Tuntemuksia

21.2.2012 :: Arvostelut, nro 62, Tuli&Savu-kirja

Ville Luoma-aho: Ruumiita. Poesia 2009.

Turun vuoden 2009 runokritiikkityöpajan satoa: neljä luentaa Ville Luoma-ahon teoksesta Ruumiita.

On opetettu, enkä oppinut: ”runo ei ole arvoitus.” Eivät oppineet toisetkaan. Nämä lauseet odottavat kääntäjäänsä, kuin kivet odottavat kääntäjäänsä, sitä joka tarkistaa oliko niiden alla ihmeellinen mikromaailma vaiko vain kiven haalentamaton jalka. Ei jokainen tarkoita, ei ole väliä mikä tarkoittaa, niitä tahtoo lukea hitaasti (”Tyhjyys mahdollistaa sanojen ymmärtämisen”), niitä tahtoo lukea useasti, jos toisella kerralla edellinen avaamaton kääntäisikin kasvonsa puoleemme laupeudessaan. Osa ei käänny koskaan, tässä on harsoa, tässä on märkää t-paitaa jonka läpi nännit voi aavistaa, tämän takaa hahmottuu varjoja ja tiiviimpiä kimpaleita.

Alun viskeraalisuudessa vivahtelee metallin vieras maku, istutettuja yrityksiä, pakollisia muotoja, ja kohta kääntyessään cerebraaliseksi kuohunta asettuukin leveämmän uoman vakaaseen poljentaan. Sillä nämä virtaavat, nämä liikkuvat, osiossaan julkilausuttuna, aina olemuksessaan. ”Kaikki liikkuu ja muuttuu”, ajatukset virtaavat, nostavat yhden, kääntävät, ottavat pidemmän askeleen ja katsovat kolmatta. Liike on pakko, ”pakkoliikettä”, pakonalaista värähtelyä, ”liikettä joka ei tiedä minne on menossa.” Liikkeen ei tarvitsekaan tietää, me virtaamme ja katsomme hetkittäin missä olemme, emme voi pysähtyä mutta katseemme voi viipyillä, venyä ja lopulta ohentua näkemättömäksi.

Osioiden sisäinen koherenssi on ketjunkaltaista, yksittäiset vahvat langat, kuin haukisiima, yhdistävät tekstiblokin toiseen – jotkut sidokset ovat kovalenttisia ja taittumattomia, toiset ovat vetysidoksia ryppäästä toiseen, haamunkaltaisia jousia jotka eivät köytä kireälle mutta aina muistuttavat velastasi.

On hauskuutta, on oivalluksia, on kirkkaita suurennuslasin alle jääviä polttopisteitä jotka käryttävät paperin pois syvyysnäkymän tieltä; mutta sydän kytkeytyy lopulta yksinkertaiseen. Kaipuuseen, ihoon kylmässä ilmassa, merkityksettömiin pieniin ihmisen osiin, menneeseen aikamuotoon.

Kiviset kasvot eivät suojaa särkyvää sydäntä.


Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi