Poliittista runoutta mustalaisleireiltä

13.5.2011 :: 4|2010, Arvostelut

Paul Polansky: Mustalaistaksi (suom. Ville Hytönen), Savukeidas 2011

Kun Ville Hytönen Parnassossa 7/2009 julkaistussa esseessään ”Kuin lukisi runoutta päällään seisten” suomi ironian valtaamaa nykyrunoutta ja huomautti vakavuuden puuttumisesta, mieleeni jäivät etenkin hänen tunteelliset sanansa: ”Minua surettaa kuolemanvakavuuden puuttuminen. Se itkettää minua.” Nyt ymmärrän paremmin, mitä hän tarkoitti, sillä Hytönen on suomennostyössään ryhtynyt paikkaamaan vakavuusvajetta: Paul Polanskyn Mustalaistaksi on, todellakin, kuolemanvakavaa runoutta.

Polanskylla on tapana runonlukutilaisuuksissa myös kertoa laajemmin runojen ajankohtaispoliittisista teemoista. Näin hän teki myös Suomen-kiertueellaan helmikuussa 2011. Esimerkiksi Elävän Kirjallisuuden Festivaaleilla salillinen yleisöä kuunteli hiljaisena Polanskyn puhetta, joka oli täynnä kuolemaa ja surullisia näkymiä. ”Tämä viimeisillään raskaana ollut äiti lapsineen kuoli”, ”näillä kaikilla lapsilla on lyijymyrkytys ja parantumaton aivovaurio”, esitteli Polansky Kosovon mustalaisleireillä kuvatuissa videoissa esiintyviä ihmisiä, tuttujaan. Polansky on itse elänyt vuosia mustalaisleireillä, ainoana ei-mustalaisena, kuljettanut leirien asukkaita pakettiautollaan. Pakettiautomatkat ja pakettiautossa kuullut tarinat Polansky on kirjoittanut runoiksi. Runoiksi väkivallasta, epätoivosta, syrjinnästä, kansanmurhasta.

Polanskyn runoissa taiteellisia aspekteja tärkeämmäksi nousee poliittinen sanoma, itäeurooppalaisten romanien karmeat elinolosuhteet. Polansky kohdistaa kritiikkinsä suoraan kansainvälisiin avustusjärjestöihin, poliittisiin päättäjiin, YK:hon ja NATOon – kaikkiin niihin tahoihin, jotka ovat jättäneet Kosovon mustalaisalueiden ihmiset elämään hengenvaarallisissa oloissa ja kuolemaan kenenkään piittaamatta. Kritiikki kohdistuu myös romaneihin itseensä: taikauskoisiin perinteisiin, joiden vuoksi ihmisarvo unohtuu; naisiin kohdistuvaan väkivaltaan, vanhusten ja lasten laiminlyömiseen, varastamiseen ja juoppouteen. Polansky ei siis näe romaneja kaunistelevien silmälasien läpi, vaan havahduttaa runoillaan myös heitä näkemään omat ongelmansa, kuten Kosovon romani, opettaja Miradija Gidzic toteaa kirjan esipuheessa. Tärkein ja pöyristyttävin huomio Polanskyn runoissa on kuitenkin se, että Euroopassa kokonainen ihmisryhmä saatetaan jättää elämään kurjuudessa, ilman välttämättömimpiäkään asioita kuten puhdasta vettä tai myrkytöntä asuinpaikkaa.

Runojen sanastossa korostuu Polanskyn tapaamien mustalaisleiriläisten arkinen elämä syömisineen ja juomisineen, nukkumisineen ja matkaamisineen, kerjäämisineen ja varastamisineen. Kieli on hyvin suorasanaisesti selittävää, sitä voisi kuvailla jopa ”simppeliksi”, sillä runoissa on usein naiivinsävyistä tarinallisuutta kuin kontrastina vakaville teemoille. Ei tarvitse olla runouden asiantuntija Polanskyn runoja lukeakseen, mutta empatiakykyä niiden lukemisessa tarvitaan. Takakansitekstissä todetaankin osuvasti: ”Polanskyn runous on kuin Charles Bukowski parantuisi renttumaisuudestaan ja alkaisi välittää ihmisistä”. Niin, Polansky kirjoittaa aidosta, koetusta, eletystä. Hänen tekstinsä ovat kaukana taiderunouden piireistä ja ajankohtaisista runouden muoti-ilmiöistä. Väkevässä omaelämäkerrallisuudessaan hän kirjoittaa samanaikaisesti vaativasti ja helppolukuisesti.

’Mustalainen’ on kirjassa tavanomaista itäeurooppalaista kielenkäyttöä, puhekielinen ’gypsy’-sanan vastine vailla suomenkielisen mustalais-sanan epäkorrektiutta. Huomionherättäjänä sana kyllä toimii, vaikka toistuu kautta kirjan. Se ikään kuin auttaa lukijaa ajattelemaan sitä täysin omasta arkipäivästämme poikkeavaa todellisuutta, jossa Euroopan toisella laidalla eletään.

Kuolemanvakavuudestaan huolimatta Polansky käyttää runoissaan ironiaakin, tosin synkänsävyistä sellaista. ”Kuinka kasvattaa tytär” on otsikkona runolle, jossa kuvaillaan, miten vanhat eukot esittelevät nuoren morsiamen veritahraisia lakanoita koko kylälle. Minä-kertojan äänessä on sysimustaa, itseen ja elettyihin vaaratilanteisiin kohdistuvaa huumoria: ”Ali neuvoi / jättämään aamukusen ulkosalla väliin / sudet kuljeskelisivat kaduilla / ajattelin, että ainoa ongelmani / yöllä kulkiessani / olisi jalkamiina, tarkka-ampuja / tai terroristi heittämässä käsikranaattia / nyt tiesin että / luonto / haluaa myös / kostonsa”.

Runot liikkuvat usein yksilökokemuksen maailmassa, jossa pienetkin aistitut yksityiskohdat saattavat muodostaa monitulkintaisen, yhtaikaa karun ja kauniin, näkymän: ”tuntui hyvältä / kumartua auringossa / kitkemään rikkaruohot / kuokkimaan löysää maata / viherkasvien vieressä // tuntui hyvältä / kuulla luudan / pyyhkivän kovakuoriaisia / muovisoikkoon”. Ihmisruumiin ja ihmisen rakentaman ympäristön katoavaisuus ja hauraus korostuvat. Paikoin tunnelma on järkyttävän absurdi: Polansky kuvaa esimerkiksi vanhan naisen taloa, josta varastetaan pala kerrallaan niin ettei talossa ole lopulta kattoakaan, tai vanhuksia, jotka vain unohdetaan muutossa tai joita kukaan ei odota sairaalasta kotiin.

Sodan ja sen seurausten kauhuja on kuvattu monessa runossa, rajuimmin ja yllättäen myös lyyrisimmin runossa ”Miehiä joita olen nähnyt suu auki”:

”herätessäni mustalaishökkelin olkipatjalta
näin Alin makailemassa sohvalla suu auki kuin kuolleella miehellä

kuten mädäntyneellä ruumiilla, jonka kerran näin Kosovon metsissä
kädet taakse heitettyinä kuin huutaisi pelastusta

kuin vedessä pöhöttyneellä raadolla serbialaisella lammella, kuin kalalla
metallikoukku avonaisesta suusta törröttäen

kuten nuori sotilas hirtettynä piikkilanka-aidan tolppaan Bosniassa
suu auki kuin kutsuisi tovereitaan apuun

kuin kuoliaaksi poltetut teinit katolleen kaatuneessa autossa Iowassa,
huuletonna, kaikki hampaat näkyvissä”

Mustalaistaksin runojen sävy on aggressiivinen ja empaattinen. Eräät aiheet toistuvat monia kertoja, esimerkiksi liian nuorten morsiamien ostamisesta ja hääöiden jälkeisistä verilakanoiden esittelyistä Polansky kirjoittaa paljon, mutta kullekin voimakkaasti tunnepitoiselle kohdalle on kuitenkin realistinen, kulttuurikontekstoiva selityksensä. Jos runojen näkyjä ei tietäisi omaelämäkerrallisiksi, järkyttyneen sivustatodistajan näkemiksi ja kuulemiksi, niissä olisi pateettisia sävyjä, mutta Polanskyn runoissa lukija ei unohda hetkeksikään, että runoilla on raaka todellisuuspohja. Runojen tarkoituksena on kiinnittää huomio, saada päättäjät havahtumaan, saada vaiettuja asioita laajempaan kansainväliseen tietoisuuteen. Tällaisen aktivismirunouden suomentaminen ja julkaiseminen on Hytöseltä ja Savukeitaalta arvokas teko, ja runojen toivoisi myös tavoittavan laajemman, Euroopan tilasta kiinnostuneen yleisön.

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi