Genrerunon graal

27.1.2015 :: Arvostelut, nro 77-78

9789522155115_netti

Juri Nummelin (toim.): Titaanien laulu. ntamo 2014. 242 s.

Kun valitut runot virtaviivaistavat kirjailijakuvaa tulevan kaanonin tarpeisiin ja käännösvalikoimat tarjoavat keskiarvoa kuvitellun yhteisön keskeislyriikasta, ei suomeksi ole ihan vähään aikaan ilmestynyt runoantologiaa, jota yhdistäisi nimenomaan muoto tai laji. Juri Nummelinin toimittama Titaanien laulu on ehdotus sellaiseksi. Sen tavoite on kahtalainen: Nummelin toteaa esipuheessaan, että ”kirja on yritys siirtää suomalaisen kertovan runouden perinnettä eteenpäin tuleville polville. Samalla teos kokoaa yksiin kansiin sellaista runoutta, joka mahtuu laajemman fantastisen tai seikkailukirjallisuuden käsitteen alle”. Tämän kontekstualisoinnin tähden lienee syytä painottaa Nummelinin osuudessa ennemmin aktiivista tekemistä kuin pelkkää välittämistä. Kaikkineen Titaanien laulua voi tervehtiä ilolla paitsi yleisen perinnettä uusintavan ja uudentavan sysäyksen, myös yksittäisten runojen vuoksi. Niistä parhaat säteilevät kummaa vierautta.

Arkistolöytöjen lisäksi kokoelma voisi tarjota herätteitä myös nykyrunoudelle. Tietenkään narratiivi sinänsä ei vielä merkitse paljoa; helpoimmillaan se ohjaa palauttamaan teoskokonaisuuden tuttuihin skeemoihin. Kiinnostavampaa onkin, missä genressä kerrotaan.

Ajatus genrekirjallisuudesta on vähitellen ilmaantunut myös kotimaiseen runouskeskusteluun, kiitos ennen muuta Teemu Mannisen. Scifi-runous yltää pelkän sanastoefektin sijasta aitoon maailman rakentamiseen esimerkiksi Janne Nummelan Medusareaktoreissa ja V. S. Luoma-ahon Kronologissa, mutta fantasia ja kauhu ovat jääneet vähemmälle. Kansanrunouden fantasiapitoisuus on tietysti korkea, ja Titaanien laulu muistuttaa, että se jatkuu myös uusromantiikan kauteen ja yli. (Vaikka modernismin jatkaminen samoin keinoin saattaisikin vertautua siihen proosakirjallisuuden genrettömään genreen, jota kutsutaan nimellä ”literary fiction”, ei mikään kokeellisuus vastaan valtavirta -jaottelu tässä tapauksessa auta kovin pitkälle.) Nykyrunous voisi entistä uskaliaammin omaksua mahdolliset maailmat muitten potentiaalisuuksiensa joukkoon ja suhtautua ihmeen tuntuun yhtä mielekkäänä vasteena kuin johonkin emotionaaliseen epifaniaan tai tietoteoreettiseen havaintoon.

Antologiassa on kaikkiaan 86 runoa 45 tekijältä. Varhaisin, Jaakko Juteinin ”Viipurin vapaus 1495”, on vuodelta 1844, ja uusin, Oskari Nousiaisen ”Kuningas Revontulen kadonnut linna”, vuodelta 1942. Jänneväli on siis likipitäen sata vuotta. Suomennoksia on kolmannes, suurin osa englannista (Robert Burns) ja saksasta (Goethe, Heine). Odotuksenmukaisten, vaikka tietysti uudessa kontekstissa kiintoisien, Leinon, Runebergin ja vastaavien lisäksi mukana on monia sellaisia tekijöitä – Nousiainen, Alpo Noponen, Heikki Jylhä, W. Angervo, Niilo E. Wainio, Juhani Suur-Juhola ja Juho Laine – joita Kai Laitisen Suomen kirjallisuuden historia saati Yrjö Varpion ja kumppaneiden kolmiosainen Suomen kirjallisuushistoria ei tunne (tai tunnusta). Tämä lupaa tietysti pelkkää hyvää.

Edellinen vertailukelpoinen hanke lienee Yrjö Jylhän suomennosvalikoima Runon pursi (1934 & 1954), alaotsikoltaan ”maailmankirjallisuuden kertovaa runoutta”. Siinä vain haiskahtaa tietty yleissivistävä tendenssi ja yritys panna kaanon pakettiin parilla runolla per tekijä. Titaanien laulussa käännökset paikantuvat ennen kaikkea osaksi vuosisadan alun suomalaista runoutta, ei missään lattean kotoistamisen mielessä vaan luontevina yhteyksinä.

Voisi kuvitella, että runous melkeinpä luontojaan, tai sitten yliluonnollisuuttaan, viettää fantastisen alueelle: metafora limittää eri ontologisia tasoja, personifikaatio manaa elottoman henkiin ja niin edelleen. Osaa kertovista runoista troopit lähinnä koristavat, mutta esimerkiksi W. Angervon runo ”Yksinäisyys” (1934), joka muutenkin kuuluu kokoelman parhaisiin, laajentaa personifikaation sfäärillisiin mittoihin. Sen nimihenkilö, kansanperinteen olento kave, liikkuu vaivatta inehmojen tason ja muitten ontologisten vyöhykkeitten välillä. Runo käyttää tyylikkäästi ekfrasista kuvataiteen ja musiikin kielentämiseen ja päättyy – kuoleman sijasta – henkilöiden ambivalenttiin kohtaamiseen, jossa hämärtyvät sekä sukupuoli että laji.

Ilmeisesti on tapana valitella, kuinka kehnosti nousevat runomitat sopivat suomenkieliseen runouteen ja käyvät vastoin suomen luonnollista sanapainoa, mutta jos jambi on jossain kotonaan – tai pikemminkin asiaankuuluvan unheimlich – niin epäilemättä juuri tässä yliluonnollisessa ympäristössä. Kokoelman kaikin puolin hillittömin runo on Gottfried August Bürgerin ”Lenore” (alkujaan vuodelta 1774), nekromanttisen fantasian korkea veisu eponyymisen neidon ja kuolleen ritarin hääjuhlasta. Suomennos (1917) on Eino Leinon, ja saadakseen mitan nousemaan hän viljelee säkeiden alussa täysin ylettömästi loppuheittoa, yksitavuisia huudahduksia ja jambista inversiota eli säkeenalkuista kolmitavuista sanaa, jossa paino täytyy osuttaa toiselle tavulle:

Haa, katso, katso! silloinpa,
huh, seikkaa hirveätä!
ritarin putoo haarniska
kuin ruumisliina mätä.
Miss’ oli äsken hällä pää,
nyt paljas kallo irvistää,
luuranko viikatteineen
ja tunti-mittareineen.

Keinotekoisuuttaan kohostava prosodia päätyy entisestään lietsomaan levotonta atmosfääriä.

Osan runoista voi lukea dramaattisen monologin lajiin. Tällaisia ovat esimerkiksi J. H. Erkon ”Kummitus-aika”, Goethen ”Prometheus”, Leinon ”Iku-Turso” ja Hilja Liinamaa-Pärssisen ”Erik XIV Kaarinalleen”. Koska lähtökohta on usein elämäkerrallinen, ei varsinaisesti tarvitse ponnistella lukeakseen näitä narratiiveina. Kertovasta juonteesta huolimatta monologi perustuu lajityyppisesti persoonan ilmaisemiseen, siis tunnustaa sisäisyyttä, lausuu julki maailmankatsomuksen ja niin edelleen. Mainitut esimerkit, lajissaan sinänsä komeat, eivät  käytä nimenomaan kertovan runouden mahdollisuuksia kovin perusteellisesti hyväksi. Samaten Leinon Simo Hurtasta ja Helkavirsistä nostetut näytteet, vaikka kuuluvatkin olennaisena osana ajan kertovaan runouteen, tuntuvat vähän orvoilta, edellinen kun on näkökulmatekniikkaa käyttävä yhtenäinen runoelma ja jälkimmäisessä erillisistä henkilöistä kertovat runot käyvät selvää aatteiden välistä keskustelua. Huomautan tästä, koska antologiaan kuuluu runsaasti myös sellaisia runoja, jotka lyhyessä mitassa lataavat tehonsa juuri juonen dynamiikkaan, tapahtumien outoon logiikkaan, vimmattuihin käänteisiin ja seurauksiin. B. F. Godenhjelmin ”Syksyisen tarinan” huippukohta, perinteinen tunnistamisen topos anagnorisis, jossa henkilöys paljastuu, ilmaantuu arvaamatta ja suurenmoisen epäuskottavana. Se dramatisoi herkullisesti eeppisten juonenkäänteiden ja runon tiheyden välistä jännitettä.

Vaikka siis joistain yksittäisistä valinnoista voi napista, Titaanien laulun kokonaisuutta kannattelee verrattoman vangitseva ilmapiiri. Siinä väreilee tuntu, että aina loppusoinnun langetessa ratkotaan ei vähempää kuin maailmoitten kohtaloita.

Juha-Pekka Kilpiö

 

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi