Lahoavassa lähiössä

27.7.2010 :: 1|2010, Arvostelut

Markku Paasonen: Tulevassa maailmassa. Teos 2010.

”Tulevassa maailmassa kaikki on kuin nyt, vain hiukan toisin”, kuuluu hasidijuutalainen sananlasku Markku Paasosen uuden proosarunoteoksen alussa. Tulevassa maailmassa sisältääkin viittauksia aktuaalisen nykymaailman konsumeristiseen kaupunkielämään, jonka teos kärjistää irvokkaaksi tanssiksi markkinatalouden tunkiolla. Myös teoksen fiktiivinen luontokuva vaikuttaa tutulta suomalaisine luonnonkasveineen ja -eläimineen, mutta on tummasävyinen ja kaupunkimiljööstä läpipuskeva, uhkaavakin.

Kokoelma on jaettu kuuteen osioon, mutta teos tuntuu lukiessa yhdeltä pitkältä runolta tai runoelmalta. Luonnonrujo fyysisyys korostuu synkkänä, kuohuvana kaupunkikuvana. Runoista välittyvä maailma on orgaanisen tuntuinen, mutta tuon maailman elollinen aines on nyrjähtänyttä ja turmeltunutta. Romanttisena ryöppyäville luonnonnäkymille Paasonen antaa tylyjä, groteskeja käänteitä.

Metsän aallokko korskuu, syvällä kuohujen alla heittelehtivät pikkuruiset kaupungit, näkinkenkälähiöt, tuolla joku raahaa irtipuraistua jalkaa.

Muotoratkaisuna koko sivun täyttävä proosaruno tuntuu toimivalta, mutta myös raskaalta. Teos ei sisällä kohtia, joissa voisi hengähtää, vaan sen läpi on rymisteltävä kuin toisen luvun alussa mainittu päätön hirvi läpi metsän. Tämän voi nähdä myös lukemisen itsensä ironisointina, sillä jo teoksen alussa tulevan tekstin kuvapaljous kyseenalaistetaan – ja samalla kyseenalaistetaan tietysti koko nykytodellisuudessa vallitseva, suurelta osin merkityksettömän visuaalisuuden valtaama kokemusmaailma.

Mustia kirjaimia mustalla hangella, koiran keltaisen puumerkin vieressä, vai pitäisikö sanoa vesileiman, typeriä kuvia, pelkkiä typeriä kuvia.

Paasosen rumankiehtova runoelma tempaa mukaansa, mikä on runojen apean ja melankolisen maailman huomioon ottaen hieman yllättävääkin, mutta lukija on vaarassa pettyä, koska murheellisen rujon maailman läpi edetessä ei lopultakaan näy toivoa tai iloa. Runojen yhteiskuntakriittistä dystopiametsää pidän kiinnostavana ja neljännen luvun kuolemantanssitunkiota huikeana, mutta lopulta on vaikea innostua kokonaisuudesta, joka ei salli hengähdystaukoja pessimistiseen vyöryynsä. Elämän perimmäisen tyhjyyden teema tuntuu runoissa ikään kuin käpertyvän itseensä, mikä tekee runoihin jokseenkin introvertin puhujan tunnun.

Ensimmäisessä osiossa runominä problematisoi sekä omaa minuuttaan että suhdettaan runon häneen. Runominä selittää katsovansa ”hänen” silmiensä läpi ja pohtii mistä ”hän” syntyy tällaisena aikana, kun maailma tekee kuolemaa. Runoa voi lukea monella vaihtoehtoisella tasolla. Sekä ihmisyys että kirjoittaminen problematisoituvat runossa tyhjyyden ja yhdentekevyyden masennustilaksi.

[…] odotetaan sitä mikä tulee, olkoon se vaikka masennus tai molekulaaristen koneiden teoria, samantekevää mitä tähän rustaa, tässä on vain ohuita piirtoja huokoisen tyhjyyden yllä […]

Paasosen runoissa on myös huumoria, joka sekoittuu dystopiafantastiseen irvokkuuteen. Esimerkiksi toisessa luvussa soiden ja kantojen alta herää alkukantainen, himokas ja nälkäinen mies karjahtelemaan niin matalilla aallonpituuksilla, ettei karjuntaa voi kuulla. Maito happanee, taivas repeää, aurinko korventaa – ja mukaan tulee toinen huutaja: radioaktiivinen nainen, joka oksentaa rautaromua ja oopperaa. Täynnä lahoamista ja kuolemaa olevassa lähiön ja metsän yhdistelmää muistuttavassa miljöössä ihmisen toiminta näyttäytyy naurettavana, surkuhupaisana, mätänevänä lihallisuutena. Paasosen runoissa on ympäristökriittistä tematiikkaa: ihmisen saavutukset ovat jätekasojen keskellä yhdentekeviä – tunkiolla ollessa on aivan sama, oletko Shakespeare vai homehtunut juusto.

Kokoelman mieleen jäävimpänä pidin neljättä lukua, jonka ajaksi rytmi tihenee ja runot kiihtyvät hengästyttävään, välimerkittömään tarinatulvaan. Metsän puut ja luonnonkasvit kiedotaan hulvattomaan selostukseen Planckin, Boltzmannin, Rydbergin ja Avogadron fysikaalisista vakioista. Siitä alkaa groteski sekavan elämän ja kuoleman kuhina, jossa Shakespeare, Hegel ja Schlegel löytyvät toukkien, ruuvien, muoviputkien ja muun roinan seasta. Paasonen vie lukijan huikeaan kuolemantanssiin, jossa posetiivari soittaa maailmanlopun humppaa. Irvokkaasta tunkiotanssijoiden joukosta löytyvät muun muassa marakatti, laiha tyttö, ylikansallisen yhtiön pääjohtaja, Mikki Hiiri, pilvet ja kuu. Runokieleen Paasonen ymppää groteskien kuvien ohella banaaleimpiakin kliseitä onnistuneesti. Tekstissä on ajatuksenvirtamainen tuntu, ja välillä tehokeinona on toistoa: pitkiä toisteisia kohtia siitä, miten runon minä ja runon sinä työntävät maan multaa toistensa suihin.

Toisinaan runoissa on jo paasaavaakin sävyä, kun toiminnan turhuutta korostetaan useamman kerran. ”Aivan sama mitä tässä horisee, maailma kuitenkin jo hoippuu kohti tuhoaan” -tyyppiset lauseet alkavat teoksen loppupuolella tuntua jo pitkästyttäviltä. Myös fyysisyyden kuvaus menettää loppupuolella tehoaan.

Luonnon kasvien voima tuntuu lahoavassa ihmismaailmassa yltävän kaiken irvokkuuden yläpuolelle ja siksi runojen luontokäsitystä voikin pitää jossain määrin toiveikkaana. Ihmiselle ei kuitenkaan lopultakaan toiveikkuutta heru, vaan ihminen kulkee kohti kuolemaansa kaupallis-teknologisessa roskaläjässään ja tuhoutuvassa ruumiissaan.

Kirjan kuvituksena on kuusi Elina Merenmiehen musteakvarellia (tekniikkana muste paperille). Ne tukevat runojen rujoja luontokuvia, mutta jäävät kirjan sivuille painettuna ikään kuin tukahduksiin, mikä on harmillista. Myös kirjan harmaa, kangaspäällysteinen kansi imusuonistomaisine puunoksineen lisää ankeantukahduttavaa tuntua. Tunkion kuolemantanssikohtauksen värikkyys ei tahdo päästä kirjan ulkoasun vuoksi oikeuksiinsa, koska mielikuva tästä kirjasta esineenä vaikuttaa lukutapaan.

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi