… Runouden syntaksi ja elliptiset ilmaukset herättävät affektiivisia tuntemuksia, ja usein poikkeava ratkaisu kääntää huomion itseensä. Syntaktinen muoto voi huvittaa, ärsyttää, hiljentää, hämmentää tai esimerkiksi hidastaa lukemista. Se ei siis ole ainoastaan ilmaisun väline vaan poeettinen keinovalikoima, jonka monipuolinen ja kohosteinen käyttö synnyttää lukijassa kokemuksia siitä, että hän lukee juuri runoa. Poeettinen ellipsi taas voi tuntua siltä, että runo jää ikään kuin haukkomaan ilmaa tai katkeaa: että jotakin kenties liian kipeää tai ihmeellistä jää sanomatta.
Tämä numero syntyi kiinnostuksesta siihen, mistä kaikkialta runous voi noutaa syntaksinsa sekä sen havaitsemisesta, millaisia poissaolon ja katkoksen tunteita ellipsit nostattavat. Nämä ovat ihmettelyn kysymyksiä, joihin ei ole oikeita poeettisia vastauksia, vaan ne ovat nykypoetiikassa vellovia, avoimia ja eettisiäkin pohdintoja. Numero on omistettu lähiluvulle, jossa osan ja kokonaisuuden välinen vapaa liikehdintä on mahdollista ja suotavaa.
Kokonaisuuksiin syventyy Juho Narsakka haastatellessaan Tiina Lehikoista tämän tuotannosta, kirjoittamisen vaiheista ja menetelmistä. Haastattelussa keskustellaan teoksista ja kokoelmista sekä halusta tutkia kirjoittamalla eri muotojen ja myös yksittäisten tekstien mahdollisuuksia. Runouden tutkija Siru Kainulainen puolestaan lukee esseessään Milka Luhtaniemen tuotantoa, mutta väistää nyt tutkijalle ominaisen analyyttisen lukutavan. Essee keskittyy sen sijaan tuntutiloihin, jotka lukiessa avautuvat pakottomasti ja hiljalleen.
Ympäristöpoeettisesta näkökulmasta voidaan pohtia sitä, kuinka syntaktista muotoa voisi liudentaa tai muuttaa siten, että se esimerkiksi sallisi paremmin lajienvälisiä sidoksia, välttäisi kahtiajakoja ja opettaisi ajattelemaan toisin. Tässä numerossa julkaistavasta Silja Järventaustan runosarjasta on havaittavissa tällaisia suuntia: ”Lause tulee istutetuksi, / ropisee vakasta maahan / pellolta polulle. Siinä kasvaa jäkälä, / tuossa viljan terä.”
Syntaktinen muoto voi todella olla ihmeelliseltä tuntuva, kuten Taneli Viljanen toteaa tämän numeron tekstissään. Hän kysyy ja etsii näitä syntaksin ihmeellisyyden mahdollisuuksia suhteessa maailmassa juuri nyt tapahtuvaan: ”Miksi ajatella syntaksia kun fasismi nousee? Millaisia vapauden tiloja syntaksin poimut voivat säilyttää, luoda, puskea kasvuun? On hyväksyttävä mahdolliseksi vastaukseksi: ei minkäänlaisia. On hyväksyttävä mahdotonta kohti kurkottaminen. [mitään ei pidä hyväksyä]”. Viljanen kirjoittaa siitä, miten suomen syntaksin voisi tehdä itselleen vieraaksi ja siitä, miten syntaksiin sisältyvä liike kirjoittautuu kehoihin ja mieliin. Reetta Pekkasen teksti puolestaan käsittelee sanoittumisen reittejä: ”Sitten sanat, miten kohdallisia ja täsmällisesti aseteltuja olivatkin, alkoivat tuntua auttamattoman ulkokohtaisilta. Kuorilta, läpikuultavilta jyvänkalvoilta pöllyävässä katupölyssä, jatkuvassa matalassa, päämäärätiedottomassa lennossa vaivalloisesti rahisevien askelten yli.” Pekkasen tekstissä jokin perimmäinen ihmeellisyys karkaa sanoilta, ei tule täyttyneeksi niiden kuorissa.
Mitallisessa runoudessa suhde syntaksiin on erityinen, ja käännettäessä side on ehkäpä vieläkin kohosteisempi. Tuomas Taskinen on kääntänyt Sylvia Plathin runon ”Mad Girlʹs Love Song” (”Hullun tytön rakkauslaulu”), joka on muodoltaan villanelle. Se on suomentajalle haastava muoto: ”Siinä missä sonetissa yksittäinen riimi toistuu 2–4 kertaa, tavanomaisessa villanellessa sama loppusointu tulee löytää kuuteen ja seitsemään erilaiseen säkeeseen.” Hermanni Härmälä sen sijaan ei kääntänyt mitallista runoutta, mutta käännös Carla Cerdan saksankielisestä Apofenia-runosarjasta edellytti tasapainoilua kääntymättömyyden sekä katkoksille perustuvan evästekielen ja ruumiillisen kielen välillä.
Kritiikeissä arvioidaan tuoretta kotimaista runoutta. Kriitikot lähestyvät muun muassa taksonomiaa, mökkisaaren runoutta sekä sitä, millaisia vaikutelmia runon rauhallinen rytmi herättää ekokatastrofin kehyksessä. Näiden lisäksi Juha-Pekka Kilpiö lähilukee Pauliina Haasjoen Valenssin (Otava 2024) yhtä aukeamaa syventyen sen lukutapoihin ja typografiaan sekä runouden peruskäsitteiden, metaforan ja metonymian, suhteeseen. Esitellessään menetelmäänsä kriitikko toteaa, että jokaisessa kritiikissä tehdään jonkinlainen rajaus, vaikkei sitä nimettäisi suoraan. Lähiluvun soveltaminen kirjallisuuskritiikkiin tarjoaakin mahdollisuuden keskittyä yksityiskohtiin.
Vuonna 2024 Tuli & Savu järjesti yhteistyössä Runografin kanssa kokeellisen kritiikin muotoja kartoittavan Kokeile kriitikkona! -kilpailun, ja tässä numerossa esitellään kilpailun satoa. Kuten Kilpiön lähilukevassa kritiikissä, teosten palasten lukemiseen keskittyvät myös numeron kokeelliset kritiikit, jotka esimerkiksi hyödyntävät fragmentaarista muotoa, perustuvat sanarajoitteelle, kirjoittuvat pakkasta vasten ja koostuvat sarjasta ristipistotöitä. Kilpailun raati toteaa johdannossaan, että: ”[h]arva kritiikki pyrki tyhjentämään teosta kokonaan, vaan huomio kääntyy ennemminkin tutkimaan yhtä teoksen piirrettä rajatusta näkökulmasta.” Samalla kokeellisen kritiikin etuna on kulku lukukokemuksen sanoittamattomalle alueelle.
Numeron tekstit osoittavat kokonaisuutena, etteivät kielelliset valinnat ja runouden rakenteet ole ainoastaan keinotekoista taiturointia tai muusta maailmasta irrallisia kirjallisia keinoja, vaan ne ovat syvästi tuntuvia ja runoudelle aivan olennaisia, eettisiä ja affektiivisia tapoja kysyä ja ihmetellä. Niiden kanssa oleilu ja kokeilu on luonteeltaan sekä aineetonta että ruumiillista, sekä kielellistä että kieletöntä ja sekä henkilökohtaista että jaettua.
Vuoden 2025 loput numerot ovat teemoiltaan Laitama (3/2025) ja Välimerkki, mikrobi (4/2025). Toimitusta saa koska tahansa lähestyä tekstitarjouksilla, ideoilla ja palautteella. Toimituksen yhteystiedot löytyvät numeron lopusta.
Helmi Nöjd ja Elina Sallinen