Vaelluksella läikkyvää valoa

27.10.2015 :: Arvostelut

palander-seeprakivi

 

Riikka Palander: Seeprakivi.

Sanasato 2015, 56 s.

 

Riikka Palanderin Seeprakivessä taivalletaan Afrikan kuuman auringon alla. Kokoelman puhuja tekee konkreettisia havaintoja ympäröivästä luonnosta, sen kalliopoluista, kukista, puista ja eläimistä, mutta mitä enemmän runoja luen, sitä lujemmin ne avautuvat matkaksi mielensisäisessä maisemassa.

 

Seeprakiven sisäinen jylhyys ja avaruus kommunikoi luonnostaan runoilijan aiempien teosten kanssa. Se on looginen jatko Palanderin kakkosteokselle sininen punainen (2011), joka avaintekstin lailla selventää kokoelman suhdetta pimeään ja tyhjään. Sininen punainen kuvaa ihmisen heräämistä omaan erillisyyteensä, joka tapahtuu pimeässä, mustassa. Seeprakivessä tuosta pimeydestä kehittyy ihmisen näkökyky – villi yksilöllisyys. Kuitenkin se on vahvasti luopumisen ja välitilan teksti: ”yhä vähemmän on totta”, toteaa runojen minä. Matkaaminen välitilassa on ennen kaikkea luopumista vanhasta maailmankuvasta. Se on tietämisen taukoamista, tilan tekemistä uudelle: ”Tämä on tiedon nurja, / luopumisesta luopuminen / kukkien pupillit / katsovat ja päästävät / rävähtämättä.”

 

Vaeltaessaan tässä välitilassa Palanderin runojen puhuja elää samankaltaisessa suhteessa luonnon kiertokulkuun kuin Mirkka Rekolan runominä. Rekolan teksteissä kosmisten voimien ei-henkilökeskeiseen vaikutuspiiriin astuminen näkyy subjektiposition heikkenemisen kokemuksena, kuten Katja Seutu on esittänyt. Seeprakivessä tätä prosessia kuvastaa puhujan havainto siitä, miten ”kaikki on sidottu auringon ympyrään”, aurinkoon, joka on uudestisyntymisen symboli. Puhujan subjektiuden kokemus heikkenee hänen kulkiessaan luonnonvoimien ehdoilla. Hänestä tulee yhä enemmän tapahtumien kohde. Tämä uusi, metafyysisempi suhde maailmankaikkeuden voimiin tehdään näkyväksi kuvaston kiinnittyessä ilman elementtiin. Hedelmällinen ja luova välitila konkretisoituu vaeltamisena maan ja taivaan välissä, kosmisten voimien vaikutuspiirissä eli juuri ilmassa.

 

Kokoelmassa välitilaa, buddhalaisille bardoa, kuvataan monella tapaa: ilmaan nousemisena, putoamisena, lintuina, perhosina ja jyrkänteinä, jotka katkaisevat matkan: ”äkkisyvä jyrkänne / kääntynyt tieto minussa”. Kuitenkin Palanderilla matka välitilassa on sinnikästä liikettä eteenpäin, teoksessa virtaavan veden tavoin. Runojen todellisuudessa rakentuu heinistä ja lehdistä toinenkin välitilan symboli: portti, jonka lävitse afrikkalaisen klaanin nainen ”ryömii syntymäänsä”. Puhuja tarkkailee tätä myyttistä, metafyysistä initaatioriittiä ja luopumisen tekoa etäältä, itse siihen osallistumatta. Aluksi kokevaa minää määrittääkin eräänlainen passiivisuus ja viattomuus, tekojen kohteena oleminen ja tarkkaileminen, mutta se ei tarkoita, etteikö muinainen riitti silti vaikuttaisi häneen.

 

Paikallisen klaanin villi, merkityksellisen toiminnan täyttämä elämä muodostaa kartan, jonka kuljettamana runojen minä vertauskuvallisesti laskeutuu manalaan tomuisissa vaatteissaan. Myyttinen laskeutuminen tarvitaan uuteen elämään vihkiytymiseksi, kuten runoilija kuvaa: ”Maisema ei vaihdu, / se syvenee”. Seeprakiveä lukiessani muistelin usein Clarissa Pinkola Estésin tulkintaa Kädettömästä neidosta, arkkityyppisestä sankarittaren matkaa kuvaavasta kertomuksesta, jonka hän esittää teoksessaan Women Who Run With the Wolves: Myths and Stories of the Wild Woman Archetype. Sen toi mieleeni laskeutumisen tapahtumaan yhdistyvä hedelmäpuu ja kenkien sitominen, mutta myös kokoelman feminiini kuvasto: puhe äitien maista, kypsästä kohdusta, luopumisen verestä, luolasta ja siemenistä, johon runojen puhujan etäinen oleminen yhdistyy.

 

Näin Pinkola Estés kuvaa tätä laskeutumisen metafyysistä prosessia: ”Tähän aikaan naista usein vedetään kahteen suuntaan, sillä hänessä herää halu kahlata metsässä kuin joessa, uida sen vehreydessä, kiivetä kalliolle ja istua kasvot tuulta kohti. (…) Silti hänen täytyy elää myös maanpäällistä elämäänsä.” Runojen minän jatkaessa laskeutumista tapahtuu elpyminen, joka on ehjän näkökyvyn saamista takaisin. Palander kutsuu sitä sinivihreäksi valoksi silmissä ja sielun nousemiseksi ”silmien pintaan”. Tätä villiä ja alkuperäistä olemista edustaa puhujan kanssa matkaava Khanga, jonka läsnäolossa runojen kokeva objekti jälleen rakentuu subjektiksi. Muutos näkyy kokoelmassa asennonvaihdoksena, jossa runominä antaa ympäristön vaikuttaa itseensä ja itsen reagoida vaistonvaraisesti ympäristöönsä: ”Nyt olet omasi”, hän sanoo.

 

Palanderin luontolyriikka onkin henkilökohtaisesti motivoitua. Pidän erityisen kiinnostavana sitä, miten runoilijan kuvallisuus ja teemat samanaikaisesti tarkentuvat ja kehittyvät kokoelmasta toiseen liikuttaessa, että ne näin rakentavat kokonaisteosta. Palanderin tuotantoa määrittää matkanteon ajallis-paikallisuus, jossa runouden suuret teemat kuin itsestään löytävät tekstiin. Samalla matka teosten välillä on rekolalaisittain vähenevää poisoppimisen ja luopumisen työtä, josta Seeprakivessä lopulta katarttisesti syntyy elpyminen. Seeprakivi on siitä poikkeuksellinen kokoelma, myös runoilijan omassa tuotannossa, että se jättää niin paljon tilaa lukijan omalle kokemukselle. Kuitenkin teos hyötyisi nykyistä sidotummasta ja johdonmukaisemmasta muodosta.

 

Huojunta välimerkkien, pisteiden ja isojen alkukirjainten käytössä tuntuu tarpeettomalta. Kokoelman olisi voinut rakentaa kokonaan eheistä, pisteeseen päättyvistä virkkeistä, joita se muutenkin suosii. Lisäksi jotkin vahvat, merkityksillä ladatut kuvat toimisivat paremmin, jos ne olisi sijoitettu sivulle yksinään. Tarkoitan esimerkiksi säkeitä ”Karja kulkee, helisee / muinainen soitin”, joiden tehoa sen perässä tulevat säkeet laimentavat: ”Pidän kädessä kivistä veistä / vuota tuoksuu / kivipaasissa isien kieli”. Upeiden, merkityksestä tiheiden kuvien ohella kokoelmassa on liikaa abstraktia kieltä. Erilaiset muistit, vaistot ja kielet eivät avaudu lukijalle tai asetu ympäröivään tekstimaisemaan, vaan rikkovat ilmavuuden illuusion. Ne ovat kuin kiviä, joihin lukija lyö varpaansa.

 

Muulloin Seeprakivessä näkyy Palanderin taito kirjoittaa voimakkaita, sisäistä ja ulkoista tiivistäviä tunnustuslauseita, kuten koko vaelluksen kiteyttävä: ”ei minussa ole enää kohtaa jota vesi ei ole koskettanut”. Näissä hetkissä lukija heitetään osaksi runossa liikkuvan kokijan luontokokemusta. Siitä kokemuksesta jää mieleen avaruus: liikkeen ja Afrikan avaran taivaan jatkuminen vielä pitkään viimeisen sivun jälkeen.

 

Tarja Hallberg


Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi