Kategoriat
nro 67 Tulentekoa

Vanha riimi vastaan uusi

Termien määrittely on visaista hommaa. Joskus määritelmiä kuitenkin muotoillaan niin laiskasti tai yksipuolisesti, että niiden ansiosta koko asia muuttuu monimutkaisemmaksi kuin onkaan. Joskus jää huomaamatta, että määrittely on vanhentunut – tai että se sisältää selkeästi arvolatautuneita sävyjä. Miltä esimerkiksi kuulostaisi, jos ”aasi” määriteltäisiin biologiankirjassa ”epätäydelliseksi hevoseksi”?

Subjektiivisiin määritelmiin törmää useammin taiteissa tai urheilussa, jossa menestykseen on monta tyyliä ja tunteet käyvät kuumina. Joskus arvolatautuneita luokitteluja saattaa eksyä jopa varsin virallisen tiedon joukkoon. Seuraavassa kaksi Internetistä poimimaani määritelmää (jotka todennäköisesti lainaavat toisiaan tai jotain yhteistä lähdettä):

”Puolisointu = Epätäydellinen loppusointu eli assonanssi.” (Tele-Topelius)

”Puolisointu eli assonanssi tarkoittaa epätäydellistä loppusointua. Nykyisessä runokielessä sitä ei yleensä arvosteta tai hyväksytä sen alkeellisuuden vuoksi.”(Kielikompassi)

Sanaan assonanssi on saattanut viime vuosina törmätä räppäreiden puheessa. Se on saapunut maahamme kahdessa aallossa ja myös englanninkielisistä lähteistä siitä voi yhä löytää kaksi eri määritelmä-sukupolvea: vanhemman, joka sijoittaa sen lastenkammarin loruihin ja uudemman, joka suhtautuu siihen räp-musiikin tärkeänä elementtinä.

Jos ihmisen sisäinen assonanssi-skeema on viritetty väärin, hän helposti joko inhoaa räpin riimejä niitä kuullessaan tai tuottaa itse huonoa räppiä. Myös itse ajattelin nuorempana, että räppärit olivat lähinnä myötähäpeää herättäviä lökäpöksyisiä ääliöitä, kunnes tajusin että varsinainen ongelma oli oman pääni kulttuurisesti sisäistetyissä suodattimissa.

Ei assonanssin idea ole kömpelössä riimittelyssä tai tarkoituksellissa pyrkimyksessä tökeröön loppusointuun, kuten edellä esitellyt kaksi määritelmää virheellisesti antavat ymmärtää. Nykyaikaisessa, kapinavaiheensa ohittaneessa suomiräpissä ei ole kyse tahallisesta keski-ikäisen kielikorvan ärsyttämisestä, vaikka imprivisoitu freestyle räp salliikin tiettyjä vapauksia – ja vaikka monet räppärit myös leikittelevät itseironialla.

Jos assonanssi määritellään täsmällisemmin, nähdään että myös se voi onnistua taidokkaasti tai jäädä puolinaiseksi. Monia räpin hienouksia jää ymmärtämättä, jos teoriamme ovat vanhentuneita ja jos akateeminen korva luottaa liikaa kirjojen karkeisiin määritelmiin, ja liian vähän intuitioon.

Pelkään, että monien vanhempien runouden harrastajien ja tutkijoiden korvassa jopa parhaiden räp-sanoitusten riimit kuulostavat yhä virheellisiltä. Jossakin vaiheessa historiaa joku auktoriteetti on määritellyt assonanssin ”epätäydelliseksi”, koska ei ole hiffannut jutun jujua. Assonanssia ei tulisikaan tarkastella klassisen loppusointu-skeeman kautta, sillä se vääristää räpin pyrkimyksiä. Runosukupolvien välisen kuilun yhtenä keskeisenä syynä on riimi-paradigma, joka täytyisi päivittää.

Uusi laji, uudet säännöt

Räpissä puhutaan usein ”riimittelystä”, mutta peliä pelataan erilaisin säännöin. Räp-riimien vioista puhuva akateemikko on hieman kuin jalkapallotuomari, joka on eksynyt jääkiekkokaukaloon ja viheltää paitsioita miten sattuu.

Koska assonanssi on räpin sielu, mennään aika pitkälle, kun se määritellään epätäydelliseksi riimiksi. Nykysuomen sanakirjan perusteella sanalla täydellinen on rinnakkaiset merkitykset: 1) kokonainen, eheä, 2) moitteeton. Epätäydellinen siis täysin suoraan vihjaa, että tutkittava asia olisi jotenkin epäkelpo. Tässä kohtaa ei ole hämäryyttä. Määritelmä on arvottava.

Korostan, että myös itse olen nuorempana ylenkatsonut räppiä – ja jossain kohdin yhä vieroksun sen tyylivalintoja. Mielestäni monien räppäreiden riimit ovat kömpelöitä. Kaverini, jotka kuuntelevat enemmän hip-hoppia, kykenevät hienoimpiin analyyseihin ja he osaavat antaa esimerkkejä sellaisista räppäreistä, jotka eivät tee runo-opillisia virheitä – tai ainakaan virheitä, jotka särähtäisivät lajin harrastajien paremmin virittäytyneissä korvissa.

Jotta ymmärtäisimme mistä vanhassa ja uudessa runouskäsityksessä on kyse, verrataan keskenään perinteistä ja uutta riimiä, kahdelta suomirunouden klassikolta:

”Minä laulan sun iltasi tähtihin
ja sun yöhösi kuutamoita,
minä laulan sun aamuhus, armahin,
kevätkiuruja, purppuroita.”

(V. A. Koskenniemi)

Yllä on esimerkki perinteisestä loppusoinnusta. Säkeistön riimipari on muotoa ABAB, minkä lisäksi säkeissä on toisiaan vastaava määrä tavuja.

”No poika mikä nyt pännii
taas yhet kotibileet eikä yhtää ämmii
Päivä kerrallaan niinku kaikki muutki
kiinni kaikki ikkunat ovet suutki
Turhaan enää kierellä
pohjaan palanutta soppaa liedellä”

(Asa: Pojat teki soppaa)

Paremmistakin rap-lyriikoista löytää lähes poikkeuksetta riimejä, jotka eivät pärjää vertailussa klassisten runojen rinnalla – ainakaan jos mittareina käytetään perinteisiä skeemoja.

Tässä pätkässä on kolme riimiparia, yksinkertaisesti peräkkäin muodessa AABBCC. Riimipareista vain keskimmäisessä on kokonaisia loppusointuja: muutki/suutki, vaikka niissäkin toki venytetään sääntöjä puhekielisyydellä. Viimeisessäkin säeparissa on -LLÄ/-LLÄ.

Asan tekstin ensimmäinen säepäri ämmii/pännii luokiteltaisiin minkä tahansa perinteisemmän määritelmän pohjalta armotta ”epätäydelliseksi riimiksi”.

Tässä kohtaa on kuitenkin huomattava, että räpissä ei edes pyritä samaan, vaikka puhuttaisiin ”riimittelystä”. On kyseenalaista käyttää luokitteluja, jotka perustuvat virheelliseen teoriakehykseen.

Epätäydellisyys on aina suhteessa odotuksiin ja pelin sääntöihin. Perinteisen lyriikan tutkijat saattavat määritellä uuden ilmiön epätäydelliseksi, vaikka kyseessä olisi kokonaan eri laji. He nojaavat oman alansa mielikuviin ja luokitteluihin. He ovat kulttuurinsa sokaisemia.

Koko asetelma voidaan kääntää nurin niskoin, kun käytetään toista kriteeriä: assonanssia. Sitä ennen termi täytyisi määritellä tavalla, jonka se paremmin ansaitsee.

ASSONANSSI = riimittelyn muoto, joka ei perustu loppusointuun, vaan vokaalien toistoon. Sanalla ”vokaalisointu” on valitettavasti jo toinen merkitys, joka perustuu fonetiikkaan. Näin ollen olisi parempi puhua vokaaliriimeistä.

Kuten aiemmin mainitsin, saatetaan termi määritellä englanninkielisissä lähteissä kahdella eri tavalla. Vanhempi perinne korostaa saman vokaalin liukuvaa toistoa kun taas uudempi keskittyy enemmän rytmiin ja saman diftongin toistumiseen eri säkeissä. Vanhemman skeeman perusteella valittu esimerkki löytyi wikipediasta, eikä siinä ole räpille ominaista rytmiä:

“the silken sad uncertain rustling of each purple curtain.”

(Edgar Allan Poe)

Toisen esimerkin on puolestaan antanut Rap Genius omassa blogissaan ja siinä toistuu vokaali-äänne tai diftongi ”ay” (ei).

Wu-Tang gangbanged, Meth ate
Rae’ took on the date
with the Purple Tape
Passed on to Ason and then Ghostface

(Jay-Z: A Star is Born)

Esimerkit ovat hyvin erilaiset, koska vuosikymmenten varrella kielenkäyttäjien intuitio on muuttunut. Niinpä myöskään vanhemmat määritelmät eivät enää kovin osuvasti kuvaa uudempien lyyrikoiden tekniikoita.

TESTATAAN UUTTA MÄÄRITELMÄÄ KÄYTÄNNÖSSÄ

Assonanssissa, eli vokaaliriimissä, ei siis enää tuijoteta säeparin loppusointuisuutta vaan pelkkiä vokaaleja koskevaa vastaavuutta. Erotan nyt yllä olevien kahden runon riimiparien vokaalit:

Koskenniemi:

tähtihin -> ÄII

kuutamoita -> UUAOIA

armahin, -> AAI

purppuroita -> UUOIA

Asa:

Pännii -> ÄII

Ämmii -> ÄII

Muutki -> UUI

Suutki -> UUI

Kierellä -> IEEÄ

Liedellä -> IEEÄ

Huomaamme, että assonanssin valossa itse asiassa Koskenniemen runous on epätäydellista, kun puolestaan Asan riimit ovat täysin moitteettomat. Jos käyttäisimme assonanssin skeemaa, voisimme määritellä suurimman osan klassisesta runoudesta epätäydelliseksi.

Sadan vuoden kuluttua tietosanakirjasta saattaisi löytyä määritelmä, joka olisi kääntänyt asetelman päälaelleen:

V.A.Koskenniemi = Suomalainen runoilija, joka urallaan sortui toistuvasti epätäydelliseen riimittelyyn, mutta jota siitä huolimatta palkittiin monilla tunnustuksilla. Kaikki tämä ilmeisesti johtui kulissien takaisesta juonittelusta ja läheisistä suhteista vallanpitäjiin, koska voimme 2000-luvun runoanalyysillä nähdä hänen assonanssikykynsä kauttaaltaan varsin kömpelöiksi. Monissa runoissaan hän ei saa ensimmäistäkään vokaaliriimiparia muodostettua taiteen sääntöjen mukaan, eli tavalla, joka olisi ihmiskorvalle luonteva.

Maailma muuttuu, ja muuttuvan maailman mukana meidän olisi syytä tarkistaa myös ne kognitiiviset vimpaimet, jotka olemme asentaneet aivoihimme. Taiteet arvottamisessa on taustalla monenlaisia piilomääritelmiä ja epäselviä tai aikansa eläneitä luokittelutapoja.

Nykyaikaisen räp-kulttuurin ymmärtämistä helpottaisi se, että suostuisimme omaksumaan ne arvosteluperiaatteet, joita alakulttuuri itse käyttää, emmekä vain ylhäältä käsin (tai menneisyyden haamujen suulla) sanelisi riimittelylle ”oikeaoppisia”, ymmärtämättömiä ja dogmaattisia sääntöjä.

Päätän kirjoitukseni räp-tekstiin, jossa assonanssi ei ulotu vain viimeiseen sanaan vaan kulkee koko säkeen pituudelta. Assonanssi mahdollistaa monenlaista uutta taituruutta, ja oivaltavaa sanailottelua, jota vanhat runousopilliset kehykset eivät olisi sallineet.

Tää on pikkupaikka, –> ÄÄ O IUAIA

Tääl on vittumaista. –> ÄÄ O IUAIA

(South Karelia Posse, Joutseno)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.