Kirjailija Ursula le Guinin klassikkoessee ”Fiktion kantokassiteoria” hahmottelee uudenlaista proosan teoriaa, joka perustuu konfliktin ja ristiriidan sijaan keräilemiseen. Le Guinille kirja on sanojen pussukka, ja sanat itsessään merkityksien pussukoita: ”Romaani on taikakalujen nyssykkä, joka pitää sisällään asioita tietynlaisessa voimallisessa suhteessa toisiinsa ja itseemme.”1 Minkälaisia piirteitä olisi sen sijaan runouden kantokassiteorialla?
Runoudella ja keräilemisellä on paljon yhtäläisyyksiä. Runouden kielikuvalliset keinot, kuten vertaus ja metafora, kokoavat ja keräävät yhteen asioita, tuntuja ja tapahtumia pitkienkin merkitysetäisyyksien päästä. Myös taidehistorioitsija ja kirjailija John Berger kirjoittaa runoudesta hajanaisten asioiden keräilynä: ”Runous ei korjaa ainoatakaan menetystä, mutta se uhmaa asioita erottavaa tilaa. Ja tämän se tekee keräillen jatkuvasti yhteen kaikkea erilleen hajautettua.”2 Ajatus kytkeytyy myös fragmentin poetiikkaan, hajallaan olevien asioiden tuomiseen kielessä yhteen tavalla, joka ei kuitenkaan palaudu hajautumista edeltävään kokonaisuuteen.
Keräileminen on havainnoinnin ele. Jotta voi keräillä, on huomattava ympärillään olevaa ja elävää sekä niiden erilaisia suhteisuuksia. Keräilyn poetiikka voi siis olla tarkkaavaista ja avointa, vastaanottavaista, jopa kannattelevaa. Huomaamisen, keräilyn ja yhteentuomisen liikkeet runoudessa liittyvät myös välittämiseen ja hoivaan. Kuten Berger kirjoittaa:
Runous saa kielen välittämään, sillä se tekee kaikesta läheistä. Tämä läheisyys on runon työn tulosta, runon käsittelemien tekojen ja substantiivien ja tapahtumien ja perspektiivien yhteenliittämisen-ja-läheiseksi-tekemisen tulosta. Meillä ei useinkaan ole mitään kouriintuntuvampaa asetettavaksi maailman julmuutta ja välinpitämättömyyttä vastaan kuin tämä välittäminen.3
Tämän numeron teksteissä keräileminen hahmottuu jatkuvana prosessina – keräilyllä ei ole päätepistettä, vaan se jatkuu ja muotoutuu yhdessä keräiltävän materian kanssa aina uusilla tavoilla. Vaikka keräily siis ainakin osittain liittyy säilömiseen ja kokoelman luomiseen, tällainen kokoelma ei milloinkaan ole ”valmis”. Monet keräilyn muodot, kuten marjastus ja kirjastojen jatkuvasti muuttuvat kokoelmat, ovat myös lähtökohtaisesti päättymättömiä ja avoimia. Keräily, kuten runokin, kehkeytyy.
Siru Kainulaisen essee käsittelee runouden asemaa ja paikkaa kirjastoinstituutiossa ja yhteiskunnassa laajemminkin. Kainulainen tarkastelee runouden hiljaisuutta ja kulttuurista ulkopuolisuutta, joista myös syntyy siinä piilevä voima. Katja Meriluoto puolestaan tutkii runokokoelman ja herbaarion suhteita. Syväluotaava essee pureutuu niin herbaarioiden kirjallisuus- ja kulttuurihistoriaan kuin hallitsemisen ja hallitsemattomuuden tunteisiin, joiden kanssa niin kasvioiden kuin runokokoelmien keräilijät painivat. Mehustamisen makuun päästään Eve Hamarin lyyrisessä esseessä, jossa marjastaminen kerää yhteen äitejä ja tyttäriä:
Joukkueemme jokasoluinen tavoite: Kaikkien maailman marjojen kerääminen, ulkoa sisälle, talteen, kannen alle, pulloon, sisuksiin. Kun kaikki ämpärit on täytetty ja tyhjennetty viisi kuusi seitsemän kertaa, marjoista höyrytetään suurella kolmikerroksisella kattilalla sakea neste. Neste on marjapensaan veri, pihamaasta suodattunut punametallinen öljy, sulaa rubiinia.
Pitkään isoisotätiään Saimaa keräillyt Kaija Rantakari piirtää runosarjassaan Saimaa näkyväksi eri sukulaisille siroteltujen jäämistöjen ja muistojen kautta. Saara Laakson ”Pölypesien synty” on kollaasi rakennustapaselosteesta, josta runosarjaan on poimittu esimerkiksi ovenkarmeja, pölypesiä ja halkeamia: ”Oveen, josta puuttuu karmi / voi etsiä oikean kokoisen karmin.” Kollaasia käyttää vielä konkreettisemmin Maria Teeri, jonka skannerilla toteutetut ”silput” kokoavat yhteen tekstikappaleita ja paperitekstuureja erilaisiin yhdistelmiin. Sini Silverin runot vievät puolestaan marjametsään ja suolle, kanssaelämisen tapoihin marjojen ja maailman kanssa.
Kritiikeissä matkustetaan ja eksytään niin maalla kuin merelläkin, rakennetaan ja puretaan erilaisia puhujia sekä yassifioidaan runokieltä. Lehdessä julkaistaan myös kaksi pidempää kritiikkiä – Carlos Lievosen sukellus Juha Jyrkkään Raunin (2026) ja kansanperinteen maailmaan sekä Isa Hukan ja Salla Aldrin Salskovin rampadialoginen kritiikki Rosanna Fellmanin teoksesta Pietarsaari, jota kukaan ei halua (2025).
Tulevien numeroiden teemat ovat Rakenne (3/26) ja Ympäristörunoudet (4/26). Eritoten Ympäristörunouksiin otamme yhä ehdotuksia vastaan. Tekstitarjousten tarkemmat aikataulut löytyvät nettisivuiltamme. Toimitusta saa koska tahansa lähestyä tekstitarjouksilla, ideoilla ja palautteella. Yhteystietomme löytyvät numeron lopusta.
Helmi Nöjd & Matias Loikala