Ilmasto

21.1.2016 :: nro 83, Pääkirjoitukset

Ranskalaisfilosofi Luc Ferry päättää teoksensa Uusi ekologinen järjestys toteamukseen: “Kosmopoliittisuus ei enää ole nationalismin vastakohta – vaikka onkin suotava perityistä koodeista irtautumisen vaiheelle etusija perinteeseen nähden: ilman sitä ei olisi luomista, ei innovaatioita ja ihmisen omimmat merkit häviäisivät. Radikaaliekologian voittokulku yleisessä mielipiteessä mielestäni vaarantaisi koko henkisen maailman, koska siinä pidetään kulttuuria sosiobiologian tavoin luonnon jatkona. Kansanvaltaisen ekologian on nyt valittava raakalaisuuden ja humanismin välillä”.

 

Ferry pyrkii etsimään keskitien ratkaisua, joka mahdollistaisi irrottautumisen luonnon yksisuuntaisen hyväksikäytön perinteestä, mutta jossa toisaalta luontoa ei kuitenkaan ymmärrettäisi ihmisen kaltaiseksi oikeussubjektiksi, vaan kyse olisi yhä oikeusobjektista. Näkemyksineen hän kyseenalaistaa humanismin traditiota, mutta irtisanoutuu radikaaliekologian näkemyksistä ja haluaa säilyttää edelleen ihmisillä tietyn erityisaseman. Ferry katsoo, että ihmiskunnalla on mahdollisuus irtautua luonnonmukaisesta järjestyksestä juuri tietoisuuden ja kielen avulla, ja tämän erityisyyden nojalla hän peräänkuuluttaa ekologisesti tiedostavaa humanismia syväekologisen katsannon sijaan. Muita maapallon luonnossa olevia olentoja ja ihmistä erottaa hänen mukaansa historia ja kulttuuri.

 

 

2010-luvulla Ferryn näkemykset tuntuvat auttamatta vanhentuneilta. Ympäristökatastrofien realisoituessa on vaikeaa perustella, miksi ihmisellä olisi oikeus erottautua muusta luomakunnasta historian käsitykseen tukeutuen, sillä myös ”historia” on viime kädessä inhimillinen luomus.

 

Nykyisessä posthumanistisessa ajattelussa asetetaan lähtökohtaisesti kyseenalaiseksi länsimaista kulttuuria vuosisatoja leimannut subjekti–objekti -jaottelu, joka löytyy myös Ferryn ekologisesti tiedostavan humanismin taustalta. Posthumanistista käännettä edustavat teoriat pyrkivät ajattelemaan uusiksi ihmisten, eläinten, koneiden ja muiden olioiden välisiä suhteita, ja ihmisen sijaan keskiössä voivat yhtä hyvin olla linnut, napit tai happi. Olennaisia eivät enää ole kysymykset siitä, mitä ihminen saa x:stä tai mitä ihminen tekee x:lle, vaan mitä nämä perinteisen humanismin unohtamat entiteetit tekevät ihmisestä riippumatta. Miten ne muovaavat ajatteluamme?

 

Kaksinapaisen kartesiolaisen filosofian kyseenalaistajia on toki esiintynyt jo aiemminkin. Teoksessaan Ekofilosofia filosofi Henryk Skolimowski määritteli ekofilosofialle kaksitoista erityispiirrettä, jotka erottavat sen muusta nykyisestä filosofiasta:

 

“(a) Ekofilosofia on elämään suuntautuvaa toisin kuin nykyinen filosofia, joka on kieleen suuntautuvaa”; “(b) Ekofilosofia merkitsee sitoutumista inhimillisiin arvoihin, luontoon ja elämään itseensä, kun taas akateeminen filosofia merkitsee sitoutumista objektiivisuuteen, puoluettomuuteen ja faktoihin”; “(c) Ekofilosofia on henkisesti ja hengellisesti elävää, kun taas suurin osa nykyistä filosofiaa on hengellisesti kuollutta”; “(d) Ekofilosofia on laaja-alaista ja globaalista, nykyisen filosofian ollessa palasista koostuvaa ja analyyttistä”; “(e) Ekofilosofia käsittelee viisautta useimpien tällä hetkellä vaikuttavien filosofioiden suuntautuessa informaation saavuttamiseen”; “(f) Ekofilosofia tiedostaa ympäristö- ja ekologiset kysymykset”; “(e) Ekofilosofia asettuu elämänlaadun taloussuunnan puolelle. Lännen akateemiset filosofiat näyttävät olevan vailla suhdetta mihinkään kansantalouden suuntaukseen, mutta todellisuudessa ne ovat aineellista kasvua ihailevan taloussuunnan puolella”; “(h) Ekofilosofia on poliittisesti tiedostavaa; se on myös poliittisesti sitoutunutta, mutta ei pinnallisella tavalla”; “(i) Ekofilosofia on elävästi kiinnostunut yhteiskunnan hyvinvoinnista. Se pitää yhteiskuntaa omanlajisena kokonaisuutena, jolla on oma elämä. Tästä syystä yhteiskuntaa ei voida palauttaa yksilöiksi”; “(j) Ekofilosofia ilmaisee mielipiteensä yksilön vastuusta. Se tuo painokkaasti esille, että meillä on kaipaamiemme oikeuksien lisäksi, myös velvollisuuksia”; “(k) Ekofilosofia suhtautuu suvaitsevasti transfyysisiin ilmiöihin”; “(l) Ekofilosofia on terveystietoista filosofian useimpien nykyisten koulukuntien jättäessä kysymyksen terveydestä vaille huomiota”.

 

Skolimowskin mainitsemia ekofilosofian erityispiirteitä on kiinnostavaa tarkastella myös runouden kontekstissa. Kuinka määritelmät istuvat nykyrunouteemme? Olisiko meillä jotakin petrattavaa? Millaista voisi olla ekorunous?

 

Kaksitoistakohtainen määritelmä peräänkuuluttaa vakavaa suhtautumista elämään, sillä Skolimowskin sanoin: “Elämä on sitoutumisilmiö”. Tämä ei tietenkään tarkoita, että olisi pidettävä kynsin hampain kiinni omista näkemyksistä tai saavutetuista etuuksista – oikeastaan päinvastoin, sillä ihmisten kyvyttömyys tinkiä elintasostaan on pääasiallisen syy ilmaston lämpenemiseen ja ympäristöongelmiin.

 

Ekofilosofiassa kaikki elämän muodot nähdään toisiinsa sidottuina, ja näennäinen objektiivisuus on ainoastaan ihmismielen tuote. “Ontologisena ilmiönä elämä ei tunnusta objektiivisuutta ja puolueettomuutta”, Skolimowski toteaa. Kuinka runous sitoutuu ympäröivään todellisuuteen ja ympäristökriiseihin? Kirjoitetaanko runoutta edelleen voimaakkaasti ihmisyyttä kohti, niin sanottuihin inhimillisiin arvoihin vedoten, vai sitoutuuko se luontoon ja elämään itseensä?

 

Karoliina Lummaan essee Runouden lukemisesta muuttuvassa ilmastossa tarkastelee ekokriittiseltä kannalta runojen suhdetta ilmakehään ja vastaa osittain edellä mainittuihin kysymyksiin. Essee alkaa toteamuksella “Taivas ei ole entisensä”. Entisestä myyttisten lintujen asuinpyhätöstä on tullut konkreettinen. “Taivas voi edelleen edustaa unelmiamme, mutta vain teknologisten lupausten merkityksessä: ehkä saamme toisista taivaankappaleista lisää raaka-aineita, ehkä pakenemme toiselle planeetalle kun maapallo on pilattu”, Lummaa kirjoittaa.

 

Huoli ilmakehästä käy ilmi myös Pauliina Haasjoen poeettisessa esseessä Ilmakehä / Mietiskely: “Otsonikadon aiheuttama hätä 1980-luvulla antoi ihmisten kokea ensimmäistä kertaa, mitä merkitsee, jos ilmakehän suojeleva vaikutus heikkenee. Otsonikerroksessa oli ‘aukko’, ‘reikä’, se oli ‘rikki’. Mielikuvissamme ilmakehä oli tähän asti ollut meitä suojelemaan viritetty peitto, ja nyt se oli revennyt”. Miten tietoisuus peiton rikkoutumisesta on vaikuttanut käsityksiimme tulevaisuudesta? Maapallon ja ilmaston tuhoutuminen ovat prosesseja, joihin meidät kaikki on sidottu, halusimmepa tai emme.”

 

Laura Elrickin essee Runous, ekologia ja eletyn tilan takaisinvaltaus (suom. Marko Niemi) purkaa ajatusta mieltä asuttavista kehoista, ikään kuin ajattelun voisi irroittaa ruumiillisesta perustastaan. Elrick korostaa ajatusta kognitioiden ruumiillisuudesta: “Olemme subpersoonallisia siinä mielessä, että emme ole vapaita tahtoja / erillisiä subjekteja, mutta emme ole myöskään kokonaan determinoituja, sillä me toimimme maailman jaetussa monistossa ja sen kautta”.

 

Reetta Pekkanen puolestaan kartoittaa Saaren, runouden ja astronauttien ymmärtämisestä –esseessään, millaisissa ympäristöissä runot viihtyvät. Esseen keskiössä on Pekkasen Kökarissa viettämä residenssiaika. Talvella askeettinen saari tarjoaa sanoille hiljaisen alustan.

 

Petri Vaittinen analysoi Vahasiipinen postirobotti ja uusi historia -esseessään innovaatioretoriikan läpäisemää aikaamme suhteessa oulipolaiseen historiakäsitykseen. Oulipolaisessa perinteessä “historia ei näyttäydy suorana jatkumona, vaan siihen tulee myös syvyyttä, tai pikemminkin leveyttä”. Tällainen historiakäsitys, joka laajenee lineaarisuuden ulkopuolelle, soveltuu innovaatiodiskurssia paremmin luovaan työn merkitysten analysoimiseen.

 

Numeroon sisältyy myös Nihil Interitin Runousteos-  ja Runousteko -palkintoperustelut sekä raadin jäsenten Juha Kulmalan ja Tiina Lehikoisen keskustelu Eheitä teoksia, laimeita asetelmia.

 

Tässä numerossa julkaistaan runoja Vilja-Tuulia Huotariselta, Lea Kaleniukselta, Joni Langelta, Cia Rinteeltä ja Karí Tuliniukselta sekä visuaalisia runoja Sami Liuhdolta ja Marion Robinsonilta. Mukana on myös käännösrunoja Giles Goodlanilta (suom. Rita Dahl) ja Alexandre O’Neillilta (suom. Janne Löppönen).

 

Kauteni päätoimittajana päättyy tähän, iso kiitos kaikille lukijoille.

 

Vuoden 2016 alussa Tuli&Savun uusina päätoimittajina aloittavat Anna Tomi ja Vesa Rantama, jotka luotsaavat lehteä runouden muuttuvassa ilmastossa. Onnittelut seuraajille!

 

Tiina Lehikoinen

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi