Kategoriat
Arvostelut

Koko maailman kuva

Tuija Välipakka

Uutisia!

Siltala 2018, 110 s.

 

Hämeenlinnassa syntynyt, nykyään Tampereella vaikuttava Tuija Välipakka tarjoaa näkökulman ärsykkeillä kyllästettyyn maailmaamme neljännellä runokokoelmallaan Uutisia!. Välipakalle uutinen voi tarkoittaa vähemmänkin merkittävää viestiä, ei vain vakiintuneiden kanavien kautta saapunutta formaattitekstiä. Premissi siis kuuluu: jos sen tulkitsee uutiseksi, olkoon se uutinen. Välipakan teos osoittaa, ettei uutinen tule yksin. Se tulee osana läpilukematonta informaation rihmastoa, jatkuvasti paisuvaa rannatonta ristiviitteiden aavaa, sillä se, mitä merkit kantavat, on vähemmän tärkeää kuin virran säilyminen vuolaana. Olipa sitten kyse päivän hauskimmasta kissavideosta, lounaaksi syödyn työpaikkaruokala-aterian kuvasta tai käänteentekevästä tieteellisestä löydöstä, uutta tulee. Uutisten! lukemista pohjustamaan esitetty kysymyssarja ”Uskallatko katsoa, jaksatko tutkia pintaa syvemmältä, osaatko muodostaa oman mielipiteen?” pätee sekä itse teokseen että informaation täyttämään maailmaan.

Uutisia!-kokoelman kansilievetekstissä – eräänlainen uutinen sekin – Välipakan kerrotaan tutkivan ”ihmisyyttä, identiteettiä ja muistia uutisten ja valeuutisten valtaamassa maailmassa”. Aihe on pistävän ajankohtainen ja tärkeä. Tietotulvaan on helppo upota, ja jatkuva ärsykkeisiin reagoiminen aiheuttaa terveydellisiä ongelmia ja perustavanlaatuisia muutoksia käyttäytymiseemme – puhumattakaan masinoidun verkkovaikuttamisen aiheuttamista muutoksista yhteiskuntaan, demokratiaan ja vapauteen ylipäätään. Elina Warstan tekemässä kannessa ollaan vaarassa hukkua ihan kokonaan, ellei ole jo hukuttu. Sinisenä hohtavat folioidut vedenväreet eivät ole aivan Facebookin sinistä, mutta ne voisivat olla.

Välipakka jatkaa uusissa runoissa aiemmasta tuotannostaan tuttua typografian estotonta käyttöä. Tällä hän sekä haastaa perinteistä lukutapaa että kuvantaa informaation epätasa-arvoa, erilaisia näkökulmia ja luokittelua: kaikki uutiset eivät ole yhtä paikkansapitäviä, kaikki tieto ei ole tärkeää. Toisaalta hän kysyy, mitä jää piiloon ja miksi näkyvissä on juuri se, mitä on näkyvissä. Uutisten! ulkoasu huutaa näitä teemoja melkein joka sivullaan. Toki hän kiteyttää sanoinkin: ”Miten todennäköisesti tarina Laikasta / muuttui matkalla lehtiin / ehkä Vladimir Jazdovski antoi Laikalle luun / ja ampui lapsensa kuuhun?”

Moni runo on korostetun visuaalinen, eikä kaikista sanoista saa päällekkäisen ladonnan vuoksi edes selvää. Esimerkiksi viimeaikaisia terrori-iskuja käsittelevä ”Nimetön 1” muodostaa tumman savupilven hahmon, josta on mahdollista erottaa vain joitain kuristavia mielleyhtymiä tuottavia avainsanoja viime aikojen tragedioista.

”Sateessa 1–2” asettelee kirjaimet, tietenkin, pystysuoriin riveihin sateeksi ja ”Pyhä häpy” kärjellään seisovaksi tummaksi kolmioksi. Kaksiosaisen runon ”Puutarha 2017” Välipakka on kirjoittanut kahteen kertaan, sekä proosamuotoon että orgaanisiin muotoihin asetelluiksi, satunnaisilla merkkijonoilla ryyditetyiksi alueiksi. Joskus tällainen leikittely on hauskaa, toisinaan tuskastuttavaa ja ajoittain hieman alleviivaavaa. Viestin ymmärtäisi vähemmälläkin.

Kaiken kaaoksen keskellä vastaan tulevat lempeimmät oivallukset tuntuvat autuaan raikkailta. ”Pitsiverho” on kirjan visuaalisesti kauneimpia runoja, teksti kuin isoäidinaikainen käsityö ja läpi paistava autereinen päivä! Aukeamalle levittyvä ”Metsä on puiden välinen tyhjyys” aiheutti ensin ärtymystä, kunnes ymmärsin, mistä on kyse: viiden, kuuden merkin pystypötköihin jaoteltu sanavälitön tekstimassa onkin ilmiselvä mäntykangas tai nuori koivikko suorine runkoineen.

Kapealti pystyyn on aseteltu myös junamatkaa kuvaava pitkä runo ”Intercity”. Tekstin rytmi muistuttaa kiskojen tasaista kalketta, poukkoileva tarinointi joukkoliikennevälineen penkkiin uppoutumisen aikaansaamaa suloista turtumusta. Matkaa havainnoidaan mieli- ja kielikuvat ryöpsähdellen: ”punainen / talo, valkoinen talo, savu leviää / pitkin käytävää kuin surun / harso, pellot kelluvat ohi, / lehmännäköinen lehmä, talon / värinen talo, mietin asuisinko / mieluiten Enossa keltaisessa / talossa joka vähän kenossa / retkottaa vai tuossa / selkäänhakatun vihreässä / talossa jonka vasta kesä / piilottaa”.

Näkökulmia on luvuton määrä, tulkintoja äärettömästi. Esimerkiksi tästä puhuu kokoelman alkuun sijoitettu runo ”Ääneen luettava näytelmä”. Miehestä ja vesimittarista kertova harvalti taitettu nelisivuinen teksti kehottaa lukemaan ääneen: ”sanat / jotka sanot ääneen muuttavat aivojasi pysyvästi” (totta, ääneen lukeminen on tehokas oppimismenetelmä, jonka pätevyys on vahvistettu tutkimuksissa). Vanhalla puhelinluettelolla saunaa lämmittävä mies ”nappaa palavan numeron ja soittaa: // – ei tunneta, ei, varsinaisesti, hän aloittaa. – vaan / ollaanhan tässä ihmisiä molemmat, että sikäli / aika paljonkin yhteistä, loppupeleissä, hän sanoo, mutta / ihmiselle ei kelpaa tuntematon ihminen vaikka onko muita?”. Ihminen on lopulta miehelle yhtä tavoittamaton kuin veden pinnalla kiitävä ”hukkumattomuuteen tuomittu hyönteinen”. Toinen ajan ja ajatusten raskauttama, toinen elementissään suvereeni biologinen kone. Heitä yhdistää järvi, yhtä käsittämätön asia kummallekin.

Uutisia! kurotaan umpeen rakentamalla hedelmistä ja vihanneksista torneja. Siis aivan konkreettisesti, kirjan lopussa on todisteena sarja valokuvia. Kuvat toinen toistaan korkeammalle kohoavista pinoista Välipakka latasi Facebook-seinälleen. Osa painovoimaa uhmaavista korkeimmista pinoista voisi olla kärsivällisyyden ja tarkkuuden tulosta, mutta lopuksi Välipakka myöntää huijanneensa: rypäleet, tomaatit ja paprikat on kiinnitetty toisiinsa grillitikuin ja muin apuvälinein. Toisaalta huijauksen mahdollisuus ja epäily ovat koko ajan läsnä kuvien viereisissä teksteissä. Yhtä kaikki projekti tuntuu sanovan: uutinen voi nykyään olla myös tällainen, sisältä näennäisen tyhjä mutta toisaalta hauska ja värikäs. Näkisin tässä myös muistutuksen ylhäältä kerrotun valheen voimasta. Ihmisjoukot saa uskomaan mihin vain, kun aloittaa tarpeeksi pienin askelin.

Kotisivuilleen Välipakka on koonnut Uutisiin! liittyviä runovideoita, äänirunoja ja ”Flash Video Poems” -teoksia. Audiovisuaalinen materiaali avaa kirjan maailmaa hienosti. Runoa huonovointisesta hautausmaasta kuvittava ”Uutisia!”-video tarjoaa kaikessa melankolisuudessaan myös pienen annoksen lohtua. Ajan myötä kaikki rapistuu ja hajoaa, niin ikivanha kallio kuin me kahden kuoleman välissä pienen hetken elävätkin, mutta kierto jatkuu: ”koska on jo syksy / kaksi perhosta takertuu toisiinsa / ja sykkii ilmassa kuin sydän”. Mikaela Välipakan koostama video on kaunis, nimimerkki odkidin musiikki raukeudessaan miellyttävää.

”Flash Video Poems” -otsakkeen alle Välipakka on koonnut pieniä videovinjettejä. Näissä niin ikään Mikaela Välipakan tekemissä lyhytvideoissa tunnelma on hyytävällä tavalla erilainen kuin edellä mainitussa pitkäkestoisemmassa videoteoksessa. Mieleen tulee kulttisarja Twin Peaksin lisäksi Q-teatterin näytelmä (ja Aleksi Salmenperän samanniminen elokuva) Häiriötekijä sekä Jani Volasen vinksahtanut sketsisarja Ihmebantu. ”Opettelen kutomaan kantapään että äiti saa kuolla”, kuuluvat Tuija Välipakan sanat pimeän tien yllä, taustalla kauhuelokuvan äänimaisema ja punainen väri. Lyhyet runovideot ovat kaikki napakoita täysosumia. Ahdistavia, voimakkaita ja intensiivisiä uusia näkökulmia tähän maailmaan, jonka edestä voidaan verho repäistä sivuun milloin vain.

 

Tuomas Tiainen

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.