Äänenvoimakkuus n. 40 desibeliä

21.2.2012 :: Arvostelut, nro 62, Tuli&Savu-kirja

Ville Luoma-aho: Ruumiita. Poesia 2009.

Turun vuoden 2009 runokritiikkityöpajan satoa: neljä luentaa Ville Luoma-ahon teoksesta Ruumiita.

Q: ”Oletko nähnyt ruumiita?”
A: ”Niihin tottuu.”

A: Olen ajoittain kuiva, mutta jotkut pitävät sellaisesta, kuten esimerkiksi sileäpintaisesta pöydästä pidetään, kuten sitä aletaan raapimaan. Lopulta kaivertamaan.
Q: ”Hän on pitkävihainen ja baarimestarin koulutukseltaan erikoistunut lasimurskacocktaileihin.”

A: ”Tämä alkaa siitä kun ainoa mahdollinen suunta on nurkka.”
Q: Mikä se on?
A: Se ei ole näytelmä.
Q: Se ei ole kuvataidetta.
A: Onko se mielestäsi dramaattista?
Q: Vaihdoit roolia. Ei. Se ei ole dramaattista, mutta siinä on hyvä, jäntevä rakenne.
A: Lainasin rooliasi. Ensimmäiset ja viimeiset kolme osioita, oi oi. Allekirjoitan vuokrasopimuksen.
Q: Mene asiaan.
A: Pakkoliikkeissä ja luontaisessa dokumentissa tuntisin eläväni käytävällä.

A: Jos se olisi väri?
Q: Se puhuu jossain määrin väreistä, yleisesti.
A: Mainitsee mustavalkoisen.
Q: Myös maksanpunaisen ja keltaisen kolmion, mutta huomaat ne
vasta toisella kerralla.
A: Mustavalkoisen useaan otteeseen.          Jos se olisi väri?
Q: Tummanvihreä.

Q: Mitä se tekee?
A: Se esittää eläviä toteamuksia virallistetulla kielellä. ”Käymälöissä vasta toisten virtsan ääni vapauttaa omani.”
Q: Tai ”laulan ne pianosi äänet, joita rikkonainen soitin ei.”
A: Aiheutit tunnelmaristiriidan.

Q: Kameroita, ohjaajia ja näyttelijöitä, lavastuksen syvyysvaikutelmia.
A: En voi olla kaipaamatta tunnetta, en voi olla epäilemättä tunnetta.
Q: Koen ahtautta, arkista pelkoa. Kukaan ei ole kuullut karkkipäivästä.
A: Eräänlaista luonnontieteellisyyttä, katkoksilla kuorrutettuna, yksityiskohdilla turvotettuna. Abstraktiotaso käy punaisella vyöhykkeellä. Ajoittainen ärsyke, ärsyttää.
Q: Mutta, olettaen ettet arvosta ahdistuksen kaiuttamista ahdistuneessa maailmassa, ahdistaako?
A: Ei. Se ei ole toivoton.

Q: Entä äänenvoimakkuus?
A: Hiljainen. 40 desibelin tienoilla.
Q: Jatkuvasti?
A: Enimmäkseen. Huomauttaminen ei ole äänekästä.
Q: Entä vesiputous? Tiedän, että tekstissä on vesiputous.
A: Se on vaikuttava. Jylinä on varmasti voimakas, mutta… Tiedätkö museoissa ne audio-opasteet? Kuulokkeet, joista voi kuunnella tasaisella äänellä kiinnostavia yksityiskohtia?
Q: En nauti museotungoksesta.
A: Nimenomaan. Kuvittele itsesi vesiputouksen alle, kuulokkeet korvilla ja kuulokkeista kuuluu ”Voitte katsoa minusta kuvia. Kun niitä selaa tarpeeksi nopeasti on kuin liikkuisin.”
Q: Esiintyykö tekstissä sana ’sielu’?
A: Vähintään neljästi.
Q: Millaisissa yhteyksissä?
A: Esimerkiksi muurahaisten ja mehiläisten lähellä…

A: ”olisimme kantaneet vanhuksemme vuorelle ajan ollessa otollinen”
Q: Konditionaali. Mutta näinhän ei käy?
A: He potkivat ja repivät potilaita sängyistä, potkivat kasvoihin. Metalliset esineet kolahtelevat, ihmiset – ovatko he ihmisiä? – ovat vaiti.
Q: Ovatko he mineraaleja?

Q: Keinotekoisuus tai lavaste tai tietoisuus, että eräät kukat ovat luonnostaan keinotekoisen värisiä, että eräät kukat ovat niin kirkkaita, että eräitä kukkia näkee vain elokuvissa, näkee vain mainoksissa, näkee enemmän toisinnoissa alkuperäisyys alkaa tuntua epäilyttävältä siihen törmää vasta tutustuttuaan monisteisiin eräistä kukista.
A: Tunnistan tuon. Ennen kokemuksia oli jo paljon kokemusten kuvauksia. Kun kokemukset tulivat, olisin halunnut lisätä suolaa.         Sitä ei ollut talossa.

Q: Keitä nämä ihmiset ovat?
A: ”Miten tällaisia keskusteluja käydään?”
Q: He ovat erisnimettömiä, heiltä saattaa puuttua sormia se ei kuitenkaan ole välttämätöntä. He saattavat olla tuokioiden henkilöitymiä.
A: Kaikki on jotenkin mykkää, äärimmäisen tarkkaa, kokonaisuudetonta.

Q: Onko maailmanloppu lopulta luotettava?
A: Tahtoisin olla nimeltäni sielunmessu.


Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi