Saarna ja rippi

22.2.2019 :: Arvostelut

Susinukke Kosola

Varisto. Tutkielma tyhjyydestä hyllyjen takana

Omakustanne, 2018, 111 s.

 

Susinukke Kosolan Varisto on erityinen kirja sekä teko- että levitystapansa puolesta. Teos on kokonaan käsin kirjoitettu, ja sen ulkoasu tuo mieleen pikemminkin sarjakuva-albumin kuin runokirjan. Varistoa ei myöskään voi ostaa, vaan sen saa tekijälle toimitettua tunnustusta vastaan. Kaikessa singulaarisuudessaan teos asettuu osaksi kirja-alalla – ja erityisesti runouden parissa – käynnissä olevaa rakenteellista murrosta, jossa totutut julkaisemisen tavat kyseenalaistetaan.

Varistossa on alusta asti samaa itseironian sävyttämää paatosta kuin Kosolan edellisissä runokirjoissa .tik. (2014) ja Avaruuskissojen leikkikalu (2016). Siinä missä nämä ovat ”runoelmia”, Variston alaotsikko on ”Tutkielma tyhjyydestä hyllyjen takana”. Tuttua on myös Kosolan kaikkea kirjallista toimintaa määrittävä yhteiskunnallisuus. Runoteosten lisäksi hän on julkaissut pyörittämänsä Kolera-kustantamon kautta muun muassa anarkistista kirjallisuutta ja suomalaisen nykyrunon yhteiskunnallisuutta käsittelevän antologian Torasäkeet (2015).

Tekijän mukaan nimi Varisto on tarkoituksellisen moniselitteinen. Se tuo mieleen niin varaston, viraston kuin variksen, mutta on samalla tyhjä merkitsijä, johon lukija voi projisoida omat merkityksensä. Tähän on syytä lisätä, että Varisto on myös kaupunginosa Vantaalla. Laajoine yritysalueineen Varisto on nykykapitalismille tyypillinen epäpaikka, jolla ei ole ominaispiirteitä eikä identiteettiä. Varisto on ei missään ja kaikkialla. Maailma on Varisto. Mitä sopivin nimi Kosolan kirjalle siis.

Teos alkaa eräänlaisella kosmisella premissillä: ”kaikki liike on seurausta tasapainon puutteesta // kaikki mikä on, on puutteellista […] kaikki liikkuu kohti käsitystään tasapainosta // mikään ei voi ikinä pysähtyä”. Jatkuvaan muutokseen ja kaiken keskeneräisyyteen perustuva maailmankuva on näkökulmasta riippuen ahdistava tai armollinen.

Pian kuitenkin laskeudutaan kosmiselta tasolta maan pinnalle, keskelle myöhäiskapitalismia, jossa ”jälkiteolliset eläimet” rimpuilevat tragikoomiseksi muuttuneessa maailmassa. Tässä maailmassa ihmiset eivät siedä keskeneräisyyttä vaan hakevat turvaa valmiista identiteeteistä, ”kotiutuvat todo-listoihin, brändeihin ja / vastabrändikapinoihin”. Niin valta- kuin vastakulttuurikin näyttäytyy identiteetinrakennusprojektina: yhdellä on Steve Jobsinsa, toisella Naomi Kleininsa. Elämästä on tullut esiintymistä, jossa identiteeteiksi typistynyt ihmisyys brändää itseään somessa vaikuttaakseen ”uniikilta, todelliselta ja pantavalta” ja todistaakseen kokeneensa ”autenttisia kokemuksia”, täydellisiä Insta-hetkiä.

Julkisivun takana on kuitenkin riittämättömyyden ja tyhjyyden tunteita. Kapitalismi vetoaa perustaviin tarpeisiimme ja käyttää niitä moottorinaan mutta jättää meidät pysyvään tyytymättömyyden tilaan: ihminen ”haluaa rakastaa / mutta saa imagen ja tilaajalahjana / kirkasvalolampun, kuusi kautta sinkkuelämää ja / samantha-julisteen”.

Jatkuvan performanssin keskellä jokapäiväinen elämä muuttuu vieraaksi, epätodelliseksi: ”ja nämä katseet kotiutuvat meihin / tämä ihmisyys / kotiutuu meidän ihmisyyteemme […] se jokin on meissä […] ja on kuin se katsoisi koko ajan kaikista meistä”. Vierauden tuntu ulottuu itse kieleen asti: ”kaikki sanat ampuvat merkityksistään ohi / riittavästi [sic] että sen huomaa / liian vähän että osaisi tuntea / muuta kuin outoa vierautta / kielen keskellä”. Ajankohtaisuudestaan huolimatta Varisto tuo jollain jo hieman retrolla tavalla mieleen viime vuosisadan jälkipuoliskon kriittisen teorian, joka käsittelee jälkiteollisen elämän epätodellisuutta. Kun Kosola kirjoittaa: ”miten liikkua / olla läsnä / tilassa, joka on tilan kuva”, on vaikeaa olla ajattelematta Guy Debordin Spektaakkelin yhteiskuntaa tai Jean Baudrillardin simulaatioteoriaa. Tai Ville-Juhani Sutisen 2000-luvun alkuvuosien blogipostauksia edellä mainituista.

Yhteiskuntakritiikki, varsinkin miesrunoilijoiden kirjoittama, saa runoudessa usein maailmanlopun saarnan muodon. Runon puhuja on silloin tuomiopäivän profeetta, joka katselee norsunluutornistaan, kun ihmiskunta kulkee sokeasti kohti tuhoaan. Variston alun perusteella olin jo valmis sijoittamaan teoksen tähän kategoriaan. Teoksen edetessä puhujan ahdistuneisuus ja aggressiot kuitenkin alkavat puskea pintaan ja murtavat minän ja maailman välisen seinän. Vähitellen Varisto paljastuukin tutkielmaksi aikalaismelankolian valtaamasta psyykestä, joka kiertää kehää löytämättä ulospääsyä. ”Miksi kaikki, kaikki, kaikki on niin surullista?” kuten Antti Nylén parahti aikoinaan.

Sana ”kaikki” toistuu myös Varistossa: ”miten kaikki kapina on samaa kapinaa / syyllistä vastaan, vaikka syylliset / ovat jo kuolleet / ja jättäneet jälkeensä tämän itseohjautuvan / a machinen”. Kapina rekuperoidaan osaksi spektaakkelia, viime kädessä kaikki on vain energiaa, jota ”a machine” (miksei the?) käyttää polttoaineenaan. Maailmassa, jossa kaikki on dataa, erot ja merkitykset häviävät, kaikki on samanarvoista, samaa loputonta paskaa. Kun tietoa ja totuutta koskevat hierarkiat murtuvat, jokainen voi valita oman totuutensa.

”Sanan ’kaikki’ toistaminen on masentuneen tahdoton refleksi, sanassa ’kaikki’ sijaitsee ’sanoinkuvaamaton sietämättömän tuskan rannaton meri.’ (Shantideva, Opas Boddhisattvan elämäntapaan.)” (Teemu Manninen: Lohikäärmeen poika.)

Kun nykyhetki on muuttunut sietämättömäksi eikä ulospääsyä näy, ihminen voi alkaa toivoa, että jotakin, mitä tahansa tapahtuisi. Kunhan edes tuntuisi joltain ”ja kaikki olisi taas // raakaa ja nyt ja lähellä ja / tunteissa ja suoraa ja välitöntä”. Variston koko ajan ahdistuneempi puhuja haaveilee ajasta, jolloin ”analoginen eläin”, autenttisen luonnon myyttinen ruumiillistuma, herää ja tuhoaa ”a machinen”: ”kohta se tulee / mad max tulee, waterworld tulee”. Maailmanloppukin on parempi kuin loputtomasti toistuva ”kaikki”. Kuten Tool lauloi ysärillä: ”Some say the end is near. / Some say we’ll see Armageddon soon. / I certainly hope we will / I sure could use a vacation from / this stupid shit, silly shit, stupid shit” (”Ænima”).

Varisto ei kuitenkaan jätä lukijaa epätoivon valtaan. Teoksen loppupuolella tapahtuu asennon vaihto, tahti hidastuu, hengitys tasaantuu. Puhujalla ei ole esittää valmiita ratkaisuja, mutta hän yrittää hahmotella lempeämpää ja armollisempaa tapaa suhtautua itseemme ja toisiimme. Viime kädessä ”autenttisuutta ei ole, mitään perimmäisempää / kuin nykyhetki, läsnäoloa”. Kukaan ei tule valmiiksi, jokainen on puutteellinen, kaikki on haurasta. Tärkeää ei ole identiteetti, se mitä ollaan, vaan miten ollaan.

Toisenlaisen olemisen suuntaviitoiksi annetaan rakkaus ja nolous. Yleensä ärsyynnyn kuullessani sanan ”rakkaus” yhteiskunnallisessa kontekstissa (Mikael Jungner kutsui SDP:tä joskus ”rakkauden puolueeksi”), mutta Varistossa rakkaus ei ole vain sentimentaalista paskapuhetta. Pikemminkin se tuntuisi tarkoittavan jonkinlaista avointa ja kunnioittavaa läsnäoloa kaiken olevan äärellä: ”leivänpaahdinta täytyy ?rakastaa / se on tärkeää / koska se on täällä niin kuin me olemme täällä / ja elämme sen kautta niin kuin / maailmankaikkeus / kadehtii tyhjyyttä kauttamme”. On mahdollista nähdä maailma läpikotaisen banaalina ja kertakaikkisen ihmeellisenä.

Nolous puolestaan liittyy sosiaalisen kontrollin mekanismeihin, joilla tuotetaan normin mukaista käytöstä. Noloa on paitsi se, mikä tuottaa häpeää ja paljastaa haavoittuvuutemme, myös se, mikä rikkoo normia. On noloa sanoa ääneen, että kaipaa rakkautta tai että ilmastonmuutos ahdistaa. Kehomme ja halumme ovat noloja, sillä ne hyvin harvoin sopivat muottiin. On noloa haaveilla radikaalisti toisenlaisesta maailmasta, sillä aikamme hallitseva kertomus on, että vaihtoehtoja ei ole. Varistossa esitetään paradoksaalisesti vaatimus noloudesta: ”on velvollisuus olla nolo siellä, missä projektit / juovat shotteja maailmanlopun navasta”. Nolous on vastalääkettä kyynisyydelle.

Vaikka Kosola astuukin syrjään tuomiopäivän profeetan roolista, on hänessä silti hiukan saarnaajan vikaa. Yksi saarnamainen piirre Varistossa ovat toistorakenteilla jaksotetut pitkät litaniat, jo beat-runoudesta tuttu keino, jonka genealogia vie Walt Whitmanin kautta amerikkalaisen saarnaperinteen rytmitettyyn proosaan (cadenced prose). Välillä nämä litaniat parodioivatkin uskonnollista liturgiaa: ”ave maria / ave seppo taalasmaa / sinun hoitamaton masennuksesi / ave microsoft wordin / kieliasun tarkistusohjelma”. Esityksellisyyden tuntua lisäävät tekstin koon vaihtelulla ja punaisella värillä aikaan saadut painotukset sekä lukijan puhutteleminen (”mikä on se kysymys johon tämä kaikki / sinussa vastaa / ?”).

Ja vaikka Varisto ei tuputakaan valmiita vastauksia, edellä mainitut tekstuaaliset keinot ohjaavat luentaa kaikkea muuta kuin hienovaraisella tavalla. Henkilökohtaisesti olen allerginen kaikelle, mikä rajaa lukijan vapautta ja tekstin monitulkintaisuutta; sellainen antaa vaikutelman epäluottamuksesta niin lukijaa kuin itse kieltä kohtaan. Varistossa nämä piirteet eivät kuitenkaan parin ensimmäisen lukukerran jälkeen enää häirinneet niin paljon; tekstin virta on sen verran vuolas, ettei pieni manipulaatio pysty kanavoimaan sitä yhteen ainoaan uomaan.

Ja missä saarna, siellä rippi. Sen lisäksi, että Variston voi ostaa tunnustuksella, teos itse sisältää lyhyitä tunnustuksia: ”haluaisin että minulla olisi joku tunneside johonkin mut tuntuu et kaikki välttelee sitä kun kaikki vaan koko ajan tekee jotain niin kai mäkin sit vaan kirjotan jotain kirjoja”. Kaunokirjoitus tuo mieleen päiväkirjan. Tunnustukset voidaan tulkita eräänlaiseksi reilun vaihtokaupan eleeksi: lukija on jo tunnustuksensa tehnyt, nyt on tekijän vuoro. Tunnustus valuuttana ei ole mitenkään uusi keksintö: katolilaisuudessa rippi on hinta uskovien yhteisön jäsenyydestä. Nykyään elämme globaalissa tunnustustaloudessa, jossa annamme mediayhtiöille henkilökohtaisia tietoja itsestämme maksuksi erilaisten yhteisöjen jäsenyydestä.

Kosola on kertonut halunneensa tutkia, miten ihmisten suhde kirjaan muuttuu, kun sitä ei voi ostaa rahalla. Minua puolestaan kiinnostaa, mitä hän aikoo keräämillään tunnustuksilla tehdä. Tekijä on toistaiseksi paljastanut ainoastaan, että niitä saatetaan käyttää näyttelyn tai muun teoksen materiaalina. Tarkoitukseni ei ole olla kyyninen tai saada ketään kiinni tekopyhyydestä, mutta vaarana on, että tunnustusprojektista tulee taas yksi autenttisuuden performanssi. Jo jonkin aikaa käynnissä ollut uusvilpitön tai post-ironinen käänne on synnyttänyt esimerkiksi päiväkirjaklubeja, jonne jokainen voi mennä lukemaan ääneen teini-iän noloja avautumisia. Tällaiset esitykset eivät horjuta normeja vaan tuottavat ”sopivaa noloutta”, jolle kaikki voivat yhdessä naureskella. Noloudessa on radikaalia potentiaalia, mutta se laimenee helposti.

Ehkä tarvitsemme muitakin vastavoimia autenttisuuden kultille, eheille identiteeteille ja jatkuvalle esiintymiselle. Filosofi Byung-Chul Han on ehdottanut, että vaalisimme enemmän salaisuuden ja hiljaisuuden hyveitä. Kenties ripittäytymisen sijaan meidän onkin rukoiltava.

 

Janne Löppönen

 

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi