Teemu Manninen

Brittiläisestä nykyrunoudesta

3.6.2011 :: 4|2010, Tulentekoa

Usein tuntuu siltä, että englanninkielisen runouden parissa kaikki kehitys on 1900-luvulla tapahtunut Amerikassa: objektivismi, beat, New Yorkin ensimmäinen, toinen ja kolmas koulukunta, L=A=N=G=U=A=G=E, deep image ja uusformalismi ovat kaikki amerikkalaisia keksintöjä. Britannialainen runous on onnistunut ainoastaan ikivanhojen, sovinnaisten muottien ja kadenssien säilyttämisessä pinnallisin, sisällöllisin päivityksin: Hugo Williams, Andrew Motion, Wendy Cope ja James Fenton kirjoittavat sisäsiistejä, yleviä ajatelmia ymmärrettävin ja perinteisin keinoin, mutta mikään ei käytännössä erota heitä 1700-luvun tai 1600-luvun edeltäjistään, kuten Alexander Popesta ja John Drydenista.

Totuus englantilaisesta runoudesta on kuitenkin toinen. Harva tietää, että 1960- ja 70-luvuilla Britanniassa vaikutti avantgardistinen British Poetry Revival -liike, jonka lähtökohtina olivat sellaiset uranuurtajat kuin Basil Bunting, David Jones ja Hugh MacDiarmid. Vaikka nämä kotoperäisen modernismin edustajat oli käytännössä pyyhitty 1900-luvun kirjallisuushistoriasta konservatiivisten voimien vaikutuksesta, monet runoilijat kuten Ian Hamilton Finlay, Gael Turnbull, Tom Raworth ja Bob Cobbing alkoivat 60-luvulla kyseenalaistaa traditionalistisia runouskäsityksiä. Perustettiin lehtiä, pienkustantamoita ja vallattiin hetkellisesti konservatiivisen valtakulttuurin soihdunkantajasäätiö Poetry Society ja sen julkaisema arvostettu lehti Poetry Review – vaikka konservatiivit onnistuivatkin lopulta häätämään avantgardistit petollisten keinojen avulla säätiöstä.

Lontoon ja Pohjois-Englannin Northumbrian alueen lisäksi yksi tuonaikaisen liikehdinnän keskuksista oli Cambridge, jossa vaikuttivat J. H. Prynne, Andrew Crozier ja Veronica Forrest-Thomson. Tässä numerossa esitellään joukko nykyisiä Cambridge-koulukunnan edustajia sekä skotlantilainen Peter Manson. Suurin osa näistä runoilijoista on syntynyt 1970-luvulla, ja heitä yhdistää suomalaisen nykyrunouden tapaan blogien, klubien ja tapahtumien verkosto, mutta myös kehittynyt pienkustannustoiminta, josta tärkeimpinä esimerkkeinä mainittakoon Keston Sutherlandin ja Andrea Bradyn perustama Barque Press sekä Marianne Morrisin, Jonathan Stevensonin ja Jow Lindsayn Bad Press. Brightonista on tullut tärkeä keskus Keston Sutherlandin järjestämän runofestivaalin takia.

Runoilijat ovat valikoituneet käännettäviksi, koska he tarjoavat mielestämme uuden, nuoren vaihtoehdon englanninkielisen runouden monille nykyisille umpikujille, kuten amerikkalaisen avantgarden poliittiselle korrektiudelle ja sisäänpäinkääntyneelle akateemisuudella sekä konservatiiviselle, ylevälle mitäänsanomattomuudelle. Ennen kaikkea näitä runoilijoita yhdistää poliittinen raivo, joka brittihallituksen yhteistyöhön Bushin Amerikan kanssa Irakin ja Afganistanin sodissa sekä viime aikoina David Cameronin johtaman oikeistohallituksen ajamaan sosiaalisesti epäoikeudenmukaiseen politiikkaan. Monia yhdistää myös tietty kieroutunut huumorintaju, jolla näihin vääryyksiin reagoidaan, peribrittiläinen anarkistinen pilkanteko jossa Monty Python yhdistyy vasemmistoradikalismiin. Hienoin esimerkki tästä suuntauksesta on Jow Lindsay, jolla on muun muassa kymmeniä toinen toistaan hulvattomampia alter egoja, kuten Francis Crot, Helen Bridwell ja Yolanda Tudor-Bloch.

Parhaan esimerkin nykybrittiläistä vaihtoehtorunoutta ajavasta raivosta saa, kun katsoo Youtubesta videon Keston Sutherlandista lausumassa takellellen, änkyttäen, huutaen ja turhautuen pitkää runoelmaansa Hot White Andyä, “rakkausrunoa keksitylle kiinalaiselle liikemiehelle”. Sutherlandin tekstit ovat vaikeita, melkein läpitunkemattomia, ja tietenkin täysin mahdottomia kääntää. Hänen kiihkeä esiintymisensä tuo hänen runoistaan kuitenkin esiin aivan toisenlaisia arvoja. Niissä kiteytyy uusi tunteellinen avantgarde, joka kykenee paitsi älyllisiin sivalluksiin myös syvältä sisimmästä vyöryvään innoittuneeseen hurmokseen.

Raivo ei kuitenkaan ole ainoastaan maskuliinista. Merkillepantavaa on myös vahvojen naisten rintama, kuten merkittävä opettaja ja ajattelija Andrea Brady sekä nuoret ja vihaiset naiset Marianne Morris, Emily Critchley ja Sophie Robinson (jota emme valitettavasti kyenneet kääntämään). Syntyjään amerikkalainen mutta Lontoossa Queen Maryn yliopistossa opettava Andrea Brady on sanonut suoraan, että pyrkii paitsi runoudessaan myös opetustyössään haastamaan lukijoitaan ja opiskelijoitaan ajattelemaan kriittisesti ja inspiroitumaan kritiikin myötä osallistumaan kollektiivisiin pyrkimyksiin kapitalismin tyrannian vastustamiseksi.

Brady ei kuitenkaan väitä pyrkivänsä runoudellaan vaikuttamaan yhteiskunnallisesti vaan samaan mihin Sutherland ja muut aikalaisensa. Heidän runoutensa on pitkälti mahdottoman ilmaisemista: epäoikeudenmukaisuuden kokemuksesta nousevan lamaannuksen haparoivaa tavoittelua sanoin ja ilmaisuin joissa ei aina ole järkeä mutta jotka ovat uskollisia tunteelle, joka niitä esiin pakottaa. Tällainen runous ei siedä rauhallista argumentointia eikä se kykene torjumaan turhautumistaan asettelemalla itseään sovinnaiseen muottiin. Se on syvästi henkilökohtaisen kokemuksen hämmentävää yhdistelemistä sarkastisesti ketteriin muodollisiin eleisiin tunteellisesti vilpittömällä tavalla.

Hämmentävintä on, että nämä runoilijat käyttävät kaikkia samoja keinoja kuin amerikkalaiset vastineensa, mutta heidän runoutensa on totuudellisempaa koska se on yksinkertaisesti rehellisempää. Se on myös suuntautunut kohti maailmaa ja sen todellisia ongelmia, eikä sisäänpäin, kohti mahoa keskustelua runoudesta itsestään. Tällaista avoimuutta tapaa hyvin harvoin tämän päivän englanninkielisessä kokeellisessa runoudessa, ja siksi meidän mielestämme näitä runoilijoita oli tarpeen kääntää.

Joitain tärkeitä runoilijoita kuten Sean Bonney, Caroline Bergvall, Justin Katko ja edellä mainittu Sophie Robinson on jouduttu jättämään tämän valikoiman ulkopuolelle, mutta heidän tuotantoaan tullaan näkemään Tulen&Savun tulevissa numeroissa.

Lisää

» Ei kommentteja

Kristian Blomberg

Suominimalismi

18.9.2010 :: 1|2010, Tulentekoa

Minimalistisen runon määritelmänä tavataan esittää, että se on niukka, vain muutaman säkeen mittainen teksti, joka esittää ideansa yhteen polttopisteeseen keskittäen. Tässä kirjoituksessa tarkastelen jopa kyseistä määritelmää niukempaa Suomessa yleistynyttä muotoa. Siinä minimalismi rakentuu miltei aina vain yhden merkitsevän yksikön (typografisten merkkien muodostama graafinen kokonaisuus, sana, ilmaus) varaan.

Lähden liikkeelle Harry Salmenniemen runoelmasta Texas, sakset (2010), jonka katkelma

rrationaalista

kuvastaa esimerkillisesti minimalismin perustilannetta. Lukija aavistaa sen taustalta oivalluksen, jonka kielen materiaalisuus tuntuu ehdottaneen kirjoittajalle. Kirjassa tämä oivallus on asetettu tekstiyhteyteen, joka jännittää sen merkityskentät. » Lue lisää

Lisää

» Ei kommentteja

Kristian Blomberg

2000-luvun runous

31.3.2010 :: 4|2009, Tulentekoa

Artikkelin kirjoittivat Kristian Blombergin lisäksi Henriikka Tavi ja Teemu Manninen. -Toim. huom.

Asennonvaihdokset

Asennonvaihdoksilla voidaan tarkoittaa joko puhujan minäkuvassa tai maailmasuhtees­sa tapahtuvia muutoksia, tai usein nopeita, muutaman säkeen välein seuraavia muutok­sia useampien puhujien välillä ja puheen re­kisterien ”asennoissa”. Tällä on pyritty a) ir­taantumaan runoa tyypillisestä hallitsevasta ja yhtenäisyyttä rakentavasta puhetilantees­ta tai b) esteettiseen vaihteluun ja tyylitte­lyyn. Seurauksena on usein humoristisia tör­mäyksiä tuottava ja/tai runon käsittelemää aihetta useasta näkökulmasta luotaava teks­tuuri. Runokeinon tavoitteisiin kuuluu myös pyrkimys etsiä tapoja maailman monitulkin­taisuuden tai asioiden kokemuksellisen samanaikaisuuden esittämiseksi. » Lue lisää

Lisää

» Ei kommentteja