Työ ja väkivalta

29.9.2014 :: nro 77-78, Pääkirjoitukset

Kun ajattelemme runoutta, luul­tavasti ensimmäisiä mieleen nou­sevia sanoja eivät ole ’työ’ tai ’väki­valta’. Runouden suhde molempiin termeihin on kuitenkin läheinen ja perustavanlaatuinen, kuten käsillä ole­va tuplanumero osoittaa.

Runous on runoilijan työtä – tuskin kukaan kirjoittaja onnistuu kiertämään sitä tosiseikkaa, että runot vaativat istumista ja pitkäjänteistä kielessä oleilua. Kirjoittaminen on hidasta, ja nopeim­matkin runoilijat joutuvat painamaan välillä jarrua, sillä runous ei ole laukkara­ta. Yksittäiset runot voivat toki olla äkil­lisen inspiraation huolettomia tuotteita, mutta tämä on aniharvoin koko tarina. Paperille purkautuva sanojen katras kantaa aina mukanaan ajattelun katveis­sa tai kirjastossa tehtyä työtä, ja tämä ilmaisun hiljaisempi puoli jää helposti näkymättömiin. Muiden kuin runouden harrastajien voi olla vaikea ymmärtää, miten jotakin näennäisesti niin pikku­ruista kuin runo voi veistää niin kauan, ja miksi joku palaa tavaamaan lempirunoilijansa säkeitä aina uudestaan. Ru­noustyössä tuntuu piilevän jotain neu­roottista.

Länsimaissa työn mittarina on toimi­nut teollistumisesta lähtien määritelty työaika. Sekä runojen kirjoittaminen että lukeminen irrottavat ajan tavan­omaisista sapluunoista. Kiihkeän punktumin lisäksi runoon kuuluu fantasma. Kapitalismin näkökulmasta runojen työstäminen ei ole tuottavaa aikaa, eikä siis oikeastaan aikaa ollenkaan – runo­udessa ei liiku rahavirtoja eikä materi­aalista pääomaa. Talouspainotteisessa yhteiskunnassamme runouden an­tiarvostus näkyy runokirjojen syr­jäytymisenä kaupallisilta kirjamark­kinoilta, sillä vaikka runous on ollut aina vähälevikkistä, nyt runokirjoja on edes vaikeaa löytää kirjakaupoista hitti­ kirjapinojen takaa. On tultu kauas niistä päivistä, kun runoudella ajateltiin olevan tärkeä missio kansakunnan rakentami­sessa. Tässä numerossa Janne Nummela ja Vilja-Tuulia Huotarinen tarkastelevat ja uudistavat tekstimukaelmissaan J. L. Runebergin luomaa ikonista henkilöku­vaa suomalaisesta työnsankarista, Saari­järven Paavosta.

2010-luvulla runoilijoiden työ on pät­kittäistä, työolosuhteet epätyypillisiä ja taloudellinen tilanne usein epävar­ma. Enemmistö runoilijoista edustaa prekariaattia, tuota tietokapitalistisella aikakaudella jatkuvasti kasvavaa luok­kaa. Saara Hannulan ja Tuomas Laitisen raportti Työ vankilana pohtii taiteen suhdetta vapauteen. Taiteilija voi jou­tua hakeutumaan kuvitteellisiin vankila­olosuhteisiin pystyäkseen keskittymään taiteelliseen työhönsä, sillä ilman tätä ”vankilaa” työ keskeytyisi jatkuvasti. Tie­totyöläisinä runoilijat ovat pakotettuja osallisiksi häiriytyneestä mediatulvasta, ja runouden kenttä oirehtii kuten muut­kin alat. Italialaisen mediafilosofin Franco “Bifo” Berardin huomiostressiksi nimittä­mä aikalaisahdistus ilmenee kentällä paitsi keskinäisenä kamppailuna medianäkyvyy­destä, myös runouden vastaanotossa ja sen uudenlaisissa arvottamiskäytänteissä. Runoudelta, kuten kaikilta muiltakin kult­tuurin osa-alueilta, odotetaan jatkuvasti uusia ilmiöitä.

Eräs välitön todiste ilmiöitymisestä on runouden ympärillä pyörivä mediapuhe, jossa puhutaan pitkälti muusta kuin runo­udesta. Artikkelit ovat henkilövetoisia ja kirjat usein vain sivuosassa. Ilmiöksi nos­tetulle asialle, teokselle tai hen­kilölle on ominaista medioiden tuottama sankarillinen aura, joka säteilee valoa tai ainakin valon rippeitä. Ilmiöltä odotetaan no­peaa tunnistettavuutta ja hetkel­listä eskapistista armahdusta. Ny­kyiselle huomiotaloudelle on ominaista, että ilmiössä kiteytyvät ajan trendit ja se kertoo, mikä on hot tai fun. Mutta vaikka ilmiö on eräänlainen omalakinen merkki­paalu, sen erilaisuus ei saa olla liian radi­kaalia, sillä siihen täytyy voida samaistua. Ilmiön poikkeavuus on siis vain nimellistä ja ilmiömäisyys lähinnä vain myyntikikka.
Toisaalta aikakautensa runousilmiönä voidaan kaiketi pitää myös 1900-luvun al­kupuolella kukoistanutta työväenrunout­ta. Maaria Pääjärvi esittää poleemisessa esseessään Väki voimakas? työväenrunouden kuolleen yhdessä luokkayhteiskun­nan kanssa. Pääjärven väittämää vasten voi lukea amerikkalaisen Philip Levinen kuulaita työläisrunoja (suom. Vesa Ran­tama). Levinen arvokkaan resignoituneet puhujat, joiden ahavoituneet kädet kan­ tavat kirjoittajalleen maan näyttävimpiä kirjallisuuspalkintoja, ovat kaukana var­haisemman työväenrunouden kapina­henkisistä taistelijoista.

Eräänlainen ilmiö on myös Patri­cia Lockwoodin runo ”Raiskausvitsi” (suom. Pauli Tapio), joka nosti kirjoit­tajan hetkessä nettimedioiden valo­keilaan. Kertonee vähintään yhtä paljon ajan hengestä kuin Lockwoodin ahdis­tavasta ja tehokkaasta runosta, että The Guardian -lehden ”trendaavia aiheita” kä­sittelevän blogin mukaan ”Raiskausvitsi” on sekä “uudistanut tavan, jolla puhum­me raiskauksesta” että “herättänyt uu­delleen sukupolven kiinnostuksen runo­uteen”.(1)
Runouden ongelma huomiotaloudes­sa on lajille tyypillinen hidas pureskeltavuus. Informaation siruilla kyllästetyssä ajassamme kirjan lukemiseen vaadittava herkkyys on korvautumassa pinnallisilla vaikutteilla. Analyyttisesta tai emotionaa­lisesta runojen lukemisesta on tapahtu­nut paradigman vaihdos runouden kulut­tamiseen. Perehtyneiden kritiikkien sijaan runokokoelmien arviot ovat yhä useam­min vain hätäisiä luonnehdintoja, ja arvottamisen mielivaltaisuus mykistää teokset joko hyviksi tai huonoiksi. Täl­lainen kaksinapainen lokerointi on väkival­taa sekä ajattelulle että kielelle.

Runoilijan työn suhdetta data-överi-ai­kaamme ruoditaan Tiina Lehikoisen es­seessä Kollektiivisen mielen kolonisaatio ja runoilijan työ. Toinen huomiotaloutta kommentoiva teksti on Johannes Ekhol­min performatiivinen raportti Imagen jär­jestämästä Sankarit 2014 -seminaarista.

Vaikka nykyihmiset olisivat paossa ajat­telemista, kuten Martin Heidegger esittää, olisi virhe päätellä, että runoilijat pelastui­sivat vetämällä töpselin seinästä ja eris­täytymällä omaksi saarekkeekseen; tämä kuvitteellinen maatilkku olisi runouden tuho. Runoilijan työ tapahtuu osana ai­kalaisyhteiskuntaa – olkoonkin työ sitten hiljaista vastustusta tai katalysaattorina ja munuaisena toimintaa. Toisella keuhkol­laan runot voivat kyllä hengittää ajatto­muutta ja avaruutta kohti, mutta toinen puolikas imee sisäänsä ja puhaltaa ulos historiallisten ja ainutkertaisten ruumii­den nykyhetkeä. Tämä kahtalaisuus käy ilmi Teemu Forssin, Vesa Haapalan, Satu Mannisen ja Suvi Vallin kirjoittamista ru­noilijoiden työpäiväkirjoista, jotka avaavat heidän teoksiensa syntyprosesseja ja ru­nojen kirjoitustyötä.

*

”Runous on eräänlaista väkivaltaa maail­maa kohtaan”, Matti Kangaskoski ehdot­taa tekstissään Väki1valta2 runoudessa3. Ru­nous ei yleensä pelaa säännöillä, ainakaan samoilla kuin arkinen kommunikaatio, ja totunnaisia kielenkäytön rajoja kokeilevat runot voivat taivuttaa ajattelua epämuka­viin asentoihin. Runouden nimissä harjoi­tettu väkivalta voidaan ymmärtää myös valtarakennelmia purkavaksi säkeillä mel­lakoinniksi tai ironisiksi kommentaareiksi mediakielestä. Taiteen kieleen kohdistuu odotus, että sen on oltava iskevää, viiltä­vää ja läpäisevää. Runoilijan työ on kielen kampeamista pois totunnaisesta uomasta. Lukijan tai kuulijan työ puolestaan on sie­tää tätä tilaa, puskea runon mukana pol­kua jota ei ole valmiiksi aurattu.

Kangaskosken kirjoitus ottaa kokeelli­sen muotonsa kautta myös kantaa runo­ tekstin muotoon pakottamisen ja paketoi­misen konventioihin. Filosofi Slavoj Žižek on todennut, että kielen usein virheelli­sesti harmonisena pidetty ”normaalitila” ja siihen liittyvät normatiiviset odotukset edellyttävät aina itsessään tietynlaista vä­kivaltaa, pakottamista. Žižek kutsuu tätä symboliseksi väkivallaksi, erotuksena tun­nistettavan tekijän omaavasta subjektiivi­sesta väkivallasta sekä poliittis-taloudel­lisiin järjestelmiin (kuten kapitalistiseen palkkatyöhön) elimellisesti kuuluvasta systeemisestä väkivallasta.

Huomion kohdistaminen symboliseen väkivaltaan nostaa tarkastelun keskiöön sen, miten ”kieli sellaisenaan ja sen pai­nottama tietty merkityksen maailma on jo itsessään perustavanlaatuista väkivaltaa”.(2) Runouden ja väkivallan välistä suhdetta määrittää tästä näkökulmasta se tosiseik­ ka, ettei kielellisiä konventioita rikkovan tai kriittisesti tarkastelevan runouden ulkopuolellekaan jää kielenkäy­tön aluetta, jolla kieli operoi ilman väkival­taa ja ristiriitoja. Ei siis harmonia vastaan väkivalta, vaan väkivalta vastaan väkival­ta. Ehkä onkin väärin puhua väkivallasta ikään kuin kyse olisi yhdestä ilmiöstä, joka esiintyy monissa muodoissa. Tarkempaa olisi puhua monikossa väkivalloista: siitä eritahtisesta ja monin paikoin yhteismitattomasta kudelmasta, jota esimerkiksi kulttuuriset valtasuhteet, humanitaariset katastrofit ja omalta osaltaan myös ha­vainnon totunnaisuuksia haastava taide rakentavat.

Monet nykyrunoilijat käsittelevät vä­kivaltaa suoraan myös aihetasolla. Nume­rossa esiteltävän ruotsalaisen Aase Bergin runoissa (suom. Miia Toivio) regressiivi­nen kuvasto palautuu lapsen kieleen ja mieleen, joka ei tunnista moraalista hy­vä-paha-asetelmaa. Numerossa debytoi­va Eija Tammisto rakentaa sukupolvien mittaista, tummaa ja lyyristäkin maise­maa, jossa lintua nyljetään hitaasti. Mika Kivelän katujen kalskeesta ja beat-runou­desta ammentavissa teksteissä väkivalta on usein kiertelemätöntä ja konkreettista, mutta ruumiillista väkivaltaakin vahvem­min tässä numerossa julkaistavat runot huokuvat väsymystä herrahissiin ja ale-kuponkeihin. Väkivalta ei piile vähempää liituraitapuvun povitaskussa kuin Mickey Rourken hanskoissa.

Koska teemat ovat rankkoja ja ruumiil­lisia, tuntuu sopivalta, että numeron ru­not alkavat ja loppuvat kuolemanvakava pilke silmäkulmassa. Kattauksen aloittaa espanjalaisen Yolanda Castañon ”Juhlalei­pä (Maailma on epäoikeudenmukainen)” (suom. Merja Virolainen), ja siirtymää kri­tiikkiosioon edeltää islantilaisen Kári Tuli­niuksen surullinen ja hauska ”Maailman­ lopun pornoura” (suom. Tapio Koivukari). Konkreettisimmillaan kuolema esiintyy, Katariina Vuorisen runosarjassa ”Kasvu­kauden säännöt (opettajan vastaukset)”.

Työpöytien ääreltä,

Tiina Lehikoinen
Jouni Teittinen

______

ERRATA: Kári Tuliniuksen runosta ”Maailmanlopun pornoura” puuttui lehdessä viimeinen säe. Voit lukea runon kokonaisuudessaan täältä.

 

 

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi