Tämä numero syntyi erilaisten laitamien ajatuksesta: runous toimii itsessään usein kielen laitamilla, mutta myös runoudessa on laitamia. Näitä voivat olla monitaidetta hyödyntävä ja kokeellinen runous, kirjaesineen ulkopuolinen runous, kirjan marginaalit sekä harvaan asuttujen alueiden runous. Avoimessa tekstihaussa yllätyimme siitä kuinka paljon tarjouksia saimme erityisesti jälkimmäiseen laitamaan liittyen. Tämä numero onkin aivan erityisellä tavalla kallistunut maaseuduille, harvaan asutuille seuduille ja erämaihin, vaikka myös muita laitamia lehdessä piilottelee.
Laitama sanana viittaa reuna-alueeseen, katveeseen, syrjään tai marginaaliin, ja sanalla voi olla myös kielteisiä assosiaatioita: keskus-laitama-vastinparin ylläpitäminen erityisesti maaseudun kontekstissa korostaa binääristä asetelmaa sekä valtasuhteita yhteiskunnallisten keskusten ja laitamien välillä. Yksi numeron pyrkimyksistä onkin tutkia ja purkaa tähän asetelmaan perustuvia jännitteitä runouden kentällä. Numero pureutuu esimerkiksi kokeellisen runouden, epäkaupallisuuden, ei-valtavirtaisuuden ja yhteiskunnan katseessa muuten syrjään jäävän kokemuksellisuuden kehyksiin.
Tässä lehdessä julkaistaan Vilja-Tuulia Huotarisen ja Tiina Poutasen kutkuttava esseeteksti, joka on kuvaus nuoruudesta maaseudulla, lehmistä ja muista eläimistä sekä kirjoittamisesta: ”Juokseva Larissa oli läpipääsemätön, mikä tahansa aukko sulkeutui itsestään. Jos joku olisi iskenyt juoksevaa Larissaa veitsellä rintaan, haava olisi umpeutunut ennen kuin siitä vuosi verta. Nupopäälehmien nimet olivat tällaisia, Larissa, Jessika, Eulalia, Penelopeia. Sonneja näki harvoin, vaikka tietysti vasikoina.”
Sini Silverin, Sanna Hirvosen ja Elina Sallisen esseihtivässä dialogissa laitaman ajatusta käsitellään sekoittumisen kautta. Sekoittuminen on niin taiteidenvälisten rajojen hälvenemistä kuin paikan ja kokijan liudentumista toisiinsa. Keskustelua käydään useiden eri paikkojen välillä. Paikat vuotavat keskusteluun, vaikuttavat siihen ja ohjaavat sitä eri suuntiin. Tekstissä keskustellaan kotiseuduista, kielestä ja monitaiteisesta työskentelystä sekä haaveillaan ympäristöönsä sekoittuvista teoksista.
L. V. Maan ”Ktooniselle vapaaehtoiselle” taas on hahmoltaan poeettinen teksti, joka tunnustelee uudelleen- ja toisinkuvittelun mahdollisuuksia ja limittynyttä, aliseen kiinnittynyttä aikakäsitystä. Tekstistä löytyy todellisia kielellisiä helmiä: ”Olla, viihtyä, toimia tiloissa, joissa meillä ei ole kasvoja niiden totutussa muodossa, mutta meillä on kasvot sadetta varten.”
Kirjaesineen laitamiin sukeltaa Atte Koskinen marginaalirunouden käännöksissään. Löydetyt runot ovat peräisin John Miltonin Paradise Lost -teokseen kirjoitetusta tuntemattoman lukijan marginaliasta. Hiukan samankaltaista uudelleenkirjoittamisen prosessia käyttää myös Mona Tärk, jonka vanhojen karttojen merkinnöistä luodut runot sekä niitä taustoittava essee luotaavat muun muassa karttojen piirtämisen kolonialistista historiaa. Tärk kuvailee karttarunoutta osana vastakartoittamisen praktiikkaa, joka kyseenalaistaa perinteisen kartografian kolonialistista perinnettä. Lisäksi runoja julkaistaan Päivi Myllyseltä sekä Amado Peñalta, jonka runot on kääntänyt Taina Helkamo.
Tulilangassa Amanda Hakoköngäs keskustelee Mirjami Lehdon kanssa Eeva Heilalan runouden merkityksistä pohjoisella maaseudulla. Heilalan runous on temaattisesti keskittynyt erityisesti maatilan naisten kokemusmaailmaan. Tulilangassa pohditaan myös naiskuvaa, raskaana olemisen kuvauksia ja ristiriitaisiakin äitiyden kokemuksia Heilalan
runoudessa.
Kritiikkien puolella käsitellään säerajan tärkeyttä, ekofeminististä käyttörunoutta, kielitietoisuutta sekä kriitikon valmistautumista avaruuspakoon. Tässä numerossa arvioidaan myös kaksi Bokehin teosta, joissa korostuvat käsityöläisyys ja kirjaesineen materiaalisuus, kirjallisuuden ja kuvataiteen laitamallisuus.
Vuoden viimeinen numero Välimerkki, mikrobi (4/25) on työn alla ja saapunee maailmaan joulukuun aikana. Numerossa julkaistaan myös vuoden 2026 teemat.
Sauvon Karunassa,
Elina Sallinen & Helmi Nöjd