Reaktorivariaatioita ja muita muotoja

11.5.2018 :: Arvostelut

Pauli Tapio

Varpuset ja aika

Poesia 2017, 96 s.

 

Pauli Tapion Varpuset ja aika on hämmästyttävän ehyt esikoisteos. Liki satasivuisen kokoelman erilaiset tyylit muodostavat sisällöllisesti eheän ja eteenpäin soljuvan rapsodian. Siitä kirjoitetuissa kritiikeissä on usein todettu, että Tapio kirjoittaa eräänlaista aikalaisrunoutta, jonka voimakkaimmat osat on luettava tässä ja nyt. Teoksen pelkistäminen aikalaisrunoudeksi ei kuitenkaan tee sille oikeutta: kyseessä on nimittäin hallittu ja taitavasti erilaisia runomuotoja hyödyntävä kokonaisuus.

Kolmeen osastoon jakautuva Varpuset ja aika on eräänlainen passacaglia, variaatiosarja, jossa tietyt perusmuodot tai -aiheet toistuvat läpi kokoelman. Sen pääosastot jakautuvat kahteen osaan: tiettyä perusrakennetta noudattavaan runosarjaan sekä näitä laajempaan, otsikoituun kokonaisuuteen. Hienovaraiset asennonvaihdokset ja variaatiot toistuvat eri runotyyppien muunnelmina. Esimerkiksi ”Pylväspyhimys” on eristäytynyt odottaja, ”Kosmologi” tarkastelee luontoa epätodennäköisyyksiä uhmaavana sattumana, ”Historioitsija” puhuu nykyhetkestä ja unohtamisesta. Kolmessa ”Aamulaulu”-runossa puolestaan toistuvat valon ja heräämisen motiivit, jotka ovat kuin katsauksia tuhoutuvaan maailmaan, kuten runosta ”Aamulaulu II” ilmenee:

 

vielä, ei valoa, mutta pian jatkuu veronkeruu,
ajattelu, kylien poltto ja puolustus, tulemme lihaksi,

pienet hyönteiset syövät lakanoista kuollutta minua,
tuoksuvana, makeana, bakteerit täyttävät huoneen,

ääriviivat täyttyvät, aika kuluu, mitä valo on,
ja aurinko rääkäisee kuin pelkäisi putoavansa.

 

Varioituva muoto on myös Tapion hyödyntämä sestiini, runomitta, jonka kehittäjänä pidetään 1100-luvulla elänyttä trubaduuria Arnaut Danielia. Tyylipuhdas sestiini on kuudesta kuuden säkeen säkeistöstä ja yhdestä kolmisäkeisestä muodostuva runo, jossa tiettyä kaavaa noudattaen ensimmäisen säkeistön säkeiden viimeiset sanat toistuvat seuraavien säkeistöjen lopussa. Tapion sestiinissä tätä loppusanasääntöä ei kuitenkaan noudateta, mutta säkeiden alussa olevat kirjaimet ilmaisevat poissaolevan rakenteen. Runo alkaa seuraavasti:

 

a) mitä meistä tulee ilman rakkautta
b) miten amaryllis levittää sakaransa, herkkäuskoisesti
c) pyörtyy meridiaanille valtava tähti
d) sydämesi, jonka taskuni pohjalle poimin ja kätkin
e) tietoa täynnä, valoa aikojen takaa
f) vapautta, jatkuvaa ja salattua

f) meidän vapautemme, kun tekeydymme varpusiksi
a) meistä tulee sivullisia, katse vailla valoa ja korvissa
e) taajuuksien välille säädetyn vastaanottimen ääntä
b) kuin olisi se kaikkeuden keskipiste, vaan ei sitä ole
d) se yrittää sykkiä, se sykkii, se sykkii
c) ja jupiter ja venus ja kolmetuhatta eläimensilmää

 

Tapion kuutta säkeistöä ei myöskään seuraa kolmisäkeinen, loppusanat kertaava päätössäkeistö eli envoi tai tornada. Loppusanojen sijaan Tapion sestiinissä toistoa luovat temaattisesti toisiinsa liittyvät motiivit ja ilmaisut. Loppusanojen voikin lukea korvautuneen järjestystä kuvaavilla kirjaimilla, ja niiden ilmaisemilla temaattisesti yhtenäisillä, limittäisillä säejatkumoilla. Enteilevästi samassa sestiinimittaa hyödyntävässä runossa myös esitellään linnunlaulua äänteellisesti imitoiva sanapari ”tsirp tsirp”, joka toistuu pitkin kokoelmaa johtoaiheen tavoin ja päättää lopulta koko teoksen.

Muunnelmien suhteen oma tapauksensa ovat ”Olkiluoto”-sarjan runot. ”Olkiluoto 1: Hämeenlinnan taidemuseo” sisältää viittauksen Mika Taanilan ja Jussi Eerolan Atomin paluu -dokumenttielokuvaan ja sitä kautta todelliseen Olkiluoto 3:een, ensimmäiseen rakennusluvan saaneeseen ydinvoimalaan Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen. Svetlana Aleksijevitšille omistettu runo ”Olkiluoto 2” taas on vanhahtavia ilmaisuja käyttävä mukaelma Vanhan testamentin Kolmannessa Mooseksen kirjassa olevasta tarinasta. Raamatun tarinassa Aaronin pojat Nadab ja Abihu rikkovat Jumalaa vastaan sytyttämällä uhrialttarille tulen, joka on tehty Jumalan määräyksen vastaisesti, ja Jumala polttaa heidät heidän syntinsä tähden. Tapio yhdistää tarinaan säteilysairautta ilmaisevan tautiluokituskoodin ja kuvailee runossa Nadabin ja Abihun menehtymistä juuri siihen liittyvillä oireilla, mikä tuntuu viittaavan Aleksijevitšin Tšernobylista nousee rukous -teokseen (1997). Huomionarvoista on, että Tapio on myös kääntänyt Aleksijevitšia suomeksi. Runossa ”Olkiluoto 3: Eurajoki” viitataan jälleen Taanilan ja Eerolan elokuvaan, joskin tietoisena siitä, mitä vuonna 1982 valmistuneen Olkiluoto 2:n jälkeen on tapahtunut. Runossa modernin maailman mustavalkoinen teknologiausko perustuu itsepetokselle ja manipulaatiolle ja virheettömyyden sijaan teknologisen muistin kuluminen paljastaa sen puutteellisuuden:

 

mustavalkomaailma, viaton kuin videonauha, se kohisee,
on täynnä sähkösäröjä, teknologisen muistin kulumaa,

virheitä, energiantuotanto on virhe, tutussa maisemassa vieras
maisema, johon ei osaa kuvitella itseään, ei arvaa korkeuttaan,

tämä on videokuvaa rakennustyömaalta, se nopeutuu
ja hidastuu, paljastuu manipulaatioksi, eroottiseksi fantasiaksi,

 

Näiden kolmen runon teknologiapessimistisestä ydinreaktoripassacagliasta muodostuu keskeinen temaattinen vertailukohta pakolaiskriisiä käsittelevälle ”Inferno”-osalle, johon Tapio on poiminut järkyttäviä uutisotsikoita Välimerellä hukkuvista ihmisistä. ”Inferno” onkin keskeisin syy siihen, miksi Varpusista ja ajasta on puhuttu aikalaisrunoutena. Omassa luennassani Olkiluoto-runot keskustelivat voimakkaasti Aleksijevitšin tuotannon kanssa, Tapion runoissaan käyttämiä motiiveja on nimittäin helppo tunnistaa myös Aleksijevitšin tuotannosta. Ydinvoima, eläimet, ihmisyys ja Tšernobylin ydintuhoon viittaava vuosiluku 1986 – joka on myös Tapion syntymävuosi – toistuvat teoksessa, ja ohjelmallisesti suorin viittaus on Aleksijevitšille omistettu runo. Aleksijevitš kirjoittaa dokumentaarista proosaa, jossa hän antaa haastateltavilleen äänen kertoa omat tarinansa litteroimalla näiden haastattelut ja kirjoittamalla ne auki sellaisinaan. Samanlainen suoruus toistuu Tapiolla, joskin hänellä se ilmenee etäisen tarkkailijan perspektiivistä, kun jatkuvan kuoleman edessä ei voi tehdä muuta kuin jatkaa omaa arkeaan:

 

6.8.2015

Yli 200 ihmisen pelätään hukkuneen Välimeren laivaturmassa.

Kello käy kymmentä ja pyykkikone lakkasi juuri linkoamasta.

 

Arjen jokapäiväisyyden ja käsittämättömän suurien kauhujen tuottaman poikkeustilan samanaikaisuus on teema, jota Tapion teos toistaa ja jota myös Aleksijevitš on tuotannossaan käsitellyt. Tavallaan Tapion runot jatkavatkin siitä, mihin Aleksijevitšin Tšernobylista nousee rukous jää. Tapio käy postmodernin maailman rippeistä käsin keskustelua Aleksijevitšin modernin ajan kuolevan teknologiauskon kanssa. Aleksijevitš kirjoittaa ydinreaktorin tuottamasta tuhosta, joka vei Tšernobylin ympäristössä eläneiltä lopullisesti uskon modernin ajan mahdollisuuksiin. Modernin jälkeistä aikaa elävälle Tapiolle hävitys tapahtuu etäältä meistä, niin, ettei kauhulle tunnu olevan mahdollista tehdä mitään. Tämähän on eräs 2000-luvun kapitalismin tyypillinen piirre: siinä missä vielä 1800-luvulla tehtaanjohtaja oli vielä tilallisesti lähellä poljettua työväenluokkaa, 2000-luvulla halpatyövoima on ulkoistettu kokonaan toisiin maanosiin, joissa työvoima on halpaa ja järjestäytymätöntä – aivan kuten Välimeren takana Pohjois-Afrikassa. Näkökulmien muutos tiivistyy siinä, kuinka Aleksijevitš kirjoittaa fissiosta, Tapio fuusiosta, joskin sellaisesta, joka ei ole ratkaisu uuden energian luomiseksi vaan suurpääoman keino tuottaa vielä lisää epävarmuutta epävarmuuden keskelle. Tapion runoissa keskeislyyrisen puhujan arkiset havainnot nyrjähtävät tietoisuuteen kaiken hukuttavista hyökyaalloista. Osin tämä tekee Tapion kokoelmasta niin vahvan: se onnistuu luomaan runojen kuvaaman maailman niin vaivattomasti, ettei lukijan tarvitse kamppailla sen eteen. Sen sijaan taistelu syntyy tämän maailman katsomisesta. Runot polttavat hitsausliekin kirkkaudella, eikä niitä halua katsoa suoraan.

Mitä eläimiin tulee, Tapion kokoelmassa toistuva sirkutusta ilmaiseva säe tuntuu viittaavan siihen, mitä kadonneet linnut lopulta edustavat. Aleksijevitšin haastattelemat ihmiset kertoivat eläinten kummallisesta kohtalosta ydintuhoalueella. Kauhistuttavaa oli, kuinka sotilaat saapuivat ja tappoivat kaikki kylän kissat ja koirat. Lehmiäkään ei saanut lypsää maidon säteilyvaaran takia. Ja mitä ihmiset huomasivat keväisen onnettomuuspäivän aamuna? Linnut olivat vaienneet. Aleksijevitšille lintujen äänet katosivat ensimmäisenä, Tapion kokoelmassa viimeiset sanat kuuluvat niille. Sillä kun ihmisen puhe loppuu, eläimet pääsevät ääneen.

 

Paavo Kässi

 

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi