Elävien kuolleiden kirja

24.2.2016 :: nro 84, Runot

Kuolleiden kirja

 

Auta häntä syntymään madoista mullan alla, jotka suutelevat ihmisten

lihalla ja sylkevät heidän vertaan kasvoilleen, anna huokaus sille

joka elää joen uomassa, hänen valtaistuimensa on pimetty siniseen

silmään, tule alas minun luokseni ja nielaise mehiläiset Suuren

Tasapainon rinnalla, jos Lintulapsi maan päällä kuulee tämän

salaisuuden, Hän tulee esiin päivällä kaikissa janoamissaan

olemassaolon muodoissa ja asettuu paikalleen, eikä häntä kielletä,

Vastasyntynyttä, jota taivas ja maa eivät voi vastustaa, leipää ja lihaa

ja olutta annetaan ajalle, kunnialle, muistolle ja painovoimalle

alttarilla sydämenlyönnissä ja hengenvedossa, sinä olet

maailmankaikkeus, jota rajoittaa vain se kuka luulee, Hän astuu

sisälle otson kohtuun valkoisessa talvessa sinisellä pellolla,

tuntemaan maan päällä yöpyvän käskyt, anna minulle suuni, että voin

puhua ja henki tuule minuun jumalaisella karhuhuilulla, kuka sinä

olet, taivas siintävissä kehruissaan, jotka kohoavat itäisessä

taivaanrannassa, sillä minä tunnen sinut ja sinun kaikki nimesi, minä

tunnen Suuren Huokauksen nimen, minä olen eilinen ja minä tunnen

huomisen, kuka olet sitten sinä, itseluotu, kuka sitten olet sinä,

minä olen hänen kuollut ruumiinsa, hänen saastansa, asiat jotka ovat

ovat ja asiat jotka ovat oleva ovat hänen ruumiinsa tai kuten jotkut

sanovat ne ovat ikuisuus ja iankaikkisuus, ikuisuus on päivä ja

iankaikkisuus on yö, kuka sitten olet sinä, minä olen Suuren

Kaakattajan sininen haava joka munii kuolemaan, minä olin nukuksissa

multakasassa, nyt minä nousen haudatusta munasta ja elän, ja elän,

minä nuuhkin ilmaa, minä nuuskin ilmaa, minä kävelen varpaat

multaisina ja annan perheelleni ankanlihaa syötäväksi, minä

suojelen linnunpoikasta pesässä, mitä ruokaa on ihmiselle taivaalla,

sinisellä taivaalla pääskynen syöksyy ja kaartelee, minä haistelen ilmaa,

minä olen esikoinen, taivaan valo, minä hengitän mahtavan karhun läsnäollessa,

minun henkäykseni on kuin oma lapseni, minun sieluni hirttäytyy suloisesti

sieraimiini tuulessa nauraen, minä olen Suuren Kaakattajan sininen

haava, joka synnyttää kuolemaan ja minä kasvan, minä turpoan ja haistelen

ilmaa, minä elän siellä kuin hanhen siipi, millaisen matkan olen

tehnyt, ne asiat joita olen nähnyt, minä olen vain yksi teistä, tartun

mastoon samalla kun vasen käteni laahaa vedessä, puut

ovat raskaina viikunoista ja oliiveista, kookos putoaa maahan, olen

erottanut itseni itsestäni että voisin purjehtia jälleen upottavan

vihreisiin vesiin, olen purjehtinut ohimolle jolle jumalat kerääntyvät

näkemään kasvonsa syvissä altaissa, veneessäni vuosien sielut

purjehtivat kanssani, tukkani hulmuaa tuulessa ja kuulen airojen

läiskynnän kuin ohuen sinisen kotilon särkymisen, minkälaisen matkan

olen tehnyt, me liidämme järven keskelle, anna minulle kuppi maitoa ja

kakkua ja leipää, anna minulle kannu vettä ja ihmislihaa, anna minulle

ilmaa jota hengittää ja voimakas tuuli jolla purjehtia, kun minä

nousen manalasta, pihlaja nousee joesta valkoisena ja täyttää itsensä

vedellä ja ilmalla, täytä minut vedellä ja ilmalla, minä olen Suuren

Kaakattajan sininen haava joka hedelmöi kuolemaan ja minä haistelen

ilmaa, minä kasvan ja elän, minä hengitän ja elän, joen uomalla,

taivas sakenee linnuista ja purjeet turpoavat kuin keuhkot, mikä

sitten on tämä, se on hautakammio, jossa mikään ei kasva, maanalainen

ja pohjoinen ovi karhun kohtuun, kaksitotuuden lohi, se on tie pimeään

laaksoon, jonka lävitse vaelletaan taivaan saarelle, merellä oven

kaksi lehteä, joiden lävitse laskeudutaan itäiseen taivaanrantaan,

mitä sitten on tämä, se on lohikäärmevartija joka sylkee paskaa

auringon kasvoille ja tämä on se päivä, jona Suuri Karhu avaa Suuren

Kaakattajan sinisen haavan, joka munii kuolemaan ja astuu sisälle

luolaan asioihin auringon takana, Suuren Karhun tähtikuvio pohjoisella

taivaalla, auringon silmä on tuli joka seuraa hänen perässään ja

korventaa sielut, Seitsemän Loistavaa, suojeltu kivisydän,

avuliaisuus, hän ei anna liekkiään, hän yöpyy tulessa, hän astuu

sisään aikanaan, hän jolla on kaksi punaista silmää, loimuavakasvoinen

esiin tuleva, pois lähtevä, joka näkee yöllä ja johdattaa päivällä,

joka löytää sielun, siellä yksi syleilee toista ja sielut pulppuavat

oleviin tulessa, kaksi sielua ovat sielu kaikkeuden vesimäisessä

kuilussa ja sielu joka olet ilmassa, säästä minut uroskarhuilta, jotka

kantavat teurastusveitsiä, joilla on julmat sormet, jotka surmaavat

niitä jotka seuraavat tuota valoa omenapuun oksalla, älä anna minun

koskaan joutua heidän käsiinsä ja anna minun nujertaa heidät, älä anna

heidän veistensä koskaan hallita minua, anna minun olla vahva maan

päällä auringon kasvojen edessä, minä lennän kuin haukka, minä olen

sielu joka yöpyy maailmassa, pelasta minut Suurelta Huokaukselta joka

kantaa pois sielut, joka ahmii saastaa ja nielee paskaa, minä lennän

kuin kukka, pimentyneen sinisen silmän lohikäärmevartija, joka elää

itse valossa, ne jotka elävät kurjuudessa pelkäävät häntä,

epäonnistuneen kapinan häväistyt lapset eivät koskaan nouse jälleen,

ei ole pakoa heidän lujasta otteestaan, älä anna heidän koskaan

puukottaa minua veitsillään, älä anna minun koskaan vajota avuttomana

heidän kidutuskammioihinsa, älä anna minun koskaan tehdä asioita joita

karhut vihaavat, sillä minä olen puhdas ja kunniallinen, asiat joita

karhut vihaavat ovat ilkeys ja valheellisuus, käännä selkäsi

lohikäärmevartijalle joka valvoo näkymättömissä, hän on turvassa,

häntä vartioidaan, naaraskarhu, olen tuonut sinulle sinun selkärankasi

valtamerestä ja koonnut kaikki sinun jäsenesi yhteen, olen ajanut ulos

lohikäärmevartijan, olen kaatanut vettä haavoille, olen tehnyt polun

teidän joukkoonne, minä olen Muinainen Talvi karhunpoikasten

helakansinisessä kohdussa, minä olen kerännyt hänen luunsa ja tuonut

yhteen kaikki hänen jäsenensä, minä olen tullut päivittäin ja

voittanut, olen tehnyt sen mikä on totta ja oikein, olen uhrannut

kakkuja raskaana olevalle karhulle, olen saanut aikaan jumalan

jalkojen voiman, olen saapunut taloon mäellä ja olen nähnyt hänet

kohdussa, olen kätkenyt itseni, olen seurannut jälkiä ja olen löytänyt

tien, olen vaeltanut luolaan, eläinten varjot eivät säikäyttäneet

minua, olen vaatettanut hänet joka on alasti, olen saanut kruununi

nousemisessani, minulla on valta pimentyä valtaistuimellani silmien

siniseen haavaan, joka hedelmöi kuolemaan, kolme lyyraa, yksi aurinko

idässä, suloisuuden kuvajainen kahdessa silmässäni, yksi ilahtunut

vartalo, päivä, tuuli joka liikuttaa veneitä, rääkyvä aurinko vaeltaa

tähtien niityn ristiin, kaunis laulaa taivaan kahdella puoliskolla,

lapsi puhuu, vanha mies nyökkää ja unelmoi, ihmiset ovat tulleet

taloistaan nuuhkimaan ilmaa, aurinko, noussut, lapsi kiipeää äitinsä

selkää pitkin kikattaen, kaksi miestä soutavat kaarnavenettä,

pysähtyvät kuulemaan äidin laulua, kaksoisvuodenaika, rääkyvä aurinko

taivaassa, kymmenen tuhatta tikkua valoa on nostettu ristiin

langennutta vasten, hänen partansa on ajeltu särkyneen peilin sirulla

joka on kuulla musta hiljaisuus, hänen kaksi kättään ja kymmenen

sormeaan on katkaistu, hänen jänteensä on revitty auki veitsellä, ole

hiljaa, aurinko on tuulessa, hän puhuu kun maa on hiljaa ja hän yksin

oli olemassa ennen kuin hän nimesi asioiden nimet, joki, hän sanoi, ja

joki oli, vuori, koppakuoriainen, kalastaja, hänen kieleltään suihkuaa

veden sanoja, joki jyrähtelee hänen äänestään, ilma karkaa hänen

nenästään, hengitä syvään, tuuli on hänen synnyttäjänsä huokaus,

sellaisia asioita luodaan joka päivä: ankka, alruuna, rusina, rypäle,

granaattiomena, meloni, sypressi, kämmen, Luoja, ilma ja maa ovat

minun taivaanrantani, mitä niiden välissä lepää minä olen, olemisen

ääretön muoto: petoa ja kiveä ja vihannesta, se tapa jolla ihminen voi

seistä puutarhassaan tai tanssia joella kun pienten veneiden

vana-aallot huojuttavat ruokoja, kaupungit ja ihmiset niissä, jumalat

jotka kävelevät valkoisissa liinoissaan, kuin neidot taivaan sinisen

kiven alla, minä olen pappi salatussa talossa, vieras sisäisiin

maailmoihin, minä olen ajatus itsestäni äitini massussa, kirkas

värisevä tähti aamun muistossa, hiekan jyvä joka puhaltuu itään, minä

olen auringon aviomies, nainen, leski ja noita, syleillä häntä on

uneksia kypsyvästä vehnästä, nukkua hänen käsivarsillaan on unelmoida

hunajasta, sanallaan hän ajaa käärmeet joesta, veneet purjehtivat

kauas sen suuhun, ilma on se mitä minä hengitän, maa on se jolla minä

seison, minä olen antanut kasvoni avaruudelle, se on valkoinen

kuumuudesta, maailma on kirkas kuin pronssi, kuolleet nousevat

näkemään minut, hengittämään ilmaan ja tuijottamaan minua kasvoihin,

tähtikirkkaat, minä olen mies joen uomalla joka luo katseensa

ylös, kuinka nämä samat tähdet vapisevat kaiken yhteen välähtäneen

loputtoman yllä, kuinka nämä valot ulottuvat kauemmas kuin kalastajan

tulet ja mitä salatuista asioista, haukka, levoton poika, vuodenajaton

matkustaja, käärme kiemurtelee sinun kynsissäni, sinun siipesi

hipaisevat taivaan reunaa, sielu, muinainen järkäle, tule tänne

altaalle juomaan, vuoritaivaan poika, kuningas, tämä kivi jolla me

elämme pysyy, yhä, sinun on valkoinen sulkakruunu, tuuleen uutettu

lihan torni, yllä, jumalan silmä unelmoi meitä, alla, me olemme, ilmaa

ja maata ja usvaa ja tulta, itään vuoret laulavat, akaasian kukat

sitovat käärinliinasi, tämä surullisen naurettava kuolevaisuus, vene

on asetettu kyljelleen ja täytetty keltaisilla musiikeilla, minä olen

kulkenut manalan oven lävitse, mikään ei kasva ja mikään ei kuole,

kaikki mitä oli ja on oleva on, tämä elämä on yksi henkäys ja sinun

liikkuva silmäsi on aika, ihmisten kulmille kirjoitetaan sana ja

heidän sydämissään sana on teko, savu kalastajien nuotioista kihartuu

kuin hiukset, toisessa kädessä ja veitsi toisessa, hän jonka kasvot

ovat liian äkilliset kuvan veistämiseen, vedet virtaavat, pihlaja ja

lootus nousevat, sinun veneessäsi, purjehtiessasi tuntemattomaan

kaupunkiin, sinun vartalosi kimmeltää kuin vesi, he ovat kuulleet

minun nimeni, minä olen mies joella joka katsoo ylös, sulhanen ja

lautturi ja viikatemies ja kuningas, olen se joka lankeaa ja palaa

valoon, olen se joka kylvi siemenen, olen leipä jonka olen leiponut,

tämä on niin ravitseva paikka, olen naarasleijona ja istun läntisellä

taivaalla, en pelkää mitään, olen valtameren kaukaisten sielujen

joukossa, Orion, minä olen valo, jumalten todellisuus, joka synnytti

itse itselleen jumalaisen äitinsä taivaan reidelle, avaa ammolleen

jumalien prinssi Maa kaksi kitaasi minulle, pese minun silmäni jotka

ovat sokeutuneet, oikaise yhteen sidotut jalkani ja vahvista niitä,

että voin seistä aloillani, naarasleijona, joka et pelkää mitään,

nosta minut että voin kohota taivaaseen, tai niin kuin jotkut sanovat,

kohtuun, ja voi tapahtua niin kuin minä käsken, hän joka asetti kaikki

asiat omille paikoilleen ja antoi niille elämän henkäyksen, lapsi,

minä tunnen sydämeni, olen saavuttanut sydämeni, käsieni,

käsivarsieni, jalkojeni herruuden, olen saavuttanut mahdin tehdä mitä

ikinä sieluni haluaa, minun sieluani ei suljeta ulos ruumiistani

kuoleman porteilla, astun sisään rauhassa, astun esiin rauhassa, sillä

minä elän, minun sydämeni, minun äitini, minun sydämeni, minun äitini,

sydämeni josta saan alkuni, minä kannan sinua, levätään vähän järven

rannalla, minä löysin sen ensin, mutta minä haluan kaivaa sillä, se

läiskyi minun päälleni, se on kuin sadetta, katso tuota isoa kiveä,

vettä, äiti, ei, odota, minä näytän sinulle, äiti, äiti, kyllä, miten

voin auttaa sinua, mitä sinä teet, sytytän tulta, haluatko yrittää,

äiti, äiti, äiti, kyllä, vauva, kyllä, haluatko yrittää uudelleen,

äiti, minä ensin, ai, anna hänen juoda, sinä et juonut, sinä voit

juoda sen jälkeen, vauva, juomisen jälkeen pitää laittaa korkki

takaisin paikalleen, varo, veitsi on todella terävä, älä huoli, olen

varovainen, vauva, kyllä, saanko pähkinän, annoin hänelle vähän, se

oli kiltisti tehty, oliko se hyvää, nyt olen valmis, näin se tehdään,

voitko haistaa sen, minä, jopa minä, avaan taivaan ovet, ja vesimäisen

kuilun kaksi ovea avataan minuun, aika ja muisto, taivaan jumalaiset

kaksoispojat, jotka ovat mahtavia loistossaan pitenevien varjojen

hedelmällisyydessä, anna minulle voimaa yli veden, kuolleiden paisumus

tulvii lävitseni taivaanrannan herraan, joka avaa salvat lihakirveen

nimeen, minä olen leijonajumala, minä olen nuori härkä, minä olen

eläväinen lapsi, minä olen ahminut reiden, minä olen siepannut lihan,

vuoren härkä, olen kahden taivaanrannan sodan ja metsästyksen airo,

jolla soudetaan ahavoitujen yli, minut tuodaan sinun luoksesi, älä

anna minun tulla haudatuksi tai syödyksi, minä olen puhtauden syrjijä,

tai kuten jotkut sanovat, selviytyjä jonka nimi on kirkas, minä menen

taakse suojelemaan hänen kivimunaansa, olen tehnyt tyhjäksi

lohikäärmevartijan todennäköisyyden, mahtavan voimakkaan, ylistetty

olet sinä joka teet maailmasta leudon maidollasi ja joka asut

sinisellä taivaalla, vahdi vauvaa kapalossa, kun hän ujuu sinun

luoksesi taivaalla, joka nielaisee auringon jokainen ilta ja synnyttää

sen jälleen aamunkoitteessa, syö se elävältä, mitä minä inhoan on

tietämättömyyttä ja pientä mielikuvitusta, silmää joka ei näe ripsiään

pidemmälle, mikä tahansa on mahdollista, sitä kuka on rajoittaa vain

se kuka luulee, korkki on poistettu salvaruukusta, sekuntien

hajuvesi, menneisyys on rullattu kääröksi jota en näe enää jälleen,

haukan silmä on rävähtämätön, auki, kiinni, täydellinen, minä nousen

kuin aurinko oliivipuiden ylle, kuin kuu taatelipalmujen, missä on

valoa minä olen, missä on pimeyttä minua ei ole, minä nousen kuin kuu

taatelipalmujen ylle, minut lasketaan yhdeksi tähtien joukossa, valon

säde, aurinko ja kuu, loistava peto, mies ja nainen, minä kuljen läpi,

tule ulos ihmisten pariin, minä olen valo, katso minua, kuu

pimeydessä, aurinko aamulla, valo on se mitä tahdon maailmassa, joen

uomalla, ihmisten joukossa, olen kulkenut kohdun lävitse, pimeän ja

yksinäisen maan, olen nyt täällä, olen tullut, näen, manalassa,

syleilin isääni, olen polttanut tuhkaksi hänen pimeytensä, olen hänen

rakastettunsa, olen tappanut käärmeen, olen antanut hänelle lihaa,

kävelen unissani maan ja taivaan halki, olen halkaissut taivaan

kahtia, kuljen lävitse, vaellan taivaanrannoissa, nilkat laskevat

sieluuni lihastaan rakennetussa talossa, olen pölyttänyt jalkani

maalla, olen pukeutunut mustan pantterin nahkaan ja loitsunnut lasten

korviin, syön suullani, jauhan leuoillani, olen elävä jumala joka

tulee esiin, olen maailman kanssa miljoonia vuosia, minun sydämeni on

karneoli, helakanpunainen kuin murha pyhäpäivänä, minun sydämeni on

helmikanukka, mustan koirapuun ryhmyiset juuret ja kukkien

tukahdutettu purskahtaminen, olen särkynyt vahasinetti rakastajani

kirjeissä, olen feeniks, tulinen aurinko, kalvan ja synnyn itseäni,

minä kävelen edes takaisin maanalaisissa saleissa, minä kolkutan

kuoleman oviin, minä vaellan niityille tuijottamaan aurinkoa ja makaan

nurmella, kypsänä kuin viikuna, jumalten sielut ovat minun kanssani,

he surisevat kuin kärpäset korviini, minä olen, Yksi, minä tahdon mitä

tahdon, minun sydämeni on karneoli, veren punainen kuin feeniksin

töyhtö, oletko löytänyt iloa elämässäsi, oletko tuottanut iloa muille,

kuinka täydesti sinä elit, kuinka syvästi sinä rakastit, muista kirkas valo,

puhtaan kirkas valkoinen valo, mistä kaikki kaikkeudessa tulee,

mihin kaikki kaikkeudessa palaa, oman mielesi alkuperäinen luonto,

kaikkeuden luonnollinen tila, silmin näkemätön,

ilmestymätön, päästä irti kirkkaaseen valoon, luota siihen, yhdy

siihen, se on sinun todellinen luontosi, se on koti, yöaurinko lepää

karhun sylissä, unelmoi pohjoisella taivaalla, puolikuu, minä loistan

jalkojen yllä, minä ilmestyn taivaan reunalta, todellinen rauha, minä

kiipeän taivaan syvimpään kuiluun ja lepään vähän aikaa viilentävien

kivien päällä, kaupungin talojen yllä ja ihmisten jotka nukkuvat

katoilla lämpiminä öinä puolikuun alla, unelmoiden, olen heikko ja

voimaton nähdessäni lapsieni nukkuvan, olen voimaton tumman vaimoni

edessä, kun hän nukkuu, hiukset auki ja tuoksuvina lankeavat hänen

silmiensä, hänen punaisten, punaisten huuliensa ja vankkojen, ruskeiden

hartioidensa yli, olen heikko ja voimaton, liu’un pilvettömässä

synkkyydessä, unohdan käärmeiden hampaat ja kielet, lepään

kotimaani yllä unelmoiden, alla ovat minun taloni ja karjani, kasvan

vähän vahvemmaksi, minun valon säteeni ovat nuolia jotka haavoittavat

yötä ja ajavat sen takaisin, minä olen nukkuvan leijonan silmä joka

unelmoi väijymisestä niityllä puolisonsa kanssa, olen ylösnousseen

miehen silmä joka tuulee kotiin suudellakseen vaimoaan niskaan, olen

puolikuu, ylhäällä korkealla pimeydessä, malja valoa joka läikkyy unia

taivaalta, minun on huouttava avaruuden kaukaisimmalle reunalle, vehnä

pelloillani on kasvanut suorissa riveissä, minä olen puolikuu yössä

joka tähystää, minun on mentävä, olen eilinen, aamunkoitto ja

huominen, järjestän sielujen uudelleen syntymisen, luonnon ja sen

kaikkien salaisuuksien, jotka ravitsevat pohjoista taivasta nukkuvia

ihmisiä, minä järjestän nousevan auringon, jonka säteet nousevat

taivaalle ja laskevat aamunkoitteessa muuttaakseen kuolleiden

asumusten muotoa, sinä, joka astut sisään taivaaseen aivan meren

yläpuolella, joka nouset ja putoat, lähteäksesi taas, sinä kutsut maan

sielut ja edeltäjät, annan sinun valosi loistaa minuun, avarra polkuni

ja auta minua vaeltamaan maata samalla huolettomuudella kuin sinä

ylität taivaan puutarhat, yltäkylläisyys on minun nimeni, olen

antelias, mutta kätken todellisen itseni, olen Valon säde joka

ilmestyy ovellesi ja menee minne haluaa, minä tiedän että Käsittämätön

on sinun nimesi ja että sinä johdat kaikkia siunattuja tekoja, sinä

käytät miljoonia astioita jotka kantavat itsessään siunauksen, olen

vastuussa tästä omaisuudesta, joka jaetaan kaikille ajallaan, sinä

päivänä kun me näemme Orionin seuralaiset, aurinkokellon muinaiset

henkilöhahmot, kaksitoista kaiken kaikkiaan, minä tulin kertomaan

feniksille hiljaisuuden maasta, jossa salaperäisiä asioita tapahtuu,

kultainen auringonnousu, anna minun nousta ja nähdä auringon valo,

anna minun vaeltaa rauhassa ja kävellä taivaallisten liplatusten

aallokoilla, anna minun lentää kohti siunattujen säkelmöintiä, kohti

häntä joka suo uuden elämän kaikille jokainen päivä, olen hän joka

korostaa miljoonan tähden puhetta suojelevien plataanien syleilyissä,

ovet ovat auki minulle, menin katsomaan häntä hänen laskussaan ja

yhdistyin tuulen kanssa kun hän ilmestyi, minun käteni puhdistuivat

hänen palvomisessaan, silti minä voin tehdä kaikkea sitä, mitä

elävätkin voivat, minut nostettiin ylös, minä lensin taivaalle ja

lepäsin maan pinnalla, minun silmäni näkivät sen mitä toivoivat nähdä,

minä olen se joka toi maailmaan Sen joka tietää suunnitelman elämää

varten maapallolla ja kuolleiden valtakunnassa, minä olen vanhin joka

tuli maan päälle mutta silti liikkui maailmassa tähtien yläpuolella,

minä olen loistava saapumisen päivä, Suuri, mene sisään ja sano

kääreiden kirjurille, oven vartijalle, että olen tullut, siunattuna ja

jumalaisena olentona pelastamaan sieluni, Sinut, minä olen mahtava ja

jumalainen hänen vuoteeltaan, noussut, minä tulin maailmaan hänen kanssaan

ja olen nuori jälleen, juhlintaa huoneissa, messinkitiukujen helkkää

tanhuavissa nilkoissa, naisten lantiot keinahtelevat pölyisten katujen halki,

joka päivä aurinko on noussut, Sinut, joka päivä aurinko nousee,

joka päivä tämä kuumuus savitiilessä ja valon avaruudertuminen,

aamutähdet ja illanvuo, loitsunnat

kajahtelevat laaksoissa hiekan yli noustakseen taivaan alttarille,

sielu kävelee tuulen kanssa kalastajien nuotiolle, hän nostaa

aamuauringon purjeet ja saapuu satamaan illansuussa, hän vääntäytyy ja

punoo kirjavanaan tähtiä aaltoilevien vesien airojen roiske tuulen

shhhh shhhh, Sinut, aurinko sykkii yhä ja yhä kuin väsymätön sydän,

siunauksia sinulle haukka, hurja ja kaunis kuin rakkaus, jonka

horisontit ovat muiston ääret niin suunnattomat että ihminen eksyy,

siunauksia sinulle koppakuoriaisaurinko, joka kiehnaudut elämään joka

päivä potkien kuudella jalallasi ja humisten sädelmöivää

öttiäislauluasi, tämä maailma on pikkuinen tahra mutaa jolla

sinä vaellat ilman suurempaa kiirusta, aurinko on purskahtanut

multaan, Sinut, vaaleankultaista tomua mehiläisen kasvoilla, jumalat

riemuitsevat, he ovat humalassa auringosta ja laulavat, kruunaavat

toisensa kuninkaiksi, talon emäntä laskee seppeleen hänen päälleen,

viiniköynnökset ja kukat pohjoisista ja eteläisistä kaupungeista

kohtaavat hänen otsallaan, aurinko on niin kirkas tänään, se leijuu

sinun olkapäittesi välissä, ajatus hänestä itsestään matkustaa kiinni

hänessä kuin laivan keulakuva, hänen vihollisensa lyövät itseään

kepeillä ja putoavat veteen, kuolleet nousevat manalasta nähdäkseen

vilahduksen hänen kasvoistaan, meri on raskaana muodosta ja taivaan

massu on kaunis, joka päivä, aurinko, joka päivä, ja minä kävelen

itään puutarhassa nähdäkseni sinut, länteen maalle ollakseni sinun

kanssasi, aurinko, minun pääni täyttyy valosta, älä käännytä minua

takaisin helposta himostasi, kokonaisena taivaalla, valkoisena

kuumuudesta, älä sokaise minua pimeän kerroksiin, madoksi maan

ruskeassa kakussa, minun käteni ovat leipää jota olen tehnyt joka

päivä, aurinko paistaa minun sydämeni jossa pääskyset pesivät, olen

naurettava ja kieriskelen maassa, hyvillään sellaisesta seurasta, joka

päivä, aurinko muurilla, aurinko, viipyilee kypsässä viikunassa, minä

olen hän joka palvoo aurinkoa, avaruus sydämessäni jonka lintu voi

asuttaa, minä olen hän joka kuuntelee ruohon puhuvan puutarhassa, anna

minun mutustella ikuisen vihreää siipeä puutarhassa täynnä aurinkoa,

anna minun kävellä tuleen ja korventua niin kuin vehnän jyvät, jotka

jauhetaan olemassaolon muhjuksi, anna auringon tulla ja leipoa minut

ruskeaksi kuin leipä, anna minun nousta kuin leipä joka päivä, karjani

kanssa niityllä, minun varjoni vajoaa mustaan maahan ja kohoaa,

kasvavien asioiden uhku, taivaanranta eroaa niin kuin heräävät

rakastavaiset ja kuin lapsi, aurinko nousee unestaan, maailma varoo

askeleitaan, vanha mies, vanha lapsi, vanha kuningas, aurinko kulkee

ohi taivaalla, sen kaiken valo mitä voidaan sanoa, kätkettyjen

asioiden varjo, jokainen kasvo katsoo, jokainen silmä kääntyy,

loistava aamunkoitto ja ilta, sellaista intohimoa on olemassaolo, joka

päivä aurinkokuningas soutaa venettään, Sinut, loisto pisaroi kuin vesi

airosta, joka päivä kadut täyttyvät ihmisistä, jokainen kasvo,

kääntyy, sellaista voimaa ei voi mitata, sellaista rakkautta ei voi

kertoa, sanoin kuvaamaton suloisuus niityillä ja kaupungeissa, minä

kastan leipäni maitoon ja syön, rukoilijasirkka, tämä maisema on

kätketty kaikilta paitsi kaikkein pyhimmältä silmältä, aurinko, joka

sammuu meren reunalla vuoren harjan ylitse, mitä ihminen voi kutsua

kodikseen kuin valoa mielessään, kääröä sydämessään, mitkä pimeän olevaiset

vartovat verenpunaisin hampain hänen kotinsa muurien suojissa,

sellaisen maan aurinko on nähnyt, Sinut, totuus kuin muisto tai rakkaus,

sellaisia värejä kaavuissa joita nuoret neidot kantavat,

malvammat kuin rypäleet heidän viittansa ja silmänsä, mikä on

kätkettyä kuuluu auringolle, se on liikaa ihmiselle tiedettäväksi, se

on hän joka kokoaa maailman yhteen, joka pitelee ja katsoo silmällään,

tämä kasvillisuus ja ilma rinnakkain rukouksen ja kiven tuhat väriä

suihkunneet muodottomasta vedestä, Sinut, hän ottaa hahmonsa tulessa, joka

syöksähtää taivaanrannan huulilta ikään kuin hän olisi ensimmäinen

sana joka on lausuttu, virittäköön hän sanansa lauluksi, vyöryköön hän

taivaiden halki kuin musiikki, ja niin kauan kuin aurinko laulaa,

humiskoon sieluni kielet kuin lyyra, aurinko, sinun numerosi on yksi

kerrottuna miljoonalla, minä olen vain ihminen tuhansine kaipauksineen

yhteen, älä anna meidän koskaan lakata olemasta, ettei koskaan tule

sellaista päivää jona ihmisen on laskettava päivänsä johonkin loppuun,

että elämä voisi olla enemmän kuin sen sirpaleet, ei mitään ennen eikä

jälkeen, ei hurmosta kuin huudon paikattomassa ajattomuudessa, aurinko

harppoo taivaan yllä, ylittää miljoonien vuosien etäisyydet, ja

tuhansien miljoonien sadat vuodet ovat auringon yksi päivä, hän

laskee-nousee, laskee-nousee, laskee-nousee tuhansien kaupunkien,

puiden ja ihmisten ylle, silmänräpäyksen kaukaisuus, hän on tehnyt

lopun tunneista ja yhtä lailla laskenut ne, aamulla, maa täyttyy

valosta, laki ja kaste, se mikä meistä säilyy on meidän työmme

auringon alla, puhua karnelian nousevasta sydämestä, elävän jumalan

punaisesta sydämestä, vanhasta papista muinaisessa hautakammiossa,

lasimaalauksesta joka kynsitään lihakseen ja vereen, tällä kivisellä

ylätasangolla me seisomme, kaikki meidän päivämme kuin taivaan

kaulalle pujotetut lapiz lazulit, me seisomme, värillä pestyt

olemassaolon kaupungit, tuhkaa yöstä joka on langennut maan alle,

suuri maailma kaataa salvansa ja pieni maailma tehdään suureksi, hän

joka levittää siipensä maan alla juurtuu punaiseen virtaan, huuto

monien ihmisten joukossa nousee loiston päivänä kun aurinko laskostuu

takaisin itseensä, hän syvenee ja pitenee ja paksunee, muodostaa

vartalonsa valolla, aurinko murskaa itsensä kuin maissin, tulen kärhet

etsivät valoisia ääriään, tämä on aajan väri, synnyttävän äidin ilo ja

tuska, hän syntyy auringon muodossa, hän herättää itsensä äitinsä

reidelle, anna minun saavuttaa iankaikkinen taivas ja kävellä vuoren

tarussa peuranhiljaisin ajatuksin, anna minun tavata itseni jokaisessa

vihanneksessa ja valon kärhien nopeuttamassa kivessä, pyhä ja

täydellinen on maailma joka elää tulen rinnalla karnelian sydämen

syleilyssä, anna minun kävellä auringon kanssa illansuuhun, unohtaa

tuntien merkitys, anna minun purskahtaa valoon kuin violetti kukka

jonka rakastaja muistaa, aurinko on noussut kuin kulta tai vehnä,

aurora syntymänsä maassa, loisto taivaan seudulla, hänen äitinsä on

kääritty ilman harsoon, kehrä pyörii hänen kädessään kuin ateriakulho,

maa ruokitaan, suuri valo purskahtaa taivaanrantaan ja ihmiset jotka

ovat nukkuneet pimeässä vatsat tyhjinä kuin yö ryntäävät kaduille

nälkäisinä ja onnellisina syömään aamun, kymmenen tuhatta tuhatta

sormea pestään tulvassa, kymmenen tuhatta tuhatta rypälettä ja oliivia

ravitaan elävällä vedellä, kylissä ja temppeleissä on kukkien ja

viinin juhla, monet luutut soittavat yhtä laulua, nainen imettää

lastaan, kun hänen miehensä, humalassa lihasta ja oluesta, makaa

viikunapuun varjossa ja laulaa hymnejä hänen sisäreidelleen, mahdin

mahti, loiston loisto, tämä on rakkaudelle luontainen kauhu: että

sellainen voima voi olla olemassa ilman mitään syytä, että kuolemaa

voi pelätä ja himoita niin kuin naista, että intohimo synnyttää

intohimoa, kaipaus liikuttaa minua kuin veneessä jota kuljetetaan

taivaarannasta taivaanrantaan, mitä olen tehnyt rakkaudelle,

pidettäköön sitä minua vastaan, olen ihminen, jonka sydän on liian

täysi, minä olen ihminen joka on tyhjä syystä, elämää minä janoan ja

himoani elämään ja minä astun vuoren sydämeen yhdessä, yhdessä

loistavat pedot tuomitsevat meidät ja sanovat ”Siinä kävelee hän joka

rakasti elämää” eräänä päivänä, huudon kuuluessa, minä nousen taivaan

halki, minun ääneni sekoittuu ilmaan, ylitän horisontteja, hopeaisin

siivin astun taikuuden kuningaskuntaan, vuoren ja taivaan temppelissä,

maissi kasvaa maan keltaisten arpien joukossa, tämä on pyhä katedraali

johon ihmiset haluavat astua sisään, minun nimeni muistaa lukemattomat

tähdet joiden alla uudet rakastajat suutelevat, kuolema lauttaa minut

kaukaiselle rannalle kun raidalliset kalat kutevat turkooseissa

vesissä, kun mustat rauskut loikkaavat valkoisissa vesissä, universumi

piirretään toisensa leikkaavin ympyröin, sotavaunun pyörien muisto

joka kolisee pikkukivillä aavistaa sarvikyyn kuoleman kun se kietoutuu

pyörän ympärille, hänet murskataan syleilyllä, ilma rätisee kun hän on

sisällä, merimiehet jotka ovat tunteneet kaupunkeja meren rannalla,

köyden ruoskan ja purjeet, kiinnittävät laivansa kukkien ihastumiseen,

juhlivat ja iloitsevat ja itkevät ja jatkavat matkaansa, päivät ennen

ja päivät jälkeen täyttyvät granaattiomenoiden tuoksusta, sydän kypsyy

kuin hedelmä ja putoaa ja särkyy makeaa lihaa jumalten huulille,

sellaisena päivänä hän katsoo taivaaseen ja näkee silmän joka katsoo

takaisin, hän löytää limppuja leipää ruokomatoilta ja katsoo takaisin,

ilma rätisee, aurinko sykkii uudelleen ja edelleen ja yhä.

 

Symboli

Share

Tagit: , ,


Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Yksi kommentti

  1. Siskojen valkoisten poskien muinaiset siniset vedet kivestä tihkuvat askeleet veren sumussa laskeutuvat huokaavaan myrkkyyn pilvien kuiskaavan nukkuvan yökkösen liihottavan kadun särkyvät silmät leijuvat alastomien ja haavoitettujen viimeisten punaisten kasteiden uhkun säteilevän ja kalpean putoamisen varjot sulkevat värisevän katseen sisäänsä yössä sinisiin kylkiin liukuvat peilit otsan hopeiset rotkot ajelehtivat vihreiden sormien kahisevat helmet tuolla maalaavat hiljaisuutta näihin kaukaisiin muihin ihastuttaviin vuoteisiin lähellä tulta syksyn tuulen himmeästi valaistut linnut äidin ja lapsen virtaan mädäntyvät tähdet kaukana leikkivät hiljaisuudella valkeuden kallossa suloiset ruumiit yksinäiset vaeltavat syntymättömät valitukset sateen kasvoille eksyvät varjot juovat metsässä kuilun vapisevat olkapäät ja huulet turrat arat haudataan villin kirkunan harmaaseen suolaan rannalla meidän hahmomme synkempi laulu vierailee sielun outoon viipyilyyn viileän kämmenen kauan sitten hylätty vaalean punan maatuva kosteus sairaat huudot vielä olemassa täällä vajoavan kuumeen tanssi pelkkä raaka kuori aaltoja vasten kiemurteleva myrskyävä sarvi puskee verta sokeaan tulehdukseen mielenvikaisen ikkunan kello lapsen hiilloksessa hiipivän luun kohmeiset juuret ripsillä aavistuksen hirvittävä kukka naamion köyhässä rakkaudessa hiekkalaatikkoa ja keinulautaa liikkumatonta hengitystä tahraisen eläimen säikähtäneet kasvot jähmettyvät pyhään siniseen äänetön heijastus kiljuu langenneella ohimolla auringossa jalat hohtavat lehdillä yössä rapisevat alakuloiset linnut uurnissaan oksat taipuvat suunnattomassa puutarhassa seisova musertunut ääni imeytyy hulluuteen saastasta ja madoista tyhjä huone menehtyvän keskiyön märkä hymni nokkosten lapset kirkaisuja unessa sukellus lämpöä vailla tahraiset lantiot etsivät hellää muistoa sitä hämähäkin kuolemasta musta savi ruusun peili lumi ja sinä raskaana huultenpunaisista viinimarjoista päivän sinisessä luolastossa umpeen riehutun polun korva louhii mustarastaan pehmeä valitus elämän turha toivo vielä enemmän henkeä kohoavat ihoon viilenevät loistot hylätty hautausmaa avoimessa ikkunassa mielenvikainen lapsi huutaa koiralle tervanhajuisen ilman mureneva lähde palaa yhä ja uudelleen ja edelleen hänen soivaan hymyynsä omenan tuoksussa niin suloinen pieni koivu nojaa sinun jalkojesi kevääseen mätänevän kullan sanomaton kuinka pimeä tämä yö on liekki verta vuotava tuho sammuu turpaan jäätyneissä kuolissa silti sinä kävelet yöhön ja liikutat käsiäsi kauniimmin sinisessä kurassa hevosen kuunalaiset piikit olkapäillä silmissäsi edes ruumiissasi salaisen eläimen kysytty luola kukaan ei ole kotona täällä hämärän vesakon herääminen tyhjän oudon syleilyn kiihtyvään kirkkauteen silmäluomet ihmisen hahmossa kavioiden lamput kaukaisuudessa tuulen hopeinen vaellus valittaa vaimea himmeä kahina harmaa kapina autioitunut huntu talvehtii purjehtivan muurin märehtivän heijastuksen aaveen liekkivään nuolevaan ruusuun kutsutut airot huout kasvot liejut pensaat ja eläimet seurasivat hänen murhaajaansa kevääseen kesään ja syksyyn unelmoivien huoneiden lehdettömät käsivarret yksin varjojensa kanssa silmieni sieluva sini himmuu yössä kalpea mies elää sinisessä kristallissa hänen poskensa nojaa tähtiin tai hän nojaa päänsä ojaan murhatunpunaiseen uneen silti kosketuksen lento yhä muistaa sukupuuttoon kuolleen enkelin ohimot planeettojenvalaisemassa kivessä jälleen säteilevä nuori valkoisen lammen yllä jatkaa puhaltamistaan kaikkialla särkyneisiin otsiin keinutut mullat seinät laulavat piikkiholvien alla sokeat kädet kiipeävät keskiyötä pitkin ja siniset kasvot jättävät sinutkin kuolleiden haudat avautuvat kun lasket otsasi siniseen musiikin kaikuun iltapuutarhassa lepää siskon varjo yhä yön veden sysimusta tuoksu sysimustien kuusien alla kaksi sutta yhdistävät verensä kivisessä syleilyssä pisaran läpi hautautuva mullan alla liisi katsetta pilvistä katoaa hauraan ylös ulvovan ruumiin hajoavat muinaiseen lapsuuteen ja aina valvova hämärä yön laulavassa kaupungissa säteilevä lumi sataa rakastavainen yltyvä liuku kuristaa auki viilletyn punamultaisen suden jalat sinisessä jäässä yhteen pakkasessa ja savussa tähtien valkoinen paita korventaa Jumalan olkapäät poroksi ja korppikotkat raatelevat kylmää sydäntä hiljaista ja unohdettua kylmä ruumis sulaa hopeisessa lumessa kalliota vasten uni on sysimustaa pitkään korva seuraa tähtien polkua jäässä kauan sinä heräät ja punainen päivä kävelee hiljaisessa pimeässä hopeisessa kultaisessa synkässä sysimustassa välähtää henkäys lumotut pilvet ruusujen kärpäset pimentävät kivisen huoneen ja sen pää jolla ei ole kotia on valtameren liikkumattomuudessa tähdet ja sysimusta matka seuranaan katoavat lapsen sairaaseen nauruun pehmeästi unessa kesä hiljenee ukkosen häämöttävään kylään pimeässä huoneessa tuolla hopeinen käsi ei tuulta ei tähtiä yö mustat myrkyt valkoinen yö hämärien puiden merkillinen puutarha käärmeitä yökkösiä hevosia lepakoita hämähäkkejä tuhatjalkaisia matoja siiroja muukalainen auringonlaskussa menettää varjonsa linnuille sinun vuoresi niin viileät ja siniset lukkoon romahtavan kaupungin varas veri on synkkä kaste joka harhailee tähdissä yksin nauru yhä loistaa kuun pilvissä yöllä avaruus on hauta ja tämä maallinen matka taistelun voimattomien tähtien aaltoilevaan purppuraan tapettu vaikerrus särkyneet kulmakarvat metsästävät villejä portteja unessa ja kuolemassa pimeät kotkat sukeltelevat hänen harteillaan ikuisen jäinen aalto hukuttaa ihmisen kultaisen hahmon hänen violetin ruumiinsa valehtelee kammottavilla riutoilla pimeä ääni valittaa tuskallisesti meren yllä myrskyisien surujen sisko katso tätä pelokasta uppoavaa jollaa tähtien alla yön hiljaisia kasvoja jotka syleilevät kuolevia pilviä kerääntyvät lehdon yllä missä vihainen Jumala on vuodatettu veri itse elää kylmässä kuussa ja kaikki tiet päättyvät sysimustaan kauhuun tähtien ja yön kultaisten oksien alla siskon valkoinen poski hiljenee muinaisiin sinisiin vesiin

Kommentoi