Armstrong, Aldrin ja Andy Kaufman

27.7.2010 :: 1|2010, Arvostelut

Tytti Heikkinen: Varjot astronauteista, poEsia 2009.

Kun valonlähteenä on vain yksi aurinko, katveeseen jäävien alueiden pitäisi olla yhdensuuntaisia. Mutta kuuvalokuvissa varjot astronauteista heittyvät sinne tänne, mikä todistaa, että Apollon lento lavastettiin hiekkalaatikolle NASA:n takapihalla.

Nimi ehdottaa Tytti Heikkisen toisen kokoelman taustaksi kirjoituksen keinotekoisuudesta tietoista poetiikkaa, mutta ensimmäinen runo ”Todellisuuden ja kertomuksen suhteesta eli ERÄÄN POMPPULINNAN ÄÄRELLÄ” tarjoilee vaihtoehtoisten lukuohjeiden valikoiman muutaman viime vuosituhannen taideteoriasta. Ehkä olennaisin niistä on ”Oma strategiani todellisuuteen ei ole mimeettinen, jotenkin kammottavaa, ok – – ”. Kokoelmassa on vuoro-osastoin perinteistä google-runoutta, joka jatkaa esimerkiksi Heikkisen edellisen teoksen Täytetyn eläimen lämpö filosofeeraavien jaksojen linjoilla, ja flarfia, joka on merkitty yhtenäiseksi runosarjaksi otsikolla ”Läski XL”. Keskeistä on, kuinka yhdestä metodisesta lähtökohdasta syntyvät erilaiset äänet ja kuinka ne asettuvat yllättävästi vierauden ja tuttuuden kuunpuoliskoille.

Heikkisen flarf rakentuu selväpiirteisen minän ja koherentin kerrontatilanteen ympärille. Siinä ei ole esimerkiksi amerikkalaisittain Pez-annostelijasta laukkaavia natsiyksisarvisia, vaan suunnanmuutoksia lähdemateriaalissa loiventavat yhtenäinen rekisteri ja kuvasto. Huonouden eetoksen synnyttävät ennen kaikkea pornoon kytkeytyvä infantilismi sekä päinseinäinen kirjoitusasu: ”Kyllä siinä kundissa riittää karvaa! Ja onhan sillä mahaa ja ihme menoo, esim. kun se esitteli kivestensä nimet: Mursu ja Super Mursu.” Aineisto on sovitettu hyvin lähelle alkuperäisiä asiayhteyksiään, ja eräässä runossa viitataan esimerkiksi julkaisualustaan: ”Onnex sain käyttööni kamerapuhelimen, joten lisäilen tänne tunnelmakuvia palattuani.!” Kun kielimateriaali on ollut olemassa ennen teosta ja se on osa sitä todellisuutta, jota teos kuvaa – tai paremminkin toteuttaa –, strategia todellisuuteen pyrkii olemaan jäljittelemisen sijaan suora. Siis kammottavaa, ok, jolloin paranoia ja neuroosit reaalistuvat välittöminä ruumiillisina kokemuksina, ja puhuja tulee zeitgeistin konkretisoitumaksi maailman ja lihan kytköksenä.

Tällainen lukutapa, joka olettaa ilmaisun välittömäksi ja runon pyrkimykseksi yhteiskunnallisen pahoinvoinnin paljastamisen, muuttuu kuitenkin hetkittäin ongelmalliseksi puhujan roolin rakoillessa. Kun esimerkiksi tunneilmaisu on hysteeriseksi yliviritettyä, puhujan tuskaan ei enää saata täysin uskoa:

Mä oon hirvee sotanorsu jolla
on paksut reidet. aarghhh Mä haluun mun luut
näkyviinOon läääääääääääääääääääääääskiiiiiiiiiiii
iiiiiiiiiiiiii raivostun läskeihini! Syön koko
ajan, oon hirvee läski.


Itseinho syntyy toisteisena todisteluna, jolla puhuja pyrkii performoimaan tiettyä tunnetilaa. Runossa tavoitellaan kokemusta, joka fyysisyydessään näyttäytyy ehkä korostuneen reaalisena ja merkitsevänä. ”Läski XL:n” runot tuovat siis puhujan välittämien sisältöjen takaa esiin sellaisiakin kulttuurisen kielenkäytön mekanismeja, joilla ilmaisua uomataan ennalta määrättyyn sosiolektiin esimerkiksi pakonomaisen ryhmään liittymisen tarkoituksessa. Siinä ei niinkään ole kysymys diskurssin armoilla olemisesta kuin puhujan tarpeesta omaksua valmis yhteisen puheen kaava ja siten ilmaista jaettua kokemusta, joka tuntuu automaattisesti näyttäytyvän ainoana merkityksellisenä.

Mukana on kuitenkin myös tällaisista ehdollistuneista kielenkäyttötavoista irtoavia ilmaisun häiriöitä. Puhujan – tai kirjoittajan – todetessa, että ”Kivaa olis, jos ei tarttis koko ajan miettiä et missä muut oon”, lyöntivirheestä syntyy ikään kuin rimbaud’lainen lipsahdus toiseen, yksilön muuttuminen muiksi. Kirjoitusaktissa ilmaisu irtoaa sielusta vieraaksi itselleen, ja mukaan ujuttautuu hallitsemattomia merkityksiä, ilman ilmakehää liehuvien lippujen häiriötekijöitä. Kun tähän liittyen myös sanahahmot joutuvat epäjärjestykseen, välil yön tikatkoon iitä arvaamatta tai turvaväliä ei pidetä, julkisen kielen dominanssi syrjäytetään kirjoituksessa syntyvien monihahmotteisuuksien tieltä. Kiinnostavaa on, että kokoelmassa sellainen eetos, joka suomalaisessa runoudessa on uusimpia ja josta tulkinnat laajenevat aina uuden teoksen myötä, tuottaa kuvastollaan ja kielimateriaalillaan välittömiä tuttuuden hetkiä mutta samaan aikaan myös epäilyksiä kylvävää väreilyä niiden taustalla vaikuttaviin merkityksenmuodostumisen luonnollistumiin. Se pakottaa luut näkyviin myös muista vastaavien aiheiden kulttuurisista teksteistä ja saa lukemaan niitä tietoisena merkitysten rakentumisen prosesseista.

Kokoelman ei-flarf-runot tuottavat sen sijaan aivan toisenlaisen lukukokemuksen. Niistä puuttuvat suurelta osin lausumia yhteen liittävä konteksti, puhujan subjektius sekä tunnistettavien lähdemateriaalien kiinnekohdat. Ne tuntuvat, ainakin minun luennassani, viittaavan John Ashberyn runouteen.

Haaveilla on tietty kantavuus, jokin ehdottoman varma ajatus.
Se liittyy tähän kähinään, mukaansatempaavaan opetteluun koko elämän
ajaksi. Jotain kaupataan heti, jotain myöhemmin.

Ashberysta muistuttavat esimerkiksi pronominit, jotka tuskin viittaavat muualle kuin itseensä, sekä hieman banaaleihin sisältöihin yhdistyvä huvittuneen kultivoitunut sanonta. Runoissa tapahtuu siirtymiä esimerkiksi arkisen esinemaailman ja erilaisten abstraktien kategorioiden välillä: ”Elämäntahtoni pusertuu suodattimen läpi, / historia toisaalla ja toisaalla loisteputkivalaisimien hohde.” Tällä tavoin käsillä olevan maailman ilmiöt eivät ensi sijassa merkitse konkreettista pistettä runon lavastuksessa, vaan liukuvat ikään kuin limittyviin ja vaihtoehtoisiin merkityskenttiin.

Kun lukijalle ei muodostu jotakin maisemaa havainnoitavaksi eivätkä lauseet etene kumuloituvan sisällön varassa, korostuneen tekstuaalinen tila avautuu jatkuvasti vaihtuviin kummallisuuksiin. Siinä missä kokoelman flarf-jaksot – joissa on kyse yhä kehkeytyvästä lajista – perustuvat runojen suhteuttamiseen sosiaalisen kielen tuttuuteen, muissa runoissa taas ashberylaisuus – joka puolestaan merkitsee täsmentyneempää tradition viitepistettä – tuottaa paradoksaalisesti varsinaisessa lukutilanteessa tietynlaisen kestävän vierauden kokemuksen. Tällöin varhaisemman ja uusimman runouden vaikutukset eivät ole ennalta määrättyjä, vaan ne toimivat hierarkioista vapaassa tilassa.

Vaikka lienee jo ollut selvää, että jokin google-maininta teoksen tuoteselosteessa ei vielä itsessään merkitse mitään, Varjot astronauteista kirjoittaa tämän hyvin olennaisesti näkyviin. Ristikkäin lankeilevien varjojen maailmassa väline ei määritä yhtä koko teoksen kattavaa periaatetta, kirjoituskäytäntöä eikä lukukokemusta, vaan kokoelman sisälläkin ”muut oon”.

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi