Taimia hakkuuaukealla

20.12.2010 :: 2|2010, 3|2010, Arvostelut

Timo Salo: Epätietokirja. ntamo 2009

Onko mielekästä kirjoittaa kokonaisia kirjoja, kokonaisuuksia? Tai tosia, järkeviä lauseita, totuuksia? Fiktioita, kuvitelmia? Onko tuollainen kirjoittaminen tätä nykyä edes mahdollista – tai onko koskaan ollutkaan? Timo Salon Epätietokirja heittäytyy kysymään kysymyksiä, ajattelemaan ja kokemaan maailmaa uudelleen, sinnikkäästi aina uusista marginaaleista ponnistaen. Salon tekstissä jännite muodostuu aforismin ja maailman välille. Hän kirjoittaa kuulaan modernistisia mietelauseita, jotka pyrkivät tarkasti ilmaisemaan kokemuksellisia totuuksia: ”Ajattelen, siis tulen toisiin ajatuksiin.” Kuitenkin kirja tiedostaa aforismin pönöttävyyden muotona, aforistikon ongelmallisen auktoriteetinkaipuun ja totuuslauseiden kyseenalaisuuden. Erilaisten tekstuaalisten karkailujen, paradoksien ja muodollisten kokeilujen avulla Salo koettaa uudistaa lajia ja tuoda sitä lähemmäksi runoutta: ”Minäkö olisin modernisti, pysähtyisin ennen kuin alkaa nolottaa?” Epätietokirjaa ei täten voi jäännöksettä väittää enempää aforistiikan kuin muunkaan genren edustajaksi, mutta aforismikirjaksi se on tarkka, avarakatseinen ja avoin – ajattelua prosessina, tuskallisenakaan, Salo ei ole piilottanut näennäisvalmiin lopputuotteen taakse.

Salon kirjasta kirjoittaessa on vaikea valita puolensa, siis päättää mitä tekstin ristikkäisistä poluista lähtisi seuraamaan. Eräät aforismit teoksen toisen osan sarjoissa kuitenkin näyttävät tipahtelevan jähmeinä lohkareina kulkijan tielle. Eletyt meriitit -sarjan paradoksit tyyliin ”Voima on suurin heikkous” ja ”Jälkiviisaus on useimmiten ennenaikaista” haiskahtavat tunkkaisilta, aforismin traditiossa moneen kertaan marinoituneilta abstraktioilta – raikkaammille lähteille Salo löytää keskittyessään kokemukseen ja mikrotason detaljeihin, antaessaan lauseidensa elää vapaampaa elämää lomalla perinteen sisäoppilaitoksesta. Hänen poetiikkansa on sattuman, herkkyyden ja avoimuuden jäljillä, joten liian yleisellä tasolla, kokonaisuuksina, se voi menettää arvonsa. ”METYDI I” -teksti määrittelee sen kauniimmin:

Pitää kiinni naiivista näkökulmasta, / olla tekemättä teoksia. // Paitsi hyvin hentoja // oksia, itsestään karsiutuvia, / kaatuvia puita, tosielämiä. // Runoja, jotka rojahtavat toistensa päälle // katkelmia, risuja, tuulenkaatoja.

Salon katkelmien suhde traditioon on kompleksisempi kuin edellä hahmottelemani. Kolmas osasto ”Epätietoiskuja” tuntuu kysyvän, missä määrin olemme vapaita olemaan ja kirjoittamaan omaehtoisesti ja kuinka pitkälle ennalta valmiit, sitkeät kaavat ohjaavat olemassaoloamme: ”Tiedän, en voi elää, koska minun on kasvettava esi-isäksi.” Epätietokirjan lauseiden elämä versoo vähän sivussa näistä ylisukupolvisista ja tuhoisista suurista linjoista, marginaalissa, lähes huomaamatta: ”Maa täynnä kantoja. Istutimme omenapuun.”

Jähmeän monoliittiaforismin ohella Salon kirjassa piilee myös toinen, vastakkainen vaara, epäkommunikaatio. Silloin tällöin hänen ilmaisunsa liukuu turhan syvälle esoteriaan, sellaiseen subjektiiviseen umpioon, johon asiaan (mihin?) vihkiytymättömän on vaikea päästä sisälle. Pareiksi jaetut tai muuten peräkkäin asetellut lauseet eivät aina myöskään keskustele keskenään, saati muodosta minkäänlaista jännitettä. Epätietokirjassa tämä kuitenkin on suurimmaksi osaksi perusteltua, sillä ajoittainen kommunikoimaton lause voidaan nähdä paitsi kauniina tai rehellisenä, myös vastakirjoituksena rehvakkaalle ja mölisevälle valtakulttuurille, joka naiivisti olettaa ymmärrettävyyttä kaikelta mihin koskee. Uudelleen kirjoittamisena, pakkomielteisenäkin toisinajatteluna, Salon tekstiä on hyvä lukea.

Ajattelua ja ajateltua tässä kirjassa onkin yhden tai useamman runotuotannon edestä. Salo on tekstityöläisenä käsitteellistäjä tai purkaja, ei niinkään lyyrinen runoilija. Tämä ulottuu muotokokeiluihin, joissa lauseita, omia ja löydettyjä, koetellaan erilaisten typografioiden, säemuotojen ja välimerkkien avulla, kuin kirjoitus koettaisi vangita verbaalisen kommunikaation häilyvän moni-ilmeisyyden ja samalla uuttaa lauseista esiin jonkin ajatellun ytimen. Salon hengenheimolaisia olen löytävinäni enemmän traditiota kyseenalaistaneista filosofeista – Descartes, Hume, Wittgenstein, Derrida – kuin runoudesta sinänsä. Ajattelu on suurten sanojen ja käsitteiden, tukahduttavien abstraktioiden ja niiden mukana kulkevan tekopyhyyden purkamista, dekonstruktiota, joka ei pääty koskaan, kun uudetkin lauseet on purettava:

Paatokseen kariutuu kauneus. Eetokseen / hyvyys. Logokseen totuus. // Kauneuteen pariutuu paatos. / et cetera mutatis mutandis.

Perusteellisuudessaan ja omaleimaisuudessaan Salon ajatustyö on sukua Paavo Haavikolle, jolle hän kirjan sivuilla omalla tavallaan (”valta on Haavikon”) tunnustaakin velkansa. Myös poliittisten ja taloudellisten aiheiden nivoutuminen esteettiseen kokonaisuuteen ennalta-arvaamattomilla tavoilla yhdistää Haavikkoon, ja hänen aforismiensa kaiku häilähtelee paikoin aavemaisesti sivuilla. Tyylilliset seikat vahvistavat vaikutelmaa, sillä Salon juuret ovat kotimaisen modernismin traditiossa, vaikka hän ottaakin siihen etäisyyttä avamaalla tekstuaalista tilaa kaaokselle ja sirpaleisuudelle.

Epätietokirja on kokonaisuutena tuskastuttavankin sirpaleinen, mutta juuri siinä on sen vahvuus. Salo on omassa taistelussaan (”Tuulimyllytaistelu on herrasmieslaji”) yhden asian ja yhden totuuden julistajia vastaan niin ehdoton, että sortuu välillä näihin totuuksiin itsekin, kulkee niiden kautta. Lukijalle jää kirjasta hämmentynyt, mutta kiitollinen olo – kuin olisi juuri ymmärtänyt jotain tärkeää, mutta ei millään muistaisi, saisi kiinni siitä mitä se oli.

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi