Lyönti lyönniltä

27.1.2015 :: Arvostelut

9789522154422_netti

Markus Leikola: Sata mustelmaa. ntamo 2013. 100 s.

Parin viime vuoden aikana on Suomessa ilmestynyt useampia kokoelmia, joissa väkivalta on erityisen vahva teema. Päällimmäisinä mielessä ovat Ville Hytösen Sotaraamattu (Siltala 2014), Maaria Päivisen Sinun osasi eivät liiku (ntamo 2014) ja Ville Luoma-ahon Sam Pink -suomennos Aion kloonata itseni ja tappaa kloonini ja syödä sen (Poesia 2013). Olisi kuitenkin turhaa puhua joukosta, johon Markus Leikola voisi kokoelmallaan Sata mustelmaa liittyä, niin heterogeenisiä ovat teosten tulokulmat.

Sata mustelmaa koostuu tasan sadasta runosta, jotka toimivat kurkistusaukkoina kumppaninsa hakkaaman ihmisen ajatuksiin. Monet niistä kuvaavat suoraan lyönnin hetkeä, ja kokoelman nimen mukaisesti melkein jokaisen voi sijoittaa tuohon hetkeen, sen odotukseen tai siitä toipumiseen. Lyönti lyönniltä ja sivu sivulta kokoelman puhuja tulee merkityksi uudella mustelmalla.

Ensimmäisessä runossa ei näy lyöntiä, vain sormille lyöneen ikkunan nostama mustelma. Toinen teksti kuitenkin asettaa alun uuteen valoon:

Ensimmäinen ei koskaan näkynyt.
Kukaan ei uskonut.
Se eli minun uskoni varassa, sen, joka
samalla kuoli.

Usko on uskoa suhteeseen, toiseen ihmiseen tai ehkä yleensä ihmiseen. Samalla se kannattelee kertomusta lyönnistä ja sen merkitystä. Suhde lyöjään on kertomus, jota puhujan on vaikea kertoa. Sormille lyövästä ikkunasta, sen väistämättömyydestä (”se oli tuuli, / tällaista tapahtuu, / luonnolle emme voi mitään”) tulee kerrottu ja koettu totuus. Pian on kuitenkin kohdattava seuraava lyönti, ja sitä seuraava.

Teoksen konsepti kantaa alkuun vahvasti, mutta yhä uusien mustelmien sinertyessä sen tenho väistämättä heikkenee. Tavallaan se onkin sopivaa: yksitoikkoisuus heijastelee turruttavana toistuvaa lyöntiä, toisaalta siitä myös välittyy kirjoituksen raja. Tämä ei ole vallankumousten ”tarpeellista”, puhdistavaa tai ylipäätään merkityksellistä väkivaltaa. Se on tylsää, arkista ja kipeää, ja kuitenkin selittämätöntä. Se ei päästä syvemmälle.

Sata mustelmaa on kummallinen kokoelma. Väliin runot ovat koskettavia ja arkoja, väliin taas kömpelöitä tai liian sentimentaalisia, aiheeseen nähden oudon leikitteleviä, lyyrisiä tai abstrakteja. Esimerkiksi runossa, joka on sekoitus lyyrisyyttä, irvokkuutta ja naurettavuutta, puhuja kommentoi iskua kasvoihin: ”em fiewä woiko fuuwiin noufta muftewma / mutta finua ei woi fyyttää / kokeiwunhawun fuutteefta”. Kumarrun sanan ”fuuwiin” ääreen, kuin tarkastelisin murskattuja kasvoja ja yrittäisin erottaa, mikä elin niissä liikahtelee: ”minä fuhun fanoja tuuween / mutta fe ei owe tuuwi / joka minun fuuwiani feiwuttaa”. Kuusiani keinuttaa? Ei, ne ovat huulet! Jotain sentään on säilynyt, kieli kantaa.

Moneen otteeseen Sadasta mustelmasta välittyy häiritsevä tunne, että väkivaltaa nimenomaan esitetään. Kuin väkivallan eteen olisi rakennettu väkivaltaa esittävä kulissi, jota ilman ei kukaan olisi vaivautunut paikalle.

Puristat kättäsi.
Rystyset valkeina, kuulaina,
ne kohtaavat omenaposkeni,
punaiset, mustat.

Mustelma voi olla kaunis, jos ei ymmärrä, mistä siinä on kysymys. Voiko se sittenkin olla kaunis? Tietoisesti Leikola herättää kysymyksen väkivallan estetisoinnista ja sitoo sen kokoelman puhujan yritykseen käsitellä kohtaloaan. Heti seuraavassa runossa puhuja nimittäin valittaa, ettei veri koskaan todella ole “punaisen punaista”: vain mustelmien “pilvet kerääntyvät suonien ylle” ja ”jähmeä virta / seisahtuu / repeämän ympärille”.

Teksteistä paikoin hohtavan sentimentaalisuuden tai estetisoinnin voikin halutessaan liittää puhujan yritykseen sietää perheväkivallan väritöntä todellisuutta. Ikään kuin puhuja haluaisi, ymmärtääkseen väkivaltaa ja peittääkseen mustelmien mykkyyden, että myös runot todella kantavat ja kirjaavat lyöjän jälkeä. Sitkeästi puhuja yrittää lukea merkityksiä lyönteihin, jotka lopultakaan eivät piirrä kertomusta vaan vain pyyhkivät: ”muste jolla minut kirjoitat / […] kirjoitat / näkymättömäksi”.

Sata mustelmaa tematisoi toistuvasti kielen ja väkivallan suhdetta, epätoivoista kurottelua kohti jonkinlaista yhteyttä: ”Sanoin: ’Satutat minua.’ / Mitään ei tapahtunut. / Tiesin: et ole sanojesi takana / etkä sanojen edessä”. Tai: ”Välillä enintään lyöt / ja silloin tiedän, että / sanomisillani on sinulle väliä”. Väkivalta ei ainoastaan ole seurausta kommunikaation katoamisesta, vaan myös tuhoaa sen mahdollisuuden, sillä lopulta ei edes ole mitään sanottavaa: ”Kenelle kertoisin? Mitä kertoisin? / Maani ei ole laaksoa, ei kukkulaa”. Väkivalta tasoittaa kaiken, kunnes jopa ”[k]ipu on muisto ajasta, / jolloin päivät olivat erilaisia”.

Onko kokoelman viesti viime kädessä se, ettei väkivaltaa voi kuvata tai ymmärtää? En tiedä. Vaikka koen, ettei kokoelma useinkaan tavoita väkivallan raakuutta, itse tämän epäonnistumisen kautta välittyy jotain olennaista yrityksestä ymmärtää väkivaltaa. Kun huomaa, ettei pahoinpitelyjä voi vangita sivulle, epäsuhta kurotellun asian ja sen ilmaisun välillä tekee itse asiasta jollain tapaa todellisemman. Ehkä väkivallan kuvaamisessa on tärkeää myös epäonnistua.

Kirjan puolivälissä puhuja kysyy, kuin pahasta unesta heräävä lapsi: ”Ollaanko puolivälissä? / Onko tämä pian jo ohi? / Mikä päivä tänään on? / Onko nyt yö?”. Runojen ja lyöntien tasatahti on kuitenkin pettävää, eikä väkivalta pääty kirjoituksen päättyessä – vielä viimeisillä sivuillakin ”lattia ottaa / minut / vastaan / eikä laske siitä / syvemmälle lävitsensä”.

Jouni Teittinen

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi