Oratorio kurottaa kohti uutta yhteisöä

23.11.2017 :: Arvostelut

 

Saila Susiluoto & Antti Nykyri

Oratorio. Kuunneltava kaupunkirunoelma

 

Runoilija Saila Susiluodon ja äänisuunnittelija Antti Nykyrin Oratorio kuljettaa teoksen kokijaa halki vuosisatojen, aina 1600-luvulta nykypäivään. Susiluoto on kirjoittanut kuusikymmentä uutta runoa, joista muodostuu Helsinkiin kiinnittyvä audiorunoelma. Oratorion teokset ovat verkossa ladattavissa osoitteesta oratorio.fi.

Jokaiselle osalle annetaan oma paikka, jossa se on tarkoitus kuunnella. Muutamat paikoista ovat liikkuvia kohteita, kuten Vuosaaresta Rautatieasemalle tai Hakaniemestä Vuosaareen kulkeva metro. Suurin osa paikoista on tunnettuja ja turistien suosimia, kuten Tuomiokirkko, Senaatintorin portaat ja Rautatieaseman halli. Monet paikoista kantavat erityisen raskasta historiaa, kuten mielisairaalana tunnettu Lapinlahden sairaala ja Suomenlinna, joka muistetaan kansalaissodan aikaisesta vankileiristä. Paikkoihin kuuluvat myös Observatorion puisto ja Hietaniemen hautausmaa, joissa voi kokea historian painon. Olennaista audiorunoelmassa on, etteivät teokset itsestään selvästi kiinnity niiden paikkojen historiaan, joissa teokset on tarkoitus kuunnella. Historia on toki läsnä, mutta vähän samaan tapaan kuin historia on läsnä kenen tahansa ihmisen mielessä. Sieltä nousee detaljeja ja havaintoja, joista mielikuvitus hämmentää omanlaistaan todellisuutta.

Historian tulkinnalle Oratorio antaa myös valtavasti vapautta. Siinä on aukkoja, joita voi täydentää historialla tai nykyisyydellä, ja toisaalta rinnastuksia, jotka sekoittavat aikatasoja. Oratoriossa Helsinkiä katsotaan myös kauempaa. Kaupungin sijainti meren äärellä on asia, johon palataan koko ajan uudestaan. Meri kuljettaa ihmisiä, sen kalat laulavat, se kätkee ikäviä salaisuuksia. Mereen heitetään kuolleiden tuhkat, mereen säilötään ihmiset ja kalojen surut. Keskeistä on, että meri rajaa ja antaa mahdollisuuksia.

Audiorunoelma painottaa ihmisen fyysistä ympäristöä, sen rajoitteista muistuttaminen on tärkeässä osassa. Mitä voimakkaamman oman maailman runoelma luo, sitä voimallisemmin se myös muistuttaa konkreettisista asioista. Oratorio ei ole fantasiaa tai pakoa jostain, vaikka se keskittyykin mielikuvituksen voimaan. Konkreettisia ovat myös niiden ihmisten elinolot, joista runoelmissa muistutetaan. Ihmisillä on nälkä, kylmä, rakkauden kaipuu. Luut ja kivet ovat hiljaisia todistajia ajan kulusta. Meri on välillä ikiaikainen, välillä nykypäivän muoviroskainen ympäristökatastrofi. Meri ja kalat toistuvat myös kristillisenä symboliikkana eri tavoin. Meri antaa ruuan ja tukahduttaa. Se nousee, hukuttaa paikkoja alleen, toisaalta se kuljettaa ihmisten luo asioita, joita he kaipaavat omasta lapsuudestaan ja menneisyydestään, se on Oratoriossa jonkinlainen muisti.

Meren lisäksi koko ajan läsnä on kaupungin arkkitehtuuri ja sen vaikutus ihmisten elämään eri aikoina. Kaupungin eri kerrostumat pulpahtavat pintaan ja painuvat taas unohduksiin. Unet, aavistukset ja toiveet elävät koko ajan fyysisen todellisuuden rinnalla. Kaupunkia katsotaan eri-ikäisten ihmisten silmin. Lapselle kaupunki alkaa vasta hahmottua, aikuinen näkee siinä mitä haluaa, vanhus sen mitä ei haluaisi enää muistaa. Oratoriomuodossa kuoro antaa usein äänen yhteisölle. Oratorio-audiorunoelmassa on koko ajan äänessä kuoro, monet äänet ja havainnot ovat ennen muuta yhteisön, joka todistaa tapahtumia ja luonnonilmiöitä. Teoksen kuuntelijasta tulee myös yksi osa isompaa kuoroa.

Oratoriota kuunnellessa kotikaupunkiin voi suhtautua kuin turisti. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikä tahansa turisti vaan ennen muuta sellainen turisti, joka havainnoi Helsinkiä runoilijan tavoin. Oratorio väittää runojen kirjoittamisen olevan jonkinlaista turismia. Samalla Oratorion kuunteleminen tutuilla paikoilla tekee kuuntelijasta turistin. Paikkasidonnaisissa teoksissa luodaan useimmiten kokonaisvaltaista elämystä, jossa mikään elementti ei kohoa toista tärkeämmäksi. Esimerkiksi Kannelmäessä samaan aikaan esitetty Zodiakin produktio Aidatut unelmat on tällainen teos. Erilaisia kävelyteoksia on toteutettu 2000-luvulla lukuisia, muun muassa Todellisuuden tutkimuskeskuksen projekteissa, joista Helsinki by night ja Pekko Koskisen suunnittelemat todellisuuspelit ovat kenties tunnetuimpia. Oratoriokin on kävelyteos, mutta siinä runoudella on aivan erityinen tehtävä. Lähdin kirjoittamaan arviota kokonaistaideteoksesta, mutta päädyin lopulta miettimään sitä, miten voimakkaasti Oratorio vei kirjallisuuden luo. Oratorio on audiorunoelma, mutta kokemuksena siinä painottuu silti kirjallisuus sekä kirjallisuuden ja runouden olemuksen pohtiminen. Oratorio eroaa siten esimerkiksi teoksista, joissa on pyritty luomaan tekstiä, joka on vain yksi elementti kokonaisuudessa. Samalla Oratorio pehmentää teoksen rajoja. Se on yhtä aikaa prosessimainen ja tiukasti hiottu. Mietin aluksi, johtuiko kokemukseni siitä, että olen lukenut Susiluodon runokokoelmia ja siksi suhtauduin Oratorioonkin vahvasti runoilijan tekemänä, en esimerkiksi kuunnelmakäsikirjoittajan teoksena. Oratorio on teos, joka houkuttelee miettimään sitä, miten runo ja runoteos syntyy.

Etenkin tanssiteosten äänisuunnittelijana tunnettu Antti Nykyri on työskennellyt muun muassa Petri Kekoni Companyn ja Arja Raatikaisen tanssiteoksissa. Hänen äänisuunnittelunsa on lähtökohtaisesti hyvin fyysistä. Nykyri ei Oratoriossa oikeastaan luo maailmoja vaan vahvasti fyysisiä tilanteita. Oratorio kiinnittyy koko ajan siihen, miten ja mitä ympäristöstämme havaitsemme. Äänisuunnittelu teoksen osassa Metromatka Vuosaaresta Hakaniemeen saa kuulijan leijumaan, Rautatieahallissa sen sijaan äänet muodostavat pyörivän kiihkeän liikkeen.

Lapinlahden alueella kävellään raskaissa saappaissa käytävillä, metromatkan aikana leijutaan, Suomenlinnassa taas kaikuu jokin autio paikka. Sinne kirjoitetut tekstit ovat ehkä teoksen surrealistisimmat. Suomenlinnan Bastion hopkenin siivessä kuunneltavassa teoksessa on flamencon rytmejä. Oratorion uskonnolliset juuret herätetään myös monta kertaa eloon. Vaikka teosta kuunnellessa on tarkoitus samoilla paikoissa, tuntuu äänten luoma paikka fyysisesti paljon määräävämmältä. Oikeasti olemassa oleva paikka saattaa jopa ikään kuin häipyä taka-alalle, niin voimallisesti teos määrää paikasta saatavaa kokemusta.

Runoelma, jonka luettuna voisin kokea liian raskaana, ehkä jopa mahtipontisena, saa audiototeutuksena keveyttä ja tilapäisyyttä, josta kuitenkin lopulta tulee vahva kokonaistaideteos. Oratoriota ei myöskään tarvitse kuunnella mitenkään erityisen keskittyneesti. Mitä enemmän se sekoittuu ympärilläni kokemaani paikkaan sekä omiin assosiaatioihini, sitä voimakkaammaksi se tulee. Yritin kuunnella teosta myös kotona sängyssä maaten, mutta silloin huomasin keskittyväni liikaa sanoihin ja ääniin.

Viime vuosina immersiiviset eli yleisön sisäänsä sulkevat teatteriesitykset on usein esitelty uutuuksina, vaikka immersiivisyys on kuulunut teatteriin aina, vaikkapa oratorion syntyajan eli 1600-luvun kirkkodraamoista lähtien. Myös lähihistoriasta löytyy maamerkkejä, jotka olisi syytä muistaa ennen kuin jotain asiaa väitetään uudeksi. Suomessakin immersiivisyyttä on ollut 1980-luvulla Homo S -ryhmän performansseissa. Ne olivat aluksi leimallisesti feministisiä teoksia, ja siksi niiden historia onkin osin kirjoittamatta ja yleisesti tunnustamatta. Oratoriota voi tulkita myös immersiivisenä teoksena, ja sellaisena se kiinnittyy juuri feministiseen perintöön. Oratoriossakaan naisen ruumista ei voi ohittaa. Se ruokkii, valvoo ja huolehtii. Koko ajan kerrotaan moneudesta, tilaa saa hajoava, rajoiltaan häilyvä yksilö, joka on koko ajan osa jotain suurempaa kokonaisuutta. Kuoro tekee yksilön näkyväksi, yksi taas kuoron. Oratorion ohjeet eivät kuitenkaan ole sitovat, vaan teoksen osia voi kuunnella myös muualla tai toisissa kaupungeissa. Teoksen kuuntelupaikat ovat paikkoja, jonka kaltaisia löytyy kaikista kaupungeista. Niissä myös usein käyttäydytään stereotyyppisen turistin tavoin. Siinä missä Juha Hurme kulkee jättömaalla ja katsoo sitä kautta kaupunkia toisin, menee Susiluodon ja Nykyrin teos tavallaan itsestään selviin paikkoihin. Teos kuitenkin luo niihin vaihtoehtoisia maailmoja.

Vaikka Oratorio on jotain aivan muuta kuin näyttämöteos ja vaikka jokainen kokee sen omalla tavallaan, omassa rytmissään ja itse valikoiminaan vuoro- ja vuodenaikoina, se on samalla teos, joka tekee paluuta teatterin juurille. Teatteri oli antiikin Kreikassa ennen muuta yhdessä ajattelemista, ei tarinan tai draaman seuraamista. Oratorio kiinnittyy hiljaiseen hyvään, joka kasvaa kaupungin katveessa. Oratorio ei ole ainoastaan minun yksityisesti kokemani teos vaan sijaitsee koko ajan jossain minun, fyysisen paikan ja siellä kohtaamieni ihmisten välissä. Se luo tilapäisen yhteisön. Sitä ei tarvitse omistaa tai lainata, vaan se on koko ajan kenen tahansa ulottuvilla.  Se on yhtä aikaa ohimenevä ja pysyvä.

 

Maria Säkö

 

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi