Pääkirjoitus

17.12.2011 :: nro 62, Pääkirjoitukset, Tuli&Savu-kirja

Kaksi vuotta – Ei. Anteeksi! – kolme vuotta sitten ilmestyneessä Tuli&Savun kritiikki-teemanumerossa usutimme lukijamme kokeilemaan kritiikin rajoja. Tästä ”kritiikkikokeilusta” nousi kova poru. Olen saanut ihan jatkuvasti selitellä kokeilun mielekkyyttä.

Jokin aika sitten lueskelin yleisesitystä taiteellisesta tutkimuksesta (joka sivumennen sanoen lienee käsitteenä yhtä mielipiteitä jakava kuin taannoin tahattomasti lanseeramme ”kokeellinen kritiikki” -termi) ja kiinnitin huomiota keskusteluun yhteisötaiteen kritiikin ongelmista. Yhteisötaide noudattaa siinä mielessä avantgarden etiikkaa, että se pyrkii omalla tavallaan taiteen ja elämän yhdistämiseen. Avantgardemeininkiin yhteisötaide liittyy myös sikäli, että se aiheuttaa ongelmia kritiikille: pakottaa arvioimaan uudelleen mitä tarkoitamme hyvällä, ja mitä huonolla.

Juuri kyvyn kyseenalaistaa vallitsevat esteettisen arvioimisen kriteerit pitäisi olla se uuden runouden ominaisuus, joka pakottaa kritiikin jollain lailla reagoimaan itseensä. Kyse ei siis ole niinkään keinoista kuin päämääristä. Kysymys on kirjallisen laadun uudelleen määrittelystä, siitä että aiemmat kriteerit eivät enää päde.

Nykyisin tuntuu kuitenkin vallitsevan suhteellisen jaettu yhteisymmärrys siitä, että samat hyvän ja huonon runouden kriteerit pätevät sekä ns. kokeelliseen että ns. perinteiseen runouteen. Loppupeleissä ei siis ole ”kokeellisia” tai ”perinteisiä” runoja; on vain hyviä ja vähemmän hyviä (tai: hyvin ja vähemmän hyvin kirjoitettuja?) runoja.

Tällä hetkellä uudistuminen ei tunnu kritiikin haasteista tärkeimmältä.Ensisijaisempaa on vaalia perinteisen vastuuntuntoisen kritiikin hyveitä, palauttaa sen kunnia. Että kriitikko jaksaa olla kiinnostunut siitä, minkälaisia asioita runouskentällä tapahtuu; että kriitikko tuntee runoudenperinnettä; että kriitikko osaa lokeroida, toisin sanoen kontekstualisoida.Että kriitikko on ylpeä omasta keskeisestä roolistaan taiteenilmiöiden popularisoijana, jaksaa toimia välittäjänä runouden kentän jalukijoiden välillä.

On onni, että parin viimeisen vuoden aikana runouskentälle ilmestyineistä uusista äänistä monet eivät ole runoilijoita vaan kriitikoita.En viittaa tällä nyt ainoastaan Tuli&Savunkin kautta suomalaisenkirjallisuuskeskustelun keskiöön ponnistaneisiin Aleksis Salusjärveen ja Maaria Pääjärveen, vaan myös esimerkiksi Vesa Rantaman ja Juha-Pekka Kilpiön tapaisiin tarkkoihin ja syventyviin lukijoihin. Uusien kirjallisuusäänien myötä runouskeskustelumme on saanut aiempaa ärhäkkäämpiä äänensävyjä (esimerkiksi Maaria Pääjärven lanseeraamankevytmodernismi-käsitteen ympärillä) – tämä keskustelun kiihtyminen kertoo runouskritikin omanarvontunnon noususta ja samalla siitä, että kriitikko suhtautuu vakavasti kohteeseensa.

Pitkään muhineen Tuli&Savu-kirjan (jonka myöhästymistä ei enää edes kehtaa pyytää anteeksi, mutta anteeksi nyt kuitenkin) suurin alateema on käännösrunouden kritiikki. Tarja Roinila, Alice Martin, Maili Öst ja Kristian Blomberg valottavat teemaa kukin omalla tavallaan – lisäksi julkaisemme Tuli&Savu.netissä Vesa Rantaman kokoavan kirjoituksen aiheesta.

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi