Menetyksen valossa

11.6.2017 :: Arvostelut

Saku Soukka

Paperipeili

Noxboox 2016, 160 s.

 

Saku Soukan runo- ja valokuvateos Paperipeili on runsas kirja. Yli puolitoistasataa sivua kattava teos sisältää kymmenittäin isoja värivalokuvia sekä säemuotoista, visuaalista ja konkreettista runoutta. Valokuvien ja runojen lisäksi teosta rytmittävät lukuisat valkoiset sivut ja keskivaiheilla muutama musta sivu. Määrällisesti teoksessa korostuvat valokuvat, jotka kattavat sivumäärästä hieman yli puolet. Teoksen on kustantanut vuonna 2013 toimintansa aloittanut Noxboox, ja se on kustantamon neljäs runojulkaisu.

Koska Paperipeilin kompositio on runokentällämme poikkeuksellinen, on kiinnostavinta tarkastella, kuinka runot ja valokuvat toimivat teoksessa yhdessä. Tällaiseen tapaan lukea kirjaa innostaa myös takakannen kuvaus, jossa sen sanotaan olevan ”runo- ja valokuvakokoelma, jossa kuvat puhuvat kuin runot ja runot ovat kuvia”. Runot ja valokuvat kehotetaan näkemään limittäisiä keinoja käyttävinä, tasavertaisina merkitysaineksina, joiden merkitykset vuotavat toisiinsa.

Runon ja valokuvan yhteyksiä on toki selvitetty aiemminkin kotimaisessa nykylyriikassa. Esimerkiksi Olli-Pekka Tennilän teoksessa Ontto harmaa (2016) valokuvien ekfrasikset ja valokuvauksen filosofiaa pohtivat fragmentit asettuvat tukemaan teoksen fragmentaarista poetiikkaa, jossa valokuvan hetkellisyys, sattumanvaraisuus, materiaalisuus ja dokumentaarinen ylijäämäisyys resonoivat sirpaleisen kirjoituksen kanssa. Runouden ja valokuvan yhteydestä Tennilä on kirjoittanut: ”On päivänselvää että runous on ylijäämää. Se on ylijäämää samalla tavoin kuin filmille tarttuu aina jotakin ei-aiottua, joka lopulta saa aikaan arvaamattomia tapauksia ja vaikutelmia.”[1]

Aiotun ja ei-aiotun suhde on Paperipeilissä kahtalainen. Toisaalta monet sen valokuvista ja runoista pyrkivät keskittämään katsoja-lukijan huomion yksittäiseen objektiin. Objektien toistuessa niihin voi tulkita sisältyvän esteettisten ja symbolisten arvojen lisäksi tekijän henkilökohtaisia merkityksiä. Toistuvia objekteja on teoksessa paljon, esimerkiksi puut, juomalasit, banaanit, kananmunat, kissat, koirat ja kuolleet kasvit, ja valokuvissa ne on asetettu yleensä keskelle kuvaa. Toisaalta Soukka on, kirjan nimen mukaisesti, erityisesti kiinnostunut peileistä ja heijastumista. Monet kirjan valokuvista kuvaavat kohdettaan peilien tai muiden heijastavien pintojen, kuten ikkunoiden läpi. Tällöin heijastumat ja peilikuviot muuttavat tai vääristävät kuvattavaa kohdetta tavoilla, joiden seurauksena konkreettiset objektit etääntyvät heijastavassa pinnassa ilmenevään valon leikkiin. Itsen ymmärrys vaatii altistumista näille heijastumille ja sille, kuinka ne kerroksisuudessaan hajottavat lineaarisen ymmärryksen minuuden ajallisuudesta. Yhdessä kirjan valokuvista näkyy auton tuulilasin läpi kuvattuna harmaa maantie, tasaisen harmaa taivas ja sumun harmaannuttamia metsäalueita, kun taas taustapeilissä näkyy vehreää metsää kirkkaassa auringonpaisteessa. Valokuvan pinnassa, jonka katsoja lakkaamattomassa nyt-hetkessä kohtaa, mennyt ja tuleva asettuvat siis samalle tasolle.

Paperipeilissä toteutuu refleksio sanan henkisessä ja fysikaalisessa merkityksessä: kielen kautta tapahtuvana itsetutkiskeluna sekä valokuvan ja muiden heijastavien pintojen välittäminä valon takaisinheijastumina. Tematiikaltaan se käsittelee parisuhteen päättymistä, surutyön tekemistä ja pyrkimystä irtautua menneestä identiteetistä. Vaikka elämä etenee taukoamatta, menneisyys kulkee havainnoivan minän mukana, ja suru syntyy entisen näkemisestä uudessa: ”junan läpi kävellessä / matkustajien kasvot pyörivät ympyrää / niin kuin vuosirenkaat / isän tekemässä halkopinossa”. Surua on myös vaikea sanallistaa, kun havaitsevan mielen täyttää usein nuoren aikuisen elämän banaalisuus modernissa kaupunkiympäristössä, ehkä myös tähän elämäntapaan liittyvä häpeä. Sanomista helpompaa saattaakin olla näyttäminen. Eräällä kirjan aukeamalla on kaksi valokuvaa. Vasemmanpuoleisessa kuvassa on bussin ikkunassa limittyviä huoltoaseman, liikennemerkkien ja lehdettömien puiden heijastumia. Oikeanpuoleisessa kuvassa taas näkyy tummunut banaaninkuori ja auki rullattu kondomi aseteltuina päällekkäin ryppyiselle lakanalle. Eläminen on kulu(tta)mista, jonka lopputuote on jäte.

Vaikka teoksen valokuvat ja runot välittävät kokemusta todellisuuden fragmentaarisuudesta, ne toimivat myös yhdistävästi luomalla teokseen kronologisesti etenevää tarinallista jatkumoa. Tähän liittyen teoksen minä, joka tallentaa havaintojaan sanoin ja kuvin, erkaantuu ikään kuin kolmannen persoonan henkilöhahmoksi. Tämän aiheuttavat etenkin teokseen sisällytetyt lukuisat omakuvat, joista osassa Soukka esiintyy alastomana. Omakuvien kautta myös tekijä etääntyy peilautumisen ja heijastumien leikkiin. Toisaalta alastonkuvat, joissa Soukka on kuvattu kuolleiden kasvien kanssa, muistuttavat: ruumistani on vain yksi, minä kuolee ruumiissaan yksin. Tällaista tuntua ruumiillisuuteen olisin toivonut näkeväni enemmän myös teoksen runoissa. Tämä toteutuu esimerkiksi seuraavassa, yhden runoista päättävässä katkelmassa, jossa huomio kiinnittyy yhteisöllisen puhunnan katkovaan hiljaisuuteen ja kirjoituksen materiaaliseen jälkeen. Ilmaisun latteus ei vaikuta tosiasiaan, että jälki yksilöstä, kirjoitus tai valokuva, on yksilöä kestävämpi:

he miettivät;
onnellinen onneton
onneton onnellinen
hän kirjoittaa;
I WAS HERE
X

Harmillista on, että visuaalisuutta korostavassa teoksessa ei hyödynnetä runojen visuaalisia mahdollisuuksia siinä määrin kuin valokuvien. Hillittyä, puheenomaiseen kommunikaatioon viittaavaa säemuotoa rikotaan vähän, jolloin visuaalisuuttaan korostavat runot tuntuvat poikkeamilta kokonaisuuteen. Näin on esimerkiksi kirjan alkupuolelle ja loppupuolelle sijoitetuissa, koko aukeaman valtaavissa runossa, joissa runosäkeitä on painettu pitkin poikin paperia. Näissä runoissa tekstin visuaaliset ominaisuudet korostuvat monin tavoin. Ensinnäkin kirjainten tummuus vaihtelee ”perustasosta” liki läpinäkymättömään lauseiden tummuessa ja vaaletessa kuin liukusäädintä käyttäen. Toisekseen säkeitä on painettu päälletysten, mikä luo kerroksellisuuden vaikutelmaa. Kolmanneksi samaa säettä on painettu lukuisia kertoja, jolloin tekstin kommunikatiivinen funktio hämärtyy ja materiaalinen paino korostuu. Myös runoissa toistuvat sanat, kuten ”jää” ja ”ylijäämä”, tukevat semanttisilla merkityksillään ajatuksia kerroksellisuudesta ja läpinäkyvyydestä, kuten myös teoksen tematiikkaa surun jättämistä jäännöksistä kokemukseen. Teoskokonaisuuden tasolla nämä runot jäävät kuitenkin anomalisiksi, kun muissa runoissa tekstin visuaaliset elementit ovat vahvasti hillittyjä tai yksiselitteisiä. Olisi kiinnostavaa nähdä, kuinka valokuvien ja runojen suhde tihentyisi, jos teoksessa kokeiltaisiin laajemmin runouden visuaalisia elementtejä.

Huomattavaa on, että kirjan teemoihin sopien Soukka käyttää runokielessään peilirakenteita: ”jos emme näe pimeässä / valo on sokaissut meidät / jos emme näe valossa / pimeys on sokaissut meidät”. Jonkinlaiseksi peilaavaksi rakenteeksi lasken myös runoissa paljon käytetyt vastakohtaparit, jotka valitettavasti johtavat useammin kuin kerran kuluneisiin ilmaisuihin, kuten seuraavassa: ”pakkaan reppuni täyteen menneisyyttä / lähden kulkemaan kohti tulevaisuutta / uudet tuulet puhaltavat vasten vanhoja kasvojani”. Kiinnostavaa myös olisi, jos teoksessa pyrittäisiin kielellisin keinoin kuvaamaan yksinkertaista peilirakennetta monimutkaisempia heijastumia. Kiehtovimmissa Paperipeilin valokuvissa yllättävä heijastava pinta muuttaa kohteensa hahmoa kiinnostavalla tavalla tai sitten pintaan heijastuu kerroksittainen, kollaasinomainen kuva. Yhdessä kuvassa kerrostalon julkisivu muuttuu kaarevan ja kimmoisan näköiseksi heijastuessaan hopeakylkisen auton pinnalta. Toisessa kuvassa taas ikkunaan heijastuneet Tampereen Teatteri, bussin oranssit tekstit, mainosvalot ja puut limittyvät ikkunan läpi näkyviin kadulla liikkuviin ihmisiin ja autoihin sekä katulamppuihin. Tällaisten heijastumien kuvaukseen Soukka ei kuitenkaan runoissaan lähde, vaan suurin osa runoista puetaan tiukkaan, säemuotoisen puhunnan korsettiin.

Vastaavasti jos pohdin väitettä, että kirjan ”kuvat puhuvat kuin runot”, on kirjan valokuvissa vähän ainesta, joka viittaisi puhuttuun kommunikaatioon. Lähimmäksi tätä päästään kenties kirjan keskivaiheilla olevassa kuvassa, jossa on yläviistosta kuvattu illallispöytä. Kuvan katsoja voi kuvitella lämminhenkisen keskustelun pöydän teekuppien ja juustojen ympärille. Pöytää koskettavaa kättä lukuun ottamatta ihmiset jäävät kuitenkin kuvan ulkopuolelle, ja kuvan kielellisistä aineksista eniten huomiota saavat elintarvikepakkausten tekstit ja kuvan reunassa näkyvä vihkonen, jossa lukee ”GALLERIAOPAS”. Näissä teksteissä korostuu niiden materiaalisuus valokuvan rajaamassa tilassa, joten kielellisten merkkien olemassaolo on jälleen ennemmin visuaalista kuin äänteellistä.

Yrityksenä sovittaa runoa ja valokuvia kertomukselliseksi teoskokonaisuudeksi Paperipeili on omaperäinen teos. Runojen ja valokuvien vaihtelu rytmittää kiinnostavalla tavalla luku- ja katselukokemusta, ja lukuisat valokuvat ja myös onnistuneet visuaaliset runot pysäyttävät kauneudellaan. Eri taiteenlajeja risteyttävissä teoksissa on kuitenkin aina ongelmallista, jos yksi laji jää alisteiseksi toiseen nähden. Paperipeilin suurin rakenteellinen ongelma onkin runojen toissijaisuus suhteessa valokuviin. Hyödyntämällä laajemmin runouden visuaalisia elementtejä runot eivät jäisi niin vahvasti puheeseen palautuvien merkitysten varaan, ja näin kuva ja sana voisivat saavuttaa teoksessa entistä tiheämmän ja symbioottisemman suhteen.

 

1 Olli-Pekka Tennilä 2014. ”Mikä tahansa teksti”. Poetiikkaa III. Toim. Ville Hytönen. Turku: Savukeidas, 96.

 

Tuomas Taskinen

 


Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi