Kategoriat
2|2010 3|2010 Arvostelut

Maailman loppu?

Teemu Manninen: Futurama. poEsia 2010.

Teemu Mannisen neljäs kokoelma Futurama on yli satasivuinen, hämmentävän monipuolinen ja -ulotteinen kirjoitus. Kokoelman teemat ovat osittain tuttuja Mannisen aikaisemmista teoksista, Tammen julkaisemista Turistina täällä ja Lohikäärmeen poika -kokoelmista, erityisesti jälkimmäisestä. Futurama on kuitenkin kokonaisvaltaisempi, lukijalta enemmän vaativa kompromissiton teos.

Futurama julkaistiin miltei samanaikaisesti Mannisen Säkeitä-kokoelman kanssa. Kun ntamon julkaisema Säkeitä on perinnetietoinen ja seesteinen, Futurama on anarkistinen kokonaisuus löydettyä puhetta, nonsensea, ASCII-taidetta, teineilyä ja populaarikulttuurin parissa intoilua. Monissa kohdin runoilta puuttuu selkeä puhuja tai aihe, tunnuksenomaiseksi muodostuu niiden sijaan tietynlainen puhetapa tai sen puute. Toiseksi viimeisen runon puhuja toteaa kiteyttäen, että on ”yrittänyt kertoa, kaikilla mahdollisilla väärillä tavoilla, että on asioita, joista on vaikea puhua”.

Futurama on suomalaiseksi runokokoelmaksi villi ja rosoinen, niin epäsovinnainen että se on saanut osakseen peräti vihamielisen negatiivisia arvosteluita. Teoksen kimppuun hyökänneistä Turun Sanomien Miikka Laihinen kirjoittaa että ”Futurama on miten kuten koossa pysyvä äänten, tekstilajien ja visuaalisen materiaalin sekamelska” ja jatkaa että ”impulssien tulva ylittää sietokyvyn rajat”. Mistä tällainen vihamielisyys kumpuaa?

Futuraman kieli herättelee perinteiseen runopuheeseen tottunutta lukijaa monin tavoin: ”haluaisin rakastella sen lypsylämmintä maitoa niin kuin fubujäbä joka iskee jotain pissis huoraa jonka nauru juoksettuu kokkeliksi”. Ehkäpä Laihinen on vastannut juuri tähän ”ronskiin” puheeseen aggressiolla, todennut että Futuraman ”tungetteleva kulttuurinen arroganssi nostaa herkästi ainakin allekirjoittaneen suojauksen pystyyn”? Laihisen johtopäätös on mielenkiintoinen, sillä mielestäni kyse on monella tavalla päinvastaisesta. Ei arroganssi vaan suvaitsevaisuus on Futuraman pohjavireenä.

Futurama käsittelee uuden löytämistä, uudenlaisten ilmaisumuotojen etsimistä ja niiden mahdollisuuksia kommunikaatioon. Samalla se käsittelee myös kulttuurin jatkuvuutta, sillä yksi sen pääteemoista tuntuisi olevan ettei kulttuuri ja runous katoa pissiksien ja internet-kielen myötä. Sen sijaan löytyy uudenlaisia tapoja tehdä runoutta. Muutos on jatkuvaa, mutta niin on runouskin. Runouden avulla teemme jotakin ympärillämme olevalla tekstuaalisuudella, muokkaamme sitä ja luomme siitä loputtomasti uusia rakennelmia ja merkityksiä.

Laihisen kuvauksesta huolimatta Futurama ei suinkaan ole mikään yhtenäisen ”tungetteleva” ja ”arrogantti” kokonaisuus, vaan kokoelman sävy on paikoitellen selkeän keskusteleva ja vilpitön, varsinkin kokoelmaa rytmittävissä soneteissa. Tuntuu kuin Laihinen ei osaisi tai viitsisi lainkaan lukea tätä vilpittömyyttä. Mutta jos Futurama ei ole pelkkää ”arroganttia sekamelskaa”, niin mistä siinä loppujen lopuksi sitten on kyse? Annetaan Futuraman vastata itse. Kokoelma alkaa näin:

Tämä on tarina siitä,
mitä tulevaisuudessa tapahtuu.
Tulevaisuudessa pörröinen, ruotsalainen data jalostuu innovaatioiksi & laskeutuu vuorilta kaupunkeihin missä satelliitti-
seurantaan perustuva kohderyhmä
on varautunut integroimaan
kotimaista lihaa.

Takakansi valaisee asiaa lisää: ”Futurama on näytelmä historian lopusta ja uuden myyttisen ajan alusta, tulevaisuuden tosi-tv- ja innovaatio-autiomaasta”. Tätä innovaatio-autiomaata vastaan nousee Mannisen poetiikka, jota kuvataan dyykkaysmanifestissa ”HEI TYYPIT!” suorasanaisin iskulausein:

roska ei ole roska,
että historia
ei ole kaatopaikka,
vaan kirpparilöytö,
jota materialismin tosikot
eivät voi ymmärtää

Futuraman sukeltaessa nykymaailman roskien ja jätteiden pariin, sen ennustaessa ja käsitellessä maailman pirstaloitumista sekä todellisuuden ja kielen todenvastaavuuden rikkoutumista, se muodostaa uudenlaista merkitysherkkää tilaa. Jäljelle jää miltei loputon tulva merkkejä, joihin ei liity yksittäisiä merkityksiä, vaan merkitys syntyy kokonaisuudesta, kuvien ja merkkien tulvasta.

Monin paikoin runot runot voi tulkita ironiseksi sekoitukseksi nykypäivän kieltä, eräänlaiseksi herkutteluksi maailmanlopun tunnelmilla. Mutta väittäisin että kyse ei kuitenkaan ole ironiasta, vaan päinvastoin totuudenmukaisuudesta ja vilpittömyydestä, nykymaailman sirpaleisuuden kuvaamisesta sitä heijastelevalla kielellä:

Mä olen tänään ollut ihan rikki siitä, että miten mä osaisin rakentaa syvällisen kuvan ihmisestä noitien apureina mut kaikkialta mun mieleni afrikasta tunkee vaan jotai polvenkorkusia tai sitäkin pienempiä karvaisia diskobändin ja Muppet-hirviöiden epäsikiöitä, joilla on pikkuhousut päähineinään samalla kun evoluution umpikujiksi sopeutuneet keski-ikäiset naiset kirjoittaa ilosta fossiilisia nettipäiväkirjoja, ja pimeästä energiasta tehty lonkerodemoni toteaa, että linnunradan tekopillu on vihreä ja tuoksuu porsaalle.

Näin Futurama vertautuu esimerkiksi Godfrey Reggion Koyaanisqatsi-elokuvaan, jossa nykymaailmaa kuvaavien kuvien loputon tulva tuntuu suorastaan hengästyttävältä, nimensä mukaisesti (hopi-intiaanien Koyaanisqatsi tarkoittaa ”tasapainotonta elämää”) maailmanloppua enteilevältä.

Futurama olisi helppo nähdä jonkinlaisena väliteoksena, josta puuttuu selkeä runollinen intentio ja teema. Materiaalia on paljon, eikä sitä ole rytmitetty tai temaattisesti jaoteltu rautalangasta vääntäen. Kenties kokoelma on rakenteensakin puolesta peräti pelottava perinteiseen runouteen tottuneelle, sillä ainoaksi kokoelmaa rytmittäväksi tekijäksi jäävät vilpittömästi Mannisen omalla suulla puhelevat sonetit, eikä kokoelma anna paljoakaan vihjeitä tavoitteistaan tai motiiveistaan. Futurama ei niinkään selkeästi liiku jonkin teeman ympärillä, vaan valottaa teemaansa oman moninaisuutensa kautta.

Jaottelemalla kokoelmaa eri tavalla olisi siitä saanut rakennettua vaikka kuinka monta temaattisesti eheää kokoelmaa, mutta se ei ole Futuraman tavoite. Enneminkin kyse on kielen monimuotoisuudesta. ”älä ole keisari” -osio huipentuu toteamukseen: ”Vaikka nämä tarinat ovat potaskaa ja liioittelua, pelkkää fiktiota, runoutta ja haihattelua, ovat ne kuitenkin totta. Ne kertovat siitä, mikä on mahdollista, jos uskomme ja kuvittelemme ja uskomme kuvitelmiimme tarpeeksi.”

Futuraman teemat ja aiheet nivoutuvat jatkuvasti toisiinsa muodostaen mielikuvitusta ylistävän kokonaisuuden. Efekti on mielenkiintoinen, kun kaikesta tulee eräänlaista totaalista kieltä. Tuntuu siltä, että merkitykset on löydettävä itse tekstimassasta, dyykkaamalla siitä valtavasta turhien ja poisheitettyjen sanojen ja lauseiden kaatopaikasta, joksi kulttuurimme on muodostunut. Jos Futuraman tekstivyörytyksen ottaa vastaan avoimin mielin, on se kaikkea muuta kuin arrogantti, se on nöyrä puheenvuoro monimuotoisemman runouden puolesta.

Kirjoittanut Niklas Nylund

Niklas Nylund on tamperelainen filosofian maisteri ja kulttuurialan sekatyöläinen.

Yksi vastaus aiheeseen “Maailman loppu?”

[…] (Karjalainen, 13.11.2010; Savon Sanomat, 18.11.2010; Keskisuomalainen, 19.12.2010) Niklas Nylund: Maailman loppu? (Tuli&Savu 2–3/2010) Share → (function(d, s, id) { var js, fjs = […]

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.