Kritiikin kritiikin kritiikkiä

4.2.2009 :: T&S Blogi

Nyt tiedän, mitä varten lehdellä on tällainen blogi.

Kiitos Mervi Kantokorvelle kipakasta, tyyliltään taiturillisesta ja osin osuvasta keskustelunavauksesta (”Runous kuuluu kaikille”, HS, 4.2.2009). Jotta keskustelu pysyisi auki, muutama kommentti:

Ensinnäkin

Kun väitän pääkirjoitukseni alussa, että runouden lukijoista suurin osa myös kirjoittaa runoja, en missään nimessä tarkoita runoskeneillä heiluvia “runoporukoita” tai esikoiskirjansa julkaisemisesta haaveilijoita. Tarkoitan kaikkia niitä ihmisiä jotka satunnaisesti tai säännöllisesti harrastavat kirjoittamista, tulevat kirjoittaneeksi runoja. Olen ollut vilpittömästi siinä uskossa, että pöytälaatikkorunoilijoita on jopa enemmän kuin runouden lukijoita. Ainakin heitä on enemmän kuin runokirjojen ostajia.

Toiseksi

Kantokorpi kirjoittaa hauskasti, että lehti tarjoaa “kokeeksi” kritiikkiä, jossa ”runoilijat runoilevat runoista runoilijoille”. Vaikka suomen ”kokeeksi” saattaisi kääntyä englanniksi muotoon “just for fun”, ei kokeiluihin pidä suhtautua ihan noin kevyesti.

Kritiikkikokeilun kutsu oli jätetty mahdollisimman avoimeksi. Tarkoitus oli usuttaa kriitikkoja/runoilijoita kehittämään ja pohtimaan kritiikin muotoa ja ongelmia. Siis vastaamaan kritiikin muodolla kritiikin ajankohtaisiin ongelmiin. (Kuten pääkirjoituksessani totean, mistään uudesta keksinnöstä ei silti ole kysymys.)

Itse pidän kokeilua sekä kirjoittajana että analyyttisenä lukijana mielenkiintoisena. Esimerkiksi Virpi Alasen kritiikki Hannu Helinin teoksesta Linnumpi nyt onnistuu mielestäni puhumaan olennaisella tavalla kritisoitavana olevasta teoksesta.

Tällä hetkellä, aika monen mietinnän jälkeen, ajattelen, että runollisemman kritiikkityypin kokeilemista ja kehittämistä on hedelmällistä jatkaa. Olen myös sitä mieltä, ettei muodoltaan kokeileva/runollinen kritiikkikään saa olla mitä tahansa. Myös sitä pitäisi koskea vaatimus keskustelusta teoksen syvyyden kanssa.

Kolmanneksi

Vaikka pääkirjoitus käsitteleekin lähinnä kokeeksi kirjoitettuja kritiikkejä, viimeisin Tuli&Savu sisältää hyvin paljon muutakin. Tarkoituksena ei ollut väheksyä “perinteistä” kritiikkiä tai kritiikkojen ammattitaitoa – päinvastoin! Tuli&Savun perinteinen kritiikkiosasto on lehden tärkein toistuva osasto ja lehti on sitoutunut kehittämään ja pitämään yllä kritiikin tasoa. Tämä edellyttää myös keskustelua siitä, mitä kritiikki on ja mitkä ovat sen päämäärät.

Toisaalta myös jako “perinteisen” ja “kokeellisen” kritiikin välillä on keinotekoinen. On olemassa kriitikkoja jotka ovat kirjoittaneet jo kauan ”kokeilevaa” tai “metaforista” kritiikkiä, jotka luovat uusia käsitteitä tai uudistavat käsitteitään aina sen mukaan, mitä kulloinenkin arvosteltava teos vaatii.

Neljänneksi

Kulttuurilehden tekemiseen kuuluu olennaisesti tietty sisäpiiriläisyys, se että lehteä tehdään suhteellisen pienellä porukalla. Tällä tavoin tekijöiden on mahdollista painaa leimansa lehteen, ja lehden identiteetin piirtyä selkeästi. Välillä tapahtuu toki yli- ja ohilyöntejä, ja välillä piirit ovat aivan liian pienet.

Viidenneksi

Lehden näkökulmasta kritiikkikokeilu on myös teko, jonka tarkoituksena on saada aikaan keskustelua kritiikin olemuksesta ja päämääristä. Toivottavasti keskustelu siis jatkuu.

Henriikka Tavi

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

23 kommenttia

  1. mervi kantokorpi:

    moi henriikka ja muut,

    tuli&savun kritiikkinumero on tosiaan runsas ja herätteellinen; esim. johnson- ja benjamin-käännökset on aivan mainioita löytöjä. saamaani 1800 merkin laatikkoon ei vaan mahtunut enää juuri muuta kun halusin kommentoida pääkirjoituksen lukemisen/kirjoittamisen käsitteitä suhteessa kritiikkiin.

    ”pöytälaatikkorunoilijat” on hämärä käsite mulle: ovatko esimerkiksi rakkausruno.fi -runoilijat tai sen sivuston lukijat ”runouden aktiivisia lukijoita”. tavallaan, mutta ei sitte ehkä kumminkaan.

    hain runonlukijataviksilla sellaisia ihmisiä, joiden tiedän varmasti seuraavan nykyrunoa. otetaan vaikka äikän maikat, joita on useita tuhansia : viime keväänä kuljin ympäri suomea puhumassa äidinkielen ja kirjallisuuden opettajille nykyrunosta ja sen lukemisesta. hämmästyin miten hyvin he sitä tunsivat ja miten innokkaasti he siitä keskustelivat. tuli&savu oli heille tuttu lehti samoin nokturnon jutut. tapasin kaikkiaan yli tuhat maikkaa ja palautteista päätellen suomalaisissa kouluissa luetaan teemu mannisen, henriikka tavin, aki salmelan jne runoja.

    sitte olen ollut tekemisissä muiden taiteiden ihmisten kanssa: esim. säveltämisen opiskelijoiden kanssa sibiksessä on luettu uutta ja vanhaa runoa yhdessä ja kun he sitten valitsivat sävellettävää laulutekstiä, niin nykyrunojahan ne ottivat.

    kuvataiteilijoissa tunnen kanssa paatuneita runon harrastajia ja tosi hyviä lukijoita. ihan kaikenlaisissa ihmisissä tapaan runoharrastusta ja siis just lukijoita.

    ovatko he ”lukija-lukijoita” ja mitä oikestaan sillä tarkoitat? kun kuuntelen vaikka, miten mun ukko (maalari) puhuu lukemistaan runoista, niin siinä on kyllä paljon se tekstin ”kirjoittamista” ja ”maalamista” moneen suuntaan ja jotenkin vielä hyvin tilallisesti. mutta ei se mitään niistä koskaan kirjoita saati ryhdy runoilemaan. se vaan lukee.

    on ihan totta että runoja myydään vähän per kokoelma, mutta suomessa ilmestyy vuosittain liki sata nidettä eli kyllä niitä johonkin menee. kirjastot saa muuten hankkimaan runoja kun kävelee sisään ja vaatii niitä tilattavaksi. tarpeeksi usein kun menee, valittelee ja lainaa, niin jo alkaa runoja ihme ja kumma ilmaantua uutuushyllyyn.

    no nyt mun täytyy alkaa taas lukea runoja:)
    mutta jatketaan keskustelua,

    – mervi

  2. henriikkat:

    Hei Mervi ja kaikki toivottavat muut lukijat!

    Toivoinkin että löytäisit tänne jatkamaan keskustelua.

    On varmasti totta, että tuo jaottelu lukijalukijoihin ja kirjoittajalukijoihin on hämärä, eikä kestä kirkasta auringonpaistetta.

    Tarkoituksenani ei ollut myöskään jakaa ihmisiä kahteen luokkaan, vaan puhua vaan kahdesta eri tavasta lukea. Kahdesta tavasta kokea kirja.

    Lähtökohtana on ajatus, muistaakseni ehkä Ulrika Nielseniltä ? napattu, että kritiikki voidaan minimimääritellä lukukokemuksen näkyväksi tekemiseksi. Siis jokainen joka alkaa päässään tai paperilla kirjoittaa (siis jolla alkaa esim. tekstiä pulista päässä) tai saa ideoita lukemastaan olisi tämän määritelmän mukaan kirjoittajalukija – siis silloin kun hän lukee jotain teosta tästä asennosta. Sama ihminen kykenee kyllä vaihtamaan asentoa ja lukemaan vaikka samaakin kirjaa sekä analyyttisesti että produktiivisesti.
    Ja näitä lähestymistapoja sopii mielestäni myös yhdistellä; oikeastaan kyllä minustakin tuntuu vähän siltä, että jotta jotain tekstiä voitaisiin kutsua kritiikiksi täytyy kriitikolla olla myös ylhäältä tulevaa ja analyyttisempaa otetta. Tai vaikka kirjoitetun tekstin reflektointia.

    Tuo erottelu ei ole mitenkään ainoa tapa perustella koko kokeilua – eikä varmasti paras. (Se on nähdäkseni aika sekava sumppu kaikenlaisia erilaisia juonteita, jotka juontavat luullakseni enimmäkseen saksalaisesta romantiikasta (korjatkaa jos olen väärässä) Eikä Schlegeliä voi kyllä kutsua oikein systemaattiseksi ajattelijaksi. Esim. ajatus kritiikin ja runouden yhdistämisestä; tai ajatus filosofisesta kritiikistä joka samalla olisi myös kritiikin filosofiaa; tai runouden kielellä kirjoitettavat kritiikit ovat kaikki oikeastaan aika eri asioita … mutta ne menevät helposti sekaisin)

    Itselleni tuo ajatus lukutapojen jakamisesta kahtia lähti liikkeelle omakohtaisesta kokemuksesta. Alun perin en itsekään ollut mitenkään täysin vakuuttunut koko hankkeen mielekkyydestä (en ole vieläkään). Löysin itse jotain mieltä koko projektiin, kun sain käsiini Silja Järventaustan uusimman runokokoelman ”Liputettu päivä”. Kun aloin lukea teosta ensisijainen reaktioni oli alkaa kirjoittamalla (tai jonkinlaisella sisäisellä runopuheella)
    kommentoida Järventausta runoa. Syntyi oma kritiikkikokeiluni: http://hyminaa.blogspot.com/2008/10/on-mys-niin-ett-toivon-siniruudutettua.html

    Ajatus oli siis, että jos tuon mielessä käynnistyvän runogeneraattorin saisi jollain tapaa tallennettua – että ehkä siinä voisi olla jotain arvokasta siinäkin.

    Toisaalta, tämä ei lopulta liene ollenkaan sama asia kuin mitä Leevi esim. tarkoitti metaforisella kritiikillä … luulisin että hän ajaa takaa sellaista kritiikkiä joka loisi uusia ad hoc käsitteitä, tai muita kuvauksia (jotain sen kaltaista josta Daniela Floman käytti poetiikkakonferenssissa nimeä nimitystä iscensättning – lavastus/näytteillepano) …

    No joo, ymmärrän, tämä on sekava sumppu. Ja vaikka teoreettisesti siis olisin todellakin sitä mieltä että rakkausrunot.fi-runoilija on ihan yhtä runoilija, niin käytännössä noitten ”kokeilevien” kritiikkien lukeminen kyllä vaatii usein vähintäänkin jonkinlaista käsitystä siitä, minkälaisesta kirjasta on puhe, siis sikäli kuin toivoo niiden jollain lailla informoivan tai rikastuttavan. Mutta toisaalta, niitä voi kyllä lukea myös esisoittoina käsiteltäviin teoksiin.

    En ajattele kuitenkaan missään missään nimessä että vaihtoehtokritiikki voisi korvata mainstream kritiikkiä (jos jako sallitaan ikään kuin viestinnän työkaluna) – mutta tuntuu kuin vaihtoehtojen etsiminen voisi rikastuttaa keskustelua runoudesta, ja auttaa runouttakin rikastumaan. On olemassa sellaisia runouden lajeja, joissa voisi ajatella että kriitikon pitää ensitöikseen keksiä lukutapa (esim. jotkin käsitteelliset runoteokset ovat sitä), ts. runolajeja jotka ovat likipitäen – lukukelvottomia ?

    Kriitikot voisivat – ja ehkä heidän pitäisi? – toimia esilukijoina …?

    Once more: kritiikkikokeilu ei ollut lehden kovin ydin. Sen perusteet vaan askarruttivat minuakin siinä määrin, että päädyin täyttämään sillä pääkirjoituksen.

    Jatkoa odotellen, ja toivoen,
    Henriikka

  3. mervi kantokorpi:

    tää sun kirjoittava lukeminen, ”teksti alkaa pulista päässä”, on mun mielestä kaiken kirjallisuuden lukemisen olemusta. enkä saa eroa analyyttisen/reflektoivan lukemisen ja produktiivisen välille. kun se produktio on just sitä pulinaa, tekstin monikollisuudessa pyörimistä, kuten barthes sanoisi. eli se että tyyppi tietoisesti asettuu lukemaan just runoa olis merkityksellisin alkuasetus. tätähän on amerikoissa oikein tutkittukin (stanley fish).

    homma alkaa eriytyä vasta sitten kun sä joudut kirjoittamaan vaikka kritiikkiä: pitää löytää, keksiä ja säveltää käsitteitä jotka mahdollisimman hyvin välittäis luettua runoa arvion lukijalle. siinä tarvitaan sitte sitä käsiteanalyysia ja uusia konsteja: just mainitsemas ”lukukelvottomat” teokset vaativat tätä.

    kriitikko on kai yleensä nopeasti paikalle hommattu esilukija, ainakin päivälehdessä. mitä nyt sitte kritiikin ”mainstream” onkaan, niin ainakin just sanomalehdessä päällimäisinä rajoituksina on käytettävissä oleva tila ja vaatimus yleisön tavoittamisesta.

    tää jälkimmäinen salpaa enemmän ”metaforisuuden” arvion kielestä, eli formaatin taju (sen olen oppinut) on oltava. muuten sitä arviota ei vain julkaista. niin, sun pitää suorastaan kurkottaa potentiaalia lukijakuntaa kohti kirjoittaessas. se ei ole helppoa eikä aina hauskaakaan.

    runouslehdet ja muut kirjallisuuslehdet on tässä suhteessa muuta, ja se on just hyvä ja oikein. allapäin olen katsellut, miten hesarin c-osa ohenee ja kestääköhän enää kauaakaan, kun kritiikki sieltä poistuu tyystin lehden verkkosivujen kätköihin. joku pitää tendenssiä paperia säästävänä ja oikeana, ite en vaan jaksais istua aina koneen kelmeässä valossa.

  4. henriikkat:

    Uusi konsteja, uusia käsitteitä, uusia lukutapoja, oli yksi tuon kokeilun keskeisistä tavoitteista. (sinne tuskin päästiin, mutta jos ei vielä lannistuttaisi).

    Ja samaa mieltä siitä, että pulina kuuluu olennaisesti kirjallisuuden lukemiseen. (mulla on kyllä itselläni myös kokemuksia teksteistä, joita on analysoimalla analysoitava ennen kuin lähtee syntymään mitään) Eli voi olla että olet todellakin oikeassa siinä, että tuon erottelun tekeminen hämärtää jopa kritiikkikokeilun tarkoitusta ja on siinä mielessä vähän epäonnistunut veto.

    (Sen sijaan: kysymystä siitä ovatko produktiivinen ja analyyttinen lukeminen erotettavissa toisistaan voisi miettiä pitempään. En usko että kokonaan (siinä mielessä että ihan tavallaiseenkin luovuuteen kuuluu tosi paljon ihan analyyttistä ajattelua), mutta voisi ajatella että on lukemista joka pitää pulinaa yllä ja lukemista joka vaientaa sen.)

    Hesarin kuihtuminen surettaa minuakin, ja minäkin tykkään enemmän lukea asioita jotka eivät valaise itseään.

  5. I:

    Heippa keskustelijoille. Puhisen minäkin hieman, erityisesti erilaisten runouksien näkökulmasta, jota mielestäni näkökulmat lukijuuksista ja lukijaoletuksista uhkaa unhoituttaa. Lihavoin, että suuri osa kritiikistä ei kuulu tähän mistä kirjoitan.

    Metaforisen ja/tai kokeellisen kritiikin kehittämistä ja sen välineiden etsimistä on mitä mielekkäintä jatkaa.

    Kokeellisen kritiikin kritiikissä asettautuu liian kerkeästi oletukseksi, että (perinteinen) kritiikki saa JO kiinni kaikenlaisista teoksista, ymmärtää niitä. Näin ei ole. Riittää kun katselee Harry Salmenniemen mahtavan ja kielikäsitykseltään mielestäni varsin ainutlaatuisen Virrata että -kokoelman kritiikkejä. Käytän sitä esimerkkinä, sillä pelkään sen merkityksen jäävän huomaamatta tai toteutumatta juuri kritiikin asiansa JO hallitsevan puhetavan vuoksi.

    En muista, että yhdessäkään kritiikissä käsiteltäisiin teoksen poetiikkaa, hakeuduttaisiin kysymään miksi se on kirjoitettu niin kuin on. Tai pidettäisiin edes oletuksena, että itse rakenne voi olla teoksen keskeisin merkitys, keino rakentaa paikallisia lukutilanteissa välähteleviä merkityksiä. Haluan lainata suorastaan nerokkaan provosoivan kuvauksen Paul de Manilta: Kirjallisuuden muodon käydessä yhä haastavammaksi, kritiikki on ratkaissut ongelman samaistamalla muodon ja sisällön. Tämä sallii huomion keskittämisen sisältöön, koska jos sitä ymmärretään, niin ollaan ikään kuin ymmärretty myös muoto.

    Palaan Virrata ettään. Sen merkitystä ei ole kysytty tekstiltä, siltä lukijaa varten luodulta tilalta tai tapahtumalta, jota runoilija on hionut valtavan työrupeaman, vaan muutamalta teoksen merkitykseen nähden toisarvoiselta teemalta. Niinpä kritiikin tarpeisiin riittää että Salmenniemen kirjasta tunnistetaan italia, matkustaminen, Päivän hulluus, mahdollisesti hieman taidetta. Valitettavasti edes Villen riemastuttava kokeellinen kritiikki (T&S 4/2008) ei yltänyt kirjan ymmärtämisen tasolla yhtään lähemmäksi (*).

    Siksi olen tuhisten sitä mieltä, että on sama kuinka tuota lukukokemusta jaotellaan, jos se on riittämätön – – ja kriitikko kyllä, näin väitän, myös tunnistaa kun se on. Eivät he (me) muuten niin usein pakenisi toiseuden tai muun yliopistollisen jargonin taakse. Tai sitten jokin sellainen kuin ”nykyrunous” tai ”kokeellinen runous” tulee ja peittää yksittäiset runot.

    Kritiikin suurin ongelma

    on mielestäni se että kritiikki on julkaisufoorumeista riippumatta yllättävän tiiviisti sidottu tekijään, teemoihin ja puhujiin. Ikään kuin ei arvosteltaisi runoja, vaan sitä mistä ne puhuvat, mitä niissä näyttäisi muutamien avainsanojen perusteella tapahtuvan ja laajenevan sidostumaan kokonaisuudeksi. Katson, että tässä mielessä erilaisten lukutapojen, lukijoiden tai tavoitteiden erittely ja vertaaminen peittää itse ongelman: on kirjoja (ja teoksia) joista ei osata vielä kirjoittaa.

    Maailmassa on enemmän runouksia kuin kritiikin välineet ovat unelmoineet. Ne eivät ole kritiikin ulottumattomattomissa, kritiikin pitää vain laajentaa poeettista unelmointiaan, kulkea maisemissa, ei vain katsoa siitä mistä on tottunut näkemään riittävän hyvin.

    P.S. Anteeksi mahdollinen tietty sävy, jota en ehdi kesyttää kritiikeistä tuttuihin toisaalta-toisaalta -labyrintteihin :) Toivottavasti Harryn kirjan kohtalo sallii minulle edes osan tuosta sävystä.

    (*) Harryn kohdalla voisi lähteä vaikka kielen ja merkityksen perusteista. Kuinka 1) kieli on erojen järjestelmä, merkitsevää vain erojen järjestelmänä, mutta 2) merkitys syntyy pääsääntöisesti erilaisten pinta- ja syvärakenteiden tunnistettavien toistojen (vaikka sitten ne teemat) kautta. Harryn kirjassa tämä lähtökohta kokolailla kumoutuu, tai kumoututuu järjestyäkseen toisin. Siinä on eroa ja toistoa joka ei merkitse. Mutta myös sellaista mikä merkitsee. Ja koska ei voi lukutapahtumansa nyt-hetkessä tietää, on luettava enemmän, tai palattava, mikä saa edellämainitun periaatteen vaappumaan. Eikö sitten kaikessa kirjallisuudessa ole samoin. Mielestäni ei, sillä

    kaikista eniten Virrata etässä toistuvat konjunktiot, joilla ei ole itsessään merkitystä elleivät ne yhdistä tai osoita ehtoja, syy-seuraussuhteita. Niin.. mille. Ja osoittavatko. Vaan ehkäpä niillä onkin itsessään merkitystä. Eivätkö konjunktiot luonnollista itsenä lukukokemuksen aikana pelkkinä äänteinä (kuin…) tai visualisina elementteinä (… linnut?) tekstien massavissa oksastoissa. Kokoelman nimi antaa vihjeen lukea tuohon suuntaan: konjunktio ”että” sanan ”vettä” paikalla. Koska ne on niinku luonnollistunu puheessamme :: Kaikkea voidaan perustella, selitellä, asettaa toistensa yhteyksiin juuri noiden itsessään tyhjien pikkusanojen avulla. Niitä tulee kieleen, lauseenvastikkeina sun muina vaikkei aina edes tarvittaisi. Jotta olisi vakuuttava? Kuinkahan moni kirjan konjuktioista on jonkin luontoon tai maisemaan liittyvän sanan paikalla (reikiä maisemassa, niin kuin eri puulajeista tulee puita, lintulajeista lintuja, arkkitehtonisista julkisivuista taloja). En voi tarkistaa, olen täällä missä kirja ei ole mukana. Mutta ainakin koen että tuo voisi olla yksi syy miksi kirja on sellainen kuin on.

    & lisäksi olisi tarpeen kuvata millaista kirjaa on lukea, olla tuollaisessa paikassa jossa kieli ei toimi niin kuin sen pitäisi mutta joka lausumatasolla on huikean virtaviivaiseksi hiottu: ei hiatuksia, kömpleyyksiä, riiteleviä äänteellisiä elementtejä… jne. jne.

    JA NYT HUOMAAN ettei tuohon tarvita kokeellista kritiikkiä, joka oli puheenvuoroni alkuperäinen pointti. Hemmetin hauskaa :D

  6. K:

    Edellinen kommentti oli siis minun. Piti laittaa aseistariisuvasti I< I3 mutta tuotantokoneisto leikkasi turhat hempeilyt.

  7. mervi kantokorpi:

    mä en kyllä yhtään tiedä kuka ’K ’edellä puhuu salmenniemen kokoelmasta mutta jatketaan siitä, se on hyvä lähtökohta eteenpäin ettei mee ihan jaaritteluks.

    ensin sanon vaan ettei kai kukaan ajattele suomessa ilmestyvän kritiikin ”JO” saavan hanskaansa runon kuin runon tai että tässä olis jotenkin tavoiteltu asian ”JO” hallitsevaa puheenpartta. kaikki on kovin keskeneräistä ja yleisesti ottaen vois sanoa että alalta puuttuu yritystä. mulla ei oo mitään syytä puolustaa kritiikkiä instituutiona, mutta kun sitä ihan lähtökohtasesti pidetään säälittävän huonona, niin miksei siitä puhuttais.

    hassu juttu mutta kun luin viime syksynä salmenniemen virrata ettää, tuli mieleen tossa lainaamas de man, ja etenkin sen baudelairen correspondances-luenta jossa se nostaa konjunktioita ja just ’comme’ -toiston syvärakenteeksi.

    salmenniemen kokoelman ”kohtalo” oikeuttaa hyvinkin moittimaan vastaanottoa eräänlaisesta väärinymmärretystä formalismista, eli helposta muotosisältö-yhtälöstä jonka jälkeen voidaan pulista teoksen poeettisen sekavasti representoiduista italian matkailun ohikiitävistä hetkistä ikään kuin sen aiheena!

    sehän tässä vaan on että demanilainen poeettista tekstiä kunnioittava ’kirjoituksellisuus’, ’lukemattomuus’, ’ratkaisemattomuus’ ym dekonstruktion hyve on niin vaikeesti kommunikoitavaa. tää näkyy tossa sunkin alulle laittamassas demanilaisessa salmenniemi-luennassa. olis hauskaa jos lukisit/kirjoittaisit sen pidemmälle (en ehdota loppuun!) ja vaikka formaisit kritiikiksi tuli&savuun. sitte voitais yhdessä miettiä että yltääkö se yhtään lähemmäks ”kirjan ymmärtämisen tasolla”:-)

    niin, sä puhuit ”ymmärtämisen tasosta” tossa ylhäällä ja sitä mä vähän ihmettelin.

  8. aleksis salusjärvi:

    Mervi kirjoitti:
    ”sanomalehdessä päällimäisinä rajoituksina on käytettävissä oleva tila ja vaatimus yleisön tavoittamisesta.
    tää jälkimmäinen salpaa enemmän “metaforisuuden” arvion kielestä, eli formaatin taju (sen olen oppinut) on oltava. muuten sitä arviota ei vain julkaista. niin, sun pitää suorastaan kurkottaa potentiaalia lukijakuntaa kohti kirjoittaessas.”

    Tämä statement, joka kiteyttää aika hyvin sanomalehtikritiikin olemusta on mun mielestäni hyvä avain kritiikin ontologiaan. Sanomalehtikritiikki on oikeastaan näkökulma. Jotta kriitikko kykenisi lukijakuntaa kohti kurkottaessaan nostamaan esiin arvioidun runoelman luonteenpiirteitä sen omasta maailmasta käsin, hänen täytyy olla äärimmäisen lahjakas kirjoittaja.

    Keskimäärin kriitikot eivät halua muodostaa mielipidettä teoksesta, eli arvioista tulee latteita referaatteja. Aikakauslehtikritiikit taas runsaine palstatiloineen ovat akateemis-tutkimuksellisia. Eli ne ovat täynnä Kristianin mainitsemia toisaalta-mutta-toisaalta -rakenteita.

    Mainittu Ville Luoma-ahon Salmenniemikokeilu oli tekstinä mainio, mutta se kertoi enemmänkin kriitikon lukutavoista kuin Virrata ettästä, eli kritiikiksi sitä on vaikea omaksua muuten kuin viimeisen kahden virkkeen osalta.

    Kokeellinen kritiikki on kiinnostava avaus uusiin paradigmoihin, olen kuitenkin hieman skeptinen sen suhteen miten syviä tai keskeisiä runouden piirteitä saadaan esille säkeistä rakentuvalla kommentaarilla

  9. Kristian Blomberg:

    Anteeksi että kirjoitin nimikirjainten takaa.

    Joo, toi ”ymmärryksen taso” oli tuollainen mikälie..

    Ei kritiikki-intituutio ole säälittävän huono, mutta siinä on joitain luultavasti enemmänkin tottumuksesta syntynteitä kuin kritiikin olemukseen liittyviä harminaiheita, joita on mukava keskustellen tarkentaa esiin, ehkäpä jotain muutostakin seuraa. Siellä missä on tarpeen tai mahdollista.

    Yksi alue mistä on keskusteltu varmaan jokaisessa kahvipöydässä on eräänlainen arvottamisen pelko. Ehkä kirjoittajilla on niin hyvin muistissa opintojensa kaikki esimerkit erehtyneistä kriitikoista joiden höppänyyden varaan taiteen kertomuksia rakennetaan, ettei varmuuden vuoksi ainakaan tuomitse. Ei kai kukaan halua olla August Ahlqvist-Oksanen (paitsi ensimmäisen suomalaisen sonetin tekijänä), ei liioin se joka tuomitsee impressionismin tai vapaan mitan.

    Kehutkin olivat pitkään aika maltillisia, mutta ainakin minusta on ollut mukava huomata sävyjen viuhkan auenneen tähän suuntaan. Ehkä negatiivinen puoli uskaltaa perässä. Ei tietenkään hyvän argumentoinnin ja uskottavuuden kustannuksella.

    Tuo kaikki koskee myös itseäni.

    No niin. Vaikea ranskalainen näppäimistö haittaa ja yksinkertaistaa ajattelua, ymmärtämisen tasoa..

  10. mervi kantokorpi:

    aleksis: olis tosiaan hyvä jos voitais puhua päivälehtikritiikistä omana ongelmanaan, ohi kirjallisuus- ja runouslehtien. kuulisin enemmän kuin mielelläni mitä ajattelette sen mahdollisuuksista ja mitä sen kanssa pitäis tehdä. mähän en ole hesarissa hommissa, ainoastaan avustaja joten vastaan vain omista jutuistani (ja yhden jäsenen osalta esikoispalkintoraadista) . mutta voin hyvin välittää ajatuksianne lehden suuntaan. niin, ja olkaa suorasanaisen kriittisiä, ei tää homma muuten kehity meidän elinaikana.

    k=kristian: arvottamisen pihtailussa on ehkä joskus kyse arkuudesta, useammin kumminkin välinpitämättömyydestä: jahkaillaan että onhan tällä heikkoutensa jos on hetkensäkin, ja niin saadaan taas juttu valmiiksi.

    kovin kielteisten arvioiden niukkuus on varmaan sitäkin, ettei lehti halua täyttää palstojaan heikkojen teosten penseillä arvioilla, vaan nostaa mielummin eteen paremmaksi arvelemaansa kirjallisuutta. eli ne valikoi arvioitavia teoksia ennen kuin niitä tarjotaan kriitikoille. ja kriitikko voi sanoa ’ei’: ainakaan mua ei ole koskaan pakotettu/painostettu ottamaan jotakin tabermannia.

    runokokoelmia ilmestyy nykyään paljon ja se korostaa entisestään tota ennakkoseulontaa. päivälehden näkökulmasta runous on vähälevikkiä ja runokritiikki sitä myöten harvempien lukijoiden seuraamaa. näin lehden kaiken aikaa vähenevät sivut eivät ainakaan runoarvioiden määrää tule lisäämään.

    joskus harvoin olen ite ollu arviossani alusta loppuun kielteisellä kannalla ( no vaikka arno kotro). mutta ylipäätään musta ei tunnu mielekkäältä käyttää aikaa kehnon kokoelman seulomiseen ja jutun kirjoittamiseen. se tilanne että kyse olis jonkun oletusarvoisesti ’hyvän’ kirjailijan heikosta teoksesta saattaa olla tukala, mutta sekin pitäis pystyä argumentoimaan samalla tavalla.

    kiittämisen kanssa mulla ei ole ollu koskaan ongelmia; päinvastoin olen joskus jälkeenpäin ajatellu että just siinä kohdassa on tullu mahdollisesti silloin tällöin vedettyä överit:)

  11. Kristian Blomberg:

    Aleksis & Mervi: päivälehtikritiikki on kovasti eri asia. Yleensä tuon sen itsekin esille. En silti pidä sen olemusta niin valmiina tai muuttamattomana ettei se sallisi Henriikan tai T&S:n ehdottamia välineitä ja kritiikin muotoja. Esimerkiksi metaforisuus voi ekonomisuudessaan hyvinkin mahtua siihen.

    Aleksis: edelliseen: esimerkiksi omat Keskisuomalaisen kritiikkisi. Nopeastihan joudut ne tekemään, mutta kyllä sinun on varsinkin viimeisissäsi onnistunut kirjoittaa niihin metaforisia, esseistisiä ja/tai kritiikin kannalta vahvoja tekniikkaa esiinnostavia tasoja. Erilaisin painotuksin arvioinnin kohteesta riippuen. Tiedän myös miten paljon teet työtä niiden eteen. Mutta yhtä kaikki :: käytössä olevat resurssit tai toimituksen paine ei mielestäni ole niin määräävä tekijä kuin kriitikon oma panos. Motiiviin lehden resurssit varmasti vaikuttavat. Onko se mitä päätyy kirjoittamaan vain yksi juttu, yksi kritiikki, vai jotain josta haluaa olla ylpeä. No, eihän tuo käytännön ohje ole :) mutta Keskisuomalaisen kriitiikeistäsi näkyy halu tehdä niistä hyviä. Alla olevan kritiikkiesimerkin perusteella en usko Kuisma Korhosen satsanneen aivan samalla tavalla.

    ..sorry aksu nuo kehut, ne olivat kuitenkin keino argumentoida. Kun taloudellisesti ajatellen kritiikki on lähinnä kunnia-asia, niin miksi sitä ei tehdä hyvin. Ehkä ei pitäisi maksaa ollenkaan. Silloin huonosta palkasta ei saisi tekosyytä :)

    Mervi: olemme tupsahtaneet vasta helmikuuhun kritiikille ja siitä käytävälle keskustelulle omistautuvassa teemavuodessa, joten en halua rynnätä puolivalmiisiin tai pakotettuihin vastauksiin,

    mutta jo pelkästään hakeutuminen teoksista kirjoitettaessa muuhunkin kuin teemoihin olisi mahtava lisä kritiikkeihin. Esimerkiksi seuraavaa Anni Sinnemäen kirjan arvostelua on jo vaikea pitää runokokoelman kritiikkinä:

    http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Tukahdutettu+puoli+nousee+esiin/HS20090205SI1KU016q0

    (netin perusteella en tosin tiedä onko se edes kulttuurisivuilla)

  12. aleksis salusjärvi:

    …kiitos Kristian, pidän siitä että häpeilemättä fiilistelet jokaisen positiivisen pilkahduksen kehuryöpyksi.

    Mervi: oon jutellut hesarin kulttuuritoimituksen kanssa (tosin kuvataidepuolella, jota itsekin etupäässä kritisoin). Mun mielestä kritiikin vinkkelistä ongelma on uutisoinnin ja esseistiikan yhteensovittamattomuus. Sanomalehtien kritiikit on luonteeltaan osin uutisia (tämmösen on Sinnemäki kirjoittanut) ja vasta toisarvoisesti arviointeja.

    Olin hieman yllättynyt, miten paljon hs:n kulttuuritoimituksen sisällä ollaan kiinnostuneita journalistisista painotuksista (otsikon pistekoko, jutun sijainti lehdessä). Nämä jyräävät 6-0 mahdolliset kritiikin olemusta ja sisältöjä koskevat spekulaatiot. Tosin jossain kaljapöydässä oli puhetta siitä, että kritiikkien pitäisi jälleen olla kriittisiä, mutta puhehan on halpaa.

    Kritiikeissä tuntuu vallankäyttö (eli mitä suostutaan noteeraamaan) olevan suurin sisältö. Itse luen kirjallisuutta eloonjäämistarkoituksessa. Kurjan elämäni hehkuna ja tähtenä, polttoaukkona, on kirjallisuus. Siksi olen pettynyt kehitykseen, että kritiikin sijaan teoksista löpistään löysiä virkkeitä, jotka rinnastavat kulttuurimme perustan muiden tuotteiden kanssa kulutustavaroiksi.

    Positiivisia esimerkkejä kirjaesittelyistä hesarissa on ”mitä maailma lukee” -palsta (jossa tosin Malkavaara kirjoitti viimeksi vähän liikaa lukunautintoaan aiheen päälle).

    Toisaalta arvostan myös Mervin kritiikkejä, mutta tutkijana kirjoitat esiin liikaa tendenssejä, kun haluaisin lukea suhteestasi kirjaan. Toivoisin siis kritiikeissäsi tavallaan tapauskohtaisempaa tekstiä. Tämä on toki makuasia.

    Olennaisinta on, että kyyninen markkinanoteerausasenne jätettäisiin väliin. Musta hesari voisi aloittaa esim. kritiikkipalstan, jossa kritisoitava teos arvottaisiin. Olisi lähdettävä puhtaalta pöydältä.

    Matti Mäkelä on kirjoitellut jonkin verran ”vihaisempaa” kritiikkiä hs:iin. Oli aluksi piristävää, että joku sanoo suorempaan. Hänellä ei kuitenkaan vaikuta enää olevan intohimoista suhdetta kirjallisuuteen, mistä johtuen kritiikeissä on alakulon ja yhdentekevyyden sivumakuja.

    Jos katsoo kriitikin historiaa, tarvittaisiin ehdottomasti kriitikkoja, jotka tutkijanstatuksen sijaan ottaisivat vahvasti kantaa taiteenalansa asemaan kulttuurissa. Suoranaisia manifestejakin. Impressionismi tai myöhempi modernismi eivät olisi koskaan puhjenneet kukkaan ja saaneet niin vankkaa asemaa maalaustaiteessa, ellei niitä olisi vastustaneet häpeämättömän älykkäät konservatiivit. Viimeisenä tällaisena meikäläisenä esimerkkinä traaginen Seppo Heikinheimo. Klassisen musiikin asema kulttuurissa on selvästi heikentynyt hänen kuolelmansa jälkeen.

    …tästä asiasta on itse asiassa todella vaikea kirjoittaa kun on itsekin kriitikko. Mutta sanottakoon vielä, että hs:n kirjallisuuskritiikki on arvostettu ja syvästi kunnioitettu verrattuna samaisen lehden kuvataidekritiikkien vastaanottoon taiteilijapiireissä.

  13. mervi kantokorpi:

    aleksis: noi kritiikkiarpajaiset on hauska idea; arvoittais ensin kaikista ilmestyvistä kirjoista arvioitavat teokset ja sitten arvottais niille vielä kriitikot. taatusti syntyis sivuja hämmentävää liikettä. näen jo sieluni silmin sen kritiikin jonka kirjoitan matti klingen seuraavista päiväkirjamerkinnöistä:)

    niin, siis sivujen tekeminen ja niihin liittyvä politiikka on kait lehdissä tosi tärkeetä ja mulla on siihen samanlainen avustajan näkökulma kun sullakin: tuntuu oudolta. mutta valtaa siihen liittyy, just näihin pistekokoihin, kuviin jne.

    kriitikkoprofiilit kait muovautuu hitaasti. mutta et kai tosissas kaipaa takaisin heikinheimon kaltaista ”traagista” ja ”häpeämättömän älykkään konservatiivin” hahmoa. vihakritiikin aika on ohi ja mun puolesta (ja varmaan aika monen muusikon) saa ollakin.

    mä vierastan arvioissaan ”esiintyvää” kriitikkoa, sellasta poseeraamista ja oman kirjoittavan subjektin performointia. arvioitava teos olkoon homman keskus, sitä passataan eteen lehden lukijolle. ja jos siinä jotakuta persoonaa aletaan esitellä, niin se on sitten sen arvioitavan teoksen tekijä.

    kriitikko kuluu arvion näytämöllä kulisseihin. – epäsuorasti sen hahmo sitten näkyy luennassa, esimerkiksi niissä asioissa joita se nostaa jutun pintaan; arviossahan tehdään valintoja jos missä, sillä yhteen juttuun ei montaakaan pointsia saa kehiteltyä.

  14. aleksis salusjärvi:

    Heikinheimokortti on hankala, kun siitä muistuu ensimmäisenä mieleen ylilyönnit – hän oli kuitenkin monisyisempi hahmo kuin pelkkä Mustosen piinaaja. Vihakritiikkiä en tosiaan kaipaa, enkä sitä tarkoittanut, vaan sitä että kriitikin kautta voitaisiin ylläpitää yhtenäiskulttuuria. Että kritiikkiä lukemalla tulisi tunne, että tämä koskee minua.

    Kritiikin ”genreytyminen” tuottaa usein horisontteja niin kapealle sektorille, että kysymyksenasettelu ei tunnu enää koskevan muita kuin asianomaisia.

    Mietin sitä, että taideteokseen astuminen on kokemus, asia jota ei kyetä edes määrittelemään, mutta joka eittämättä kytkeytyy siihen, että teos puhuttelee joko sydäntä tai päättelykykyä. Kokemuksen merkittävyydestä puhuminen on vaikeaa, varsinkin jos lopputulos on että kokemus ei ollut tärkeä.

    Taiteen historiassa tämä on usein johtanut siihen, että taiteen asemaa kulttuurissa ja ”kokemuksen” reunaehtoja on kirjoitettu näkyviksi. Vankan pohjan tähän ovat muodostaneet juuri konservatiivit, jotka ovat luoneet ja ylläpitäneet sivistyksen reunaehtoja. Nyt heitä ei näy. Esimerkiksi Let me love -tarrat olisivat mahdollistaneet kunnon vanhanajan kulttuurikeskustelun, joka lusahti Mika Hannulan ja Pekka Saurin lainsäädäntölörpöttelyyn. Lassi Hyvärisenkin runokapina täyttää vain avantgarden muodon, sen purkuaukko on komiikka, koska se luo ja keksii omat oppositionsa.

    Kriitikon roolista: vedit aika tappiin tämänkin ajatushahmotelmani. Annan siksi kirjoittamisesimerkkejä:
    1) uutinen: Matti Vanhanen puhui eduskunnassa
    2) kokemus: Matti Vanhasen raakkuva ääni kaikui alakuloisessa eduskunnassa.
    3) poseeraus: Kun astuin eduskuntaan, huomasin Matti Vanhasen pitävän puhetta.

    Suhteessa kritiikkiin, pidän 2:sta parhaana. Se käsittelee aihetta tapauskohtaisesti (ei ”yleisenä”), tekee näkyväksi kirjoittavan subjektin tuntemukset, mutta puheen kohde on tapahtuma eikä kirjoittava subjekti. Lukijan tehtäväksi jää ymmärtää, että raakkuva ääni ja alakuloinen eduskunta edustavat tuntemuksia joita ei voi mittarilla mitata.

    Kriitikon tehtävä taas on tietysti ymmärtää tekstissä poseeraaamisen ja röhnöttämisen ero asian käsittelyyn omien kokemustensa ja sivistyksensä perusteella. Välimatka on iso, ja alleviivaan, että jyrkilehtolamainen pönötys ei ole mielestäni kriitikon maali.

  15. Aleksis (Merville): ”haluaisin lukea suhteestasi kirjaan”

    Mervi: ”vierastan arvioissaan “esiintyvää” kriitikkoa, sellasta poseeraamista ja oman kirjoittavan subjektin performointia”

    Uskoisin että tässä on kyse jonkinasteisesta väärinymmärryksestä. Otetaan esimerkki siitä miten kritiikissä voidaan keskustella omasta suhteesta runoon älykkäästi ja siten että se avaa erilaisia arvottamisenkin tasoja. Olen pahoillani että esimerkkini on englanninkielinen. Drew Gardnerin runo ”Safety Line”:

    SAFETY LINE

    I need to find out how I can brim over more
    but I can barely muster the lock.
    criticism wants optical swelling
    with the extra things lying around
    little pieces of bone
    heartbeat with simple rules
    we could program a computer with
    okay, lame, I know…
    toward the end of the song
    she was waving her free hand
    around my head in a frantic gesture
    revolving planet with plants on it
    and that way be a playmate
    with jars that befriend people
    what more do you want?
    no sweet vision without horrible mishap
    either a dilated keyboard
    or jockeying insurance into our hands
    the beat of flippered limbs
    at the end of rope-like effort
    that moment of ability
    my kid has been choking on for about a year
    what people don’t know is
    ospreys have no need for this crap
    with a finger in a straight splint
    for the last four weeks
    I swordfight through life
    hyper-extended between a farmer and a planted seed,
    if he opens his eyes he is feeling the whole world’s obstruction
    those who contemplate the beauty of teeth
    find reserves of strength in paper
    the universe is full of parietal space
    which explains the softest mouth
    that used tongue and knew just when to say something
    I the they they know how to feel about
    a gentle tug upon the sun
    painted a security state
    regarding the theft of my friends
    and sort of hinted at the time I reached into
    we don’t know about your life, how can we know?
    these growing crystals that grow… on purpose? another day
    let the beauty of what you love
    be a curved splint
    to account for the spelling errors
    and plentiful global conspiracies
    as flexible
    as any wind

    Runosta käytiin keskustelua jokin aika sitten. Tässä keskustelussa eräiden kriitikkojen näkökanta oli, että runon tiheät kuvastoryppäät ja se, että runo ei suostu kontekstualisoimaan näitä symbolejaan tai sitä, mitä symboloidaan tai mihin suuntaan, jättää heidät kylmäksi: kun runon kanssa ei voi väitellä ilmeisin argumentein tai kun tuntuu siltä että runo ei tahdo seisoa symbolisointiensa takana, ainoa reaktio on vastustaa tunnetta, että runo vastustaa lukijaa.

    No, tässä olisi mielestäni järkevästi ilmaistuna sellainen suhde runoon, joka usein tuntuu olevan vaikeampia runoja dissailevien kriitikoiden dissailun takana.

    Miten tällaiseen väitteeseen voisi vastata, muuten kuin oman lukemissuhteensa kautta? Minä en esimerkiksi itse ymmärrä ollenkaan mikä tässä runossa lukijoita rasittaa, koska itse käsitän sen jotenkin hyvin ilmeisesti kerronnallisena ja yhden puhujan omaa absurdilta tuntuvaa tunneskaalaansa käsittelevänä tekstinä:

    no sweet vision without horrible mishap
    either a dilated keyboard
    or jockeying insurance into our hands
    the beat of flippered limbs
    at the end of rope-like effort
    that moment of ability
    my kid has been choking on for about a year

    Tämän katkelman esimerkiksi luen minirunona runon sisällä. Ensimmäinen säe on ”otsikko” joka pystyttää katkelman tunneskaalan. Sen jälkeen seuraa neljä kuvaa tai kuvausta tapahtumasta tai tunnetilasta, jota tavoitellaan. Nykyelämän huijaukset (vakuutusten ja käyttökelvottomien näppäimistöjen kanssa sekoilu) yhdistyvät epätoivon ja voimattomuuden mielikuviin (räpylöiden räpiköinti); toivona tuntuu olevan ”jonkin” köyden kapea napanuora, joka kuitenkin samastuu lasta kuristavaan ”kyvykkyyden hetkeen” (ajattelen jostain syystä jotain lasten Idols-kilpailua tms)… Koko runon voisi käydä läpi tällä tavalla.

    Tähän liittyy tietysti kaikenlaisia ongelmia. Erilaiset maut ja lukutottumukset kun saattavat erota hyvin jyrkästi pelkästään partikkelien käytön suhteen. Tiedän ihmisiä, jotka eivät siedä ashberyläistä deiktiikkaa, ”jokin”, tai ”joku”-sanojen toistelua…mutta musta taas on aina tuntunut se ”mitäänsanomaton” hämäryys jotenkin äärimmäisen runolliselta, runollisuuden ytimeltä jopa…kun lakataan sanomasta mitään koherenttia mutta silti kyetään (ja juuri siksi!) ilmaisemaan sellaisia tunteita, joita mikään muu väline ei ilmaise: tästä oma runouskäsitykseni kumpuaa (muun muassa!)

    No, nyt päädyin jauhamaan jostain omista runokäsityksistäni! ENIVEI: ehkä se mitä itse kaipaan olisi että arvostelijat oppisivat lähilukemalla perustelemaan väitteitään; nykyään tekstiesimerkit arvosteluissa ovat pelkkiä havainnollistuksia: tällaisiakin sanoja se runoilija on pistänyt peräkkäin!

  16. Teemu käänsi keskustelun uuteen suuntaan. Haluaisin lisätä siihen vain linkin. Tarkemmin sanoen verkkolinkkiin liittyvien mahdollisuuksien huomioimisen.

    Teemun kommentti osoittaa konkreettisesti sen, kuinka tärkeitä kunnolliset ja pitkät sitaatit ovat, kun halutaan puhua runoista.

    Teemu sanoo ”kritiikissä voidaan keskustella omasta suhteesta runoon älykkäästi ja siten että se avaa erilaisia arvottamisenkin tasoja” Varmaankin tämä edellyttää, että runo on lukijan edessä.

    Sanomalehtikritiikin ei tarvitse tukehtua 3000 merkkiinsä, jos lukija saa linkin. Siitä hän voisi edetä tekstiotteeseen tai kriitikon keskusteluun runon kanssa.

    Laajemmissakin kritiikeissä linkki mahdollistaa paljon.
    Keskeiseksi esimerkiksi nousseen Harry Salmenniemen Virrata että -kokelman siteeraaminen on mahdotonta, mutta linkistä avautuva teoksen aukeama auttaisi jo asiaa.

  17. Hyvä pointti. Ehkä tähän myös liittyy laajempikin ongelma: meillä ei ylipäätään ole (kymmeniin?) vuosiin ollut sellaista runoista kirjoittamisen perinnettä missään esillä, joka jollain tavalla yhdistyisi kirjallisuuskritiikin klassisiin perinteisiin: paneutumiseen, lähilukuun, tradition, kontekstin, kirjoitustapojen tunnistamiseen ja selostamiseen siten että ne ymmärretään ilman kirjallisuustieteen perusopintoja. Runoilijat tuntuvat itsekin olevan usein täysin tietämättömiä oman taiteenalansa historiasta, siitä mitä menneisyyden taiteilijat ovat sanoneet ja tehneet ja miksi, ikään kuin sillä ei olisi mitään väliä – ja minusta sellainen tuntuu käsittämättömältä.

    Muistan itse kuinka Tulta toimittaessani kiroilin (ja Miia yhtä lailla ennen mua; ja Hentsu ja Miksu nyt) kuinka hankalaa on Suomesta löytää (pakkohan niitä kuitenkin täällä jossain on olla?!?!) joku kirjottamaan runoutta hitaasti ja harkiten käsitteleviä esseitä.

    Mä ehdotin sitä Johnsonia tähän kritiikkinumeroon esimerkiks just sen takia että olis edes yks päänavaus tähän suuntaan – kun kaiken kokeilun täytyy aina käydä rinnan sen kanssa mikä on tullut ennen; ei voida puhua ”uusista kritiikin muodoista” jos ei edes tiedetä, mitkä kritiikki on tarkoittanut viimeiset pari vuosituhatta? Mutta mä nyt oon tämmönen traditionalistihempukka. :)

  18. mervi kantokorpi:

    teemu on oikeassa; sitaatit on usein arvioissa kriitikon fiilistelyn havainnollistajia, jopa tekstin mausteita tai annettuun määrämittaan pidentäjiä. ja lainaukset on myös se paikka johon lehden sivuntekijä iskee, kun se haluaa lyhentää arviota. jälki saattaa hirvittää kun katsoo sitte juttuaan lehdessä esim. 40% lyhennettynä, suuntaa vailla olevana hinkkaamisena ilman ainuttakaan valaisevaa sitaattia. joskus voi olla vain osa sitaatista vek, mutta silti yhtä kaikki: ajatus ruineerattu.

    tuskin lainaukset parhaimmillaan on kumminkaan arvostelijan ”väitteitä” vahvistamassa, ainakaan sanomalehtikritiikissä, joka ei mahda kuulua tieteellisen argumentaation piiriin. mutta kiinnostavaa olis kuulla, miten teistä negatiivinen arvottaminen pitäis perustella tai taustottaa. jotkut dissaa ”en vaan tykkää”-tyyliin, ite huomaan helposti hakevani jotakin formalistista käsikassaraa sanoakseni ettei tää nyt oikein…

    riston ajatus linkityksestä on melkein ainoa verkkokritiikin puoltolause jonka mäkin tunnustan. just joku salmenniemi on aivan mahdoton siteerata ja lukijaan yltävä runopuhe siitä vaatii ehdottomasti tekstin näkemisen, kuvailemalla sen kanssa ei pääse mihinkään. tässäkin taustaa sille, mitä kristian puhu edellä just tän nimenomaisen kokoelman ”kohtalosta”.

    sitte vielä teemun peräänkuuluttama esseistiikka historiallisista poetiikoista yms. joka avautuis lukijalle ilman arvosanaa kirjallisuustieteessä. tää olis aivan välttämätöntä tavaraa esimerkiks mun edellä kuvaamissa yliopisto-opetuksen ulkopuolisissa runonlukijoiden kohtaamisissa.

  19. niin, sen verran tarkennettakoon, jos tarvetta on, että salmenniemi-kritiikkini tosiaan otti vain kimmokkeen itse virrata etästä; ei minulla ollut mielenkiintoa kirjoittaa itse teoksesta mitään, koska en kokenut sitä älyni tai käsittämiseni puitteissa mahdolliseksi tai mielekkääksi; minulla ei ollut teokseen sinänsä mitään lisättävää tai siitä mitään sanottavaa. esimerkiksi tuo kristianin kirjoitus oli heti paljon näkemyksekkäämpi mitä tulee itse teokseen.

    minulla oli mielessä tietenkin muut jutut, kuten lukutavat ja tekstuaalisen hahmottamisen muovautuminen tiettyyn suuntaan. oikeastaan virrata että oli tästä vain yksi esimerkki, jos kohta hieman ambivalentti: siinä on selkeästi latenttina myös tuo filosofis-formalistis-kielellinen rekisteri, joka ei keskimäärin ole ominaista sille tekstille, jota ”kursorisella” tarkoitan. oikeastaan virrata että on aivan omanlaisensa olio; siitä huomaa että harryn tulokulma estetiikkaan on alkujaan kuitenkin melko erilainen kuin esimerkiksi itselläni.

  20. täten kritiikkini oli ”hölmösti” kokeellinen lähinnä siinä mielessä, ettei se ollut varsinaisesti kritiikki; kirjoitin oikeastaan melko suoraan ja mitään peittelemättä siitä, miltä minusta tuntuu tällä hetkellä runouden lukijana. jätin kaikki väitteeni myös melkoisen hyvin perustelematta, jos kohta ehkä kokeellisempaa näinä päivinä olisi ollut todella perustella jotain…

  21. Täällä keskustelevat vain ammattilaiset, runoilijat ja kriitikot.

    Ajattelin, että saattaisi olla paikallaan tuoda lukijankin mielipide. Pitkäaikaisena runoudenystävänä ja lukijana (Minä tosin olen Tavin mainitsema kirjoittaja-lukija, pöytälaatikkorunoltaja¹) kirjoittaa omat huomioni noista kritiikkikokeiluista.

    Mutta sitä ennen pari sanaa päivälehtien runokritiikistä.

    En muista milloin olisin viimeeksi lukenut päivälehtien runokritiikkejä (Tarkalleen ottaen muistan, kyseessä oli Ville-Juhani Sutisen kirjoittama Virrata että kritiikki, mutta senkin luin vain koska otsikko oli hauska) kyllästyin niihin jo vuosia sitten, ne eivät yleensä kertoneet minulle juuri mitään käsittelemästään kokoelmasta. Päivä- ja aikakauslehtien runokritiikeillä ei siis ollut minulle mitään annettavaa ja niinpä lopetin jo vuosia sitten käytännössä täysin runokritiikkien lukemisen.

    Mutta koska en kuulu näihin tässäkin keskustelussa mainittuihin ”runopiireihin” kaipasin kuitenkin tietoa uusista runoilijoista ja ylipäätään siitä mitä Suomalaisessa runoudessa tapahtuu — tulisi nimittäin helvetin kalliiksi ostaa kaikki Suomessa julkaistavat runokokoelmat vain seuratakseen mitä Suomen runoudessa tapahtuu.

    Ja kun sitten tutustuin tuli&savuun olinkin äkkiä hyvin tyydytetty lehden tilaaja.

    Eli, alunperin tilasin tuli&savun pitkälti vain lukeakseni arvosteluja, itseäni asiantuntevampien ihmisten huomioita jostain runokokoelmasta. Kaikki muu mikä sen mukana on tullut on ollut vain plussaa.

    Mitä tulee näihin kokeileviin kritiikkeihin, niin minusta niitä saisi tulla huomattavasti lisää. Pidin niistä kokeilevista kritiikeistä jotka olen ehtinyt lukaista.

    Esim. täällä mainitusta Luoma-ahon Virrata että kritiikistä on, Luoma-ahon itsensäkin suulla, sanottu ettei se ollut kritiikki, ehkä niiin onkin, mutta se esitteli minulle omasta runojen lukutavastani poikkeavan tavan lukea runoutta.

    Ja vaikutuksille alttiina kokeilin lukea ko. kirjan ”Luoma-aholaisesti”, mikä avasi minulle Virrata ettän aivan toisenlaisena kuin olin sen aiemmin kokenut.

    Voiko kritiikiltä vaatia enemmän?

    Kirjoittaisin muutoin muistakin kokeilevista kritiikeistä, mutta ikävä kyllä en ole vielä ehtinyt kunnolla paneutua niihin Virpi Alasen Helin-arvostelua lukuunottamatta ja kun en juuri tuota Helinin kokoelmaa omista en siitä, tai Alasen kritiikistäkään, osaa sanoa muuta kuin että sen ansiosta (mahdollisesti) hankin Linnumpi nyttenin ;-)

    (Kuten sanoin, olen altis vaikutuksille. Voisin kirjoittaa pitkän sepustuksen siitä kuinka hyvät kritiikit — runoudesta nyt puhumattakaan — vaikuttavat minuun yllättävilläkin tavoilla, mutten viitsi, sillä se saattaisi olla teille vaivaannuttavaa luettavaa)

    ¹ Riippuu tietenkin pöytälaatikkorunoltajan määritelmästä, ehkä olenkin omakustannerunoilija, olenhan julkaissut pari omakustannetta.

  22. henriikkat:

    Hei vielä, ja monet kiitokset kaikille!

    Pieni kommentti sitaattikeskusteluun. Näen tässä nyt mahdollisuuden vielä puolustaa kritiikkikokeilua:

    Mervi kirjoittaa: ”just joku salmenniemi on aivan mahdoton siteerata ja lukijaan yltävä runopuhe siitä vaatii ehdottomasti tekstin näkemisen, kuvailemalla sen kanssa ei pääse mihinkään.”

    Juuri tuo joidenkin teosten ”siteeraamiskelvottomuus” on yksi seikka, jonka voisi ajatella motivoivan ainakin sellaista kritiikkiä, josta Daniela Floman käytti nimitystä ”lavastava” (Iscensättande) . Siis ideana on (jos olen oikein ymmärtänyt?), että kriitikko esim. kuvailemisen tai siteeraamisen sijaan ikään kuin tulkiten paikantaisi runoteoksen jonnekin, tekisi jonkinlaisen fiktion tai lavastuksen ja käyttäisi tätä ainakin tekstin havainnollistamisen välineenä. Harryn kirjan kanssa en keksi parempaakaan tapaa, enkä edelleenkään ymmärrä että miksi ei. Miksi ei?

    Kiitos myös Jonezolle ilahduttavasta näkökulmasta, olen saanut tuosta kokeilusta kiinnostunutta ja positiivista palautetta myös muutamilta teatterikritiikin ja kuvataidekritiikin ammattilaisilta …

  1. […] lajin sisäistä keskustelua, onhan siitä todisteena jo Salusjärven teksti, tämä tässä ja jo aiemmin käyty keskustelu T&S:n […]

Kommentoi