättömaa, joutomaa, ylimääräisyys, turhat tyttölapset, kukonpojat ja muut. Suunnitelma on: murskataan kaikki! Pihasauniotakaan ei jätetä rakennusten liepeille hillumaan.

Tulen maasta, tepastelen Lou Reedin tahtiin laiturilla. Heilautan hiuksia, olen kuningatarhilloa, boysenmarjaa, avaudun Eurooppaan. Katsopa kuinka hyppään nurmella, kuorin klementiinin, satsuman, mandariinin, olen sattumalta hedelmällinen. Sisällä asuu metsän vihertiheys, merkitystihentymä, mehevöitymä. Hihitän tyhjille atomeille, kasvot loistavat, on glitteriä.

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi