Mielikuvituksen yhteiskunta

27.7.2010 :: 1|2010, Arvostelut

Pekka Jäntti: Houdinin uni. Teos 2010.

Esikoisteoksessaan Houdinin uni Pekka Jäntti tuntuu etsivän runon mahdollisuuksia yhteiskunnallisten totuuksien ja ihmisyyden tilan toisin kokemisessa – ja mikäpä siihen parempi konsti olisikaan kuin vanha kunnon surrealismi. Kokoelmassa on viittauksia René Magritten maalauksiin ja muuhun tunnettuun surrealismikuvastoon kuten Luis Buñuelin ja Salvador Dalin Andalusialaiseen koiraan.

Jäntti hyödyntää surrealistisesti nyrjähtänyttä kuvastoa melko perinteisellä tavalla, mutta yhdistelee toisilleen vieraita aineksia kiinnostavasti. Runot eivät korskeile taideviittauksillaan tai filosofisuudellaan, vaan tarjoavat surumielisen ihmiskuvansa yleistajuisena älyllisenä haasteena.

Harry Houdinin taikurihahmon moderninromanttista jännittävyyttä hyödyntävä teos on helposti lähestyttävää runoutta, joka ei kuitenkaan aliarvioi lukijan kykyä tulkita runojen fantasianäkymiä ihmisyyden ja nyky-yhteiskunnan kuviksi, joissa elämä ja kuvitelma kietoutuvat toisiinsa. Historiallisen henkilön hyödyntäminen kokoelmaa kantavana fiktiivisenä, surullisena hahmona on viime vuosina ollut keskeistä useissa runokokoelmissa, esimerkiksi Virginia Woolfin hahmo Satu Mannisen kirjassa Sateeseen unohdettu saari (Gummerus 2007) tai Harry Harlow’n hahmo Sanna Karlströmin kirjassa Harry Harlow’n rakkauselämät (Otava 2009).

Houdinin uni on napakasti jäsennetty, lähes koulumaisen selkeärakenteinen kokoelma, jonka runot on otsikoitu ja osiot nimetty ja numeroitu. Kokoelman runoissa on runsaasti muotovaihtelua, joka kuitenkin pysyy maltillisena eikä vie päähuomiota sisällöltä.

Kokoelman avauksena on hiukan kuluneesti passiivimuotoa käyttävä, mutta silti hyvin kokoelman teemoihin johdatteleva runo ”Muistokirjoitus Houdinille tai vastaavalle”. Avausruno kuljettaa lukijan arkisista perunankeitto-olosuhteista kiemuraisen fantastiseen saattoväkiluetteloon, jossa korostuu kriittisyys markkina-ajattelun valtaamaa yhteiskuntaa ja uskontoja kohtaan ja ihmiselämä esitetään pohjimmiltaan absurdina. Otteita saattoväen listasta:

Itsetuhojärjestelmän kunnioitettu puolue-eläin ja itsekritiikin riehaantunut bidee. Kadotettujen viihdytysjoukoissa palvellut yksilönmyöntäjä. Nunnaluostarin pölyisin katekismus. Ateistinen titaani uskonnollisten reisien risteyksessä.
[…]
Päihdeongelmansa vuoksi suurpiirteinen numismaatikko. Orpokoteja räjäyttelevä visionääri. Yksi meistä. Jumalten keinuhevonen jätelavalla. Olemassaolon kylmähkö juhla-ateria.
[…]
Valmismatkalla sosiaalisessa kohinassa. Sudennälkäinen Punahilkka irrationalismin leipäjonossa. Aina alittamassa yksinäisyyden illusorisia suoja-aitoja. Tyhjyyden sillanrakentaja.

Avausruno toimii johdantona kokoelman filosofisiin teemoihin, joita ovat inhimillinen tyhjyyden ja tarpeettomuuden kokemus, eksistenssin perimmäinen ankeus ja ahdistavuus, sekä kysymykset unen ja todellisuuden suhteesta. Kokoelman runoissa on kylmä, paljas ja surusävyinen katoavaisuuden tunnelma. Ahdistavan eksistentialistisen tyhjyyden vastavoimana on runsas ja värikäs mielikuvitusmaailma, joka osoittaa unen ja illuusion tarpeellisuuden.

Mistä silmänkääntötemppujen mestari Houdini sitten näkee unta? Illuusiottomasta yhteiskunnastako, jossa taikatemppujen tilalla olisi unimaailman aitouden kautta syntynyt uusi ajattelu? Tai ehkä katoavaisuutensa tiedostavasta ihmisyydestä, jonka mielikuvitus pelastaa. Runot jättävät tilaa erilaisille tulkinnoille. Runoja on mahdollista lukea myös runoutta metatasolla kommentoivina, fiktion mahdollistaman illuusion ja sen sattumanvaraiset tulkinnat tiedostavina teksteinä. Kokoelman runojen huumori on myös usein tulkittavissa ironiseksi metatason kujeiluksi, joka kohdistuu runoon (ja sen fiktiiviseen kritiikkiin) itseensä: esimerkiksi runo ”Rakastuneen illuusio” kommentoi omaa pateettisuuttaan ja omituisuuttaan ja etenee tämän kommentoinnin varassa.

Kokoelman nimiruno ”Houdinin uni” käsittelee unohtamista sarjana, joka alkaa meren unohtamisesta ja jatkuu järven, lammen, uima-altaan, ammeen ja lasin unohtamisella päättyen aavikolle, jossa vapautta edustaa enää yksinäinen, hiekkaan iskeytyvä vesipisara. Kokoelman maailma on paikoin kuin surrealistinen dystopia, jossa toivo on oikeastaan jo menetetty, mutta johon kuvittelun mahdollistama mielikuvarunsaus luo entistä syvemmän inhimillisen ymmärryksen ulottuvuuden.

Kokoelma on jaettu seitsemään osastoon, joista mieleenjäävimmät käyttävät tehokeinonaan toistoa: kokoelman toinen osasto sisältää haikeanhumoristisen illuusioiden sarjan, viides osasto puolestaan fantastisten rukousten sarjan. Kuudes osa, kahdeksansivuinen ”Hypnoosi”, on kokoelman huipentuma. Fiktiivisellä hypnoosiin vaivuttamisella alkava ja ”Kuvittele”-imperatiivirakenteen toistoa lauseiden aluissa jankkaava runo on hyvinkin mukaansatempaava leikillisessä hypnoottisuudessaan. Kokoelma olisi mielestäni voinut päättyä Hypnoosi-osastoon. Hypnoosi-osasto on niin vahva, että sen jälkeen kokoelman päättävä ”Särkynyttä vettä” tuntuu irralliselta ja voimattomalta.

Jäntti on voimakkaita, tunnepitoisia sanoja ja vastakohtien jännitteitä suosiva runoilija. Runoihin on taitavasti nivottu erilaisia kontrasteja, esimerkiksi valon ja pimeyden, ilman ja veden, tyynen sään ja myrskyn, maallisuuden ja uskonnollisuuden, yksinäisyyden ja kohtaamisen, järjen ja irrationaalisuuden välille.

”Nurjan auringon laulu” -runossa on mainio, mitallisuudella, yllättävillä rinnastuksilla ja loppusoinnuilla leikittelevä rytmi: ”Milloin ehtyy enkelten vesi, milloin nöyryyden suola? Minne ilmestyy hiljainen aitta, minne eksyneen lato? Missä riehuu juopunut puro, missä raivoisa paavi?” Runo toimii kokoelman kontekstissa hyvin: mitallisuutta ryöpsäytetään kerralla runsaasti, sitten tulee taas mitattomia ja lyhyempiä runoja.

Kokoelman edetessä tunsin välillä, että sanan tai lauserakenteen toisto ja kahden eri kontekstiin kuuluvan asian sijoittaminen samaan runokuvaan alkoi jo olla muodostumaisillaan Jäntin maneeriksi, mutta kokoelman runojen huolellisesti mietitty järjestys piti kuitenkin riittävää vaihtelua yllä.

Muutamissa Jäntin kokoelman runoissa uni-sanan käyttö korostaa runojen uniteemaa jo liiaksikin ja tuntuu verbaalisena ratkaisuna turhan yksinkertaiselta, semminkin kun kokoelman sanasto on pääosin vivahteikasta. Unet tietysti kuuluvat surrealistisiin maailmoihin, mutta runoissa tulisi varoa unimaisuuden suoraa korostamista. Vaikka uni on teemana tärkeä, unen tunnelmaan olisi kiinnostavampaa löytää jotain muuta reittiä kuin suoran uni-sanan käytön myötä.

Luontokuva saa Jäntin runoissa toisinaan hyvinkin romanttis-yleviä sävyjä, kuitenkin pienuuden voiman tiedostaen. ”Sieluni on suuri kuin mustikanvarpu. / Olisi syksy ja suusi myrskyisä taivas.” Luonnon ja uskonnollisen juhlallinen yhdistelmä tuo paikoin mieleen myös Helvi Juvosen luontorunot.

Kokoelman kauneimpiin kuuluu runo ”Lintujen rukous”. Yhteiskuntakritiikin ja surrealismin yhdistelmä tuntuu kertovan ajastamme häkellyttävän tarkasti:

Me olemme tarpeettomia täällä. Kuin kuollut kieli tai jokin utopia.
Me meluamme. Muutakaan emme kerta kaikkiaan keksi.
Me kaartelemme mieltä vailla ja haluamme kaatopaikkaa ja palvelua.

Ihmisen ja linnun vapauden, tarpeettomuuden, melun ja halun kekseliäästi rinnastava ja merkityskerrostava runo osoittaa, että usein raskaaksi miellettyä, toistuvaa me-muotoakin voi huoleti käyttää runossa, jos runon sisältö on riittävän merkityksellinen. Irrationaaliseen vapauteen, kaatopaikan haluun ja tarpeettoman olemisen järjettömään meluun tiivistyy mitä hienoin kuva ihmisyyden ja/tai runouden koskettavasta absurdiudesta.

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi