Proosarunon sukupolvi

31.3.2010 :: Savumerkkejä

Uuden numeron paradigmaattisimmassa artikkelissa Kristian Blomberg toteaa proosarunoudesta, että se on noussut uuteen kukoistukseen 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Ajattelin Paradigma-numeron kunniaksi kirjoittaa hieman pitemmälti tästä aiheesta, jota olen aina toisinaan puhteikseni miettinyt.

En tiedä, kuinka hyvin tätä lehteä lukeva yleisö seuraa runokeskusteluja, mutta on totta että jokunen vuosi sitten päivälehtien arvosteluissa, verkkojulkaisuissa, kirjojen takakansilla ja kustantajien verkkosivuilla puhuttiin suomalaisen proosarunon ”noususta”, ”proosarunon keinoista”, ”proosarunon kentästä” ja ”proosarunon genrestä”. Tässä suomalaisessa proosarunokeskustelussa todettiin – muun muassa – että eräänkin tekijän proosarunokokoelma oli ”sympaattinen debyytti proosarunon näinä aikoina vauraalle kentälle”, tai että runoilijatar oli ”omaksunut ’sadullisen proosarunouden’ rytmin kieleensä”, mistä saa sen käsityksen, että on olemassa jokin erityinen ”proosarunon rytmi”, joka on erotettavissa paitsi kielemme prosodiikasta myös säkeistetyn runon rytmistä – ellei tokaisulla tarkoitettu jotain muuta, metaforisempaa ”rytmiä”. Muistan tuolloin miettineeni, että proosarunoista puhuttaessa puhutaan myös jostain muusta kuin runoista – tuotetaan jotain muutakin kuin arvostelua ja arviointeja ja mainoksia.

Kaikkea sanomaamme voidaan käyttää meitä vastaan – mutta myös sanoma voi käyttää itseään itseään vastaan. Klassinen esimerkki on termien määrittelemättä jättäminen, josta seuraa tiedostamaton refunktionalisointi: tahdoton keppihevostelu. Saatetaan todeta, että ”proosarunous on ongelmallinen genre”, koska proosarunokertomukset ”ovat absurdeja, unenomaisia ja outoja” ja heti perään todetaan ”mutta ovatko nämä millään olemuksellisella tavalla runouden määritelmiä?”, ja tästä saa kriitikko jälleen hyvän syyn todeta jotain yleisempää runoudesta, jota ei voi tai saa määritellä. Proosarunopuheen funktio ei ollutkaan analysoida proosarunoa vaan toimia keppihevosena, jonka avulla karauttaa esiin mielipiteensä yleisestä poetiikasta.

Eikä tässäkään ole mitään yllätyksellistä. Paitsi kriitikot, myös runoilijat hyödyntävät runopuhetta kehittääkseen omia näkemyksiään, omaa poetiikkaansa. Millaista poetiikkaa sitten proosarunopuheella kehitetään? Olli Sinivaaran tavoin voitaisiin sanoa, että proosarunopuheen taustalla on toive ”turhan runollisuuden” taaksejättämisestä. ”Lauseista on riisuttu perinteinen runona olemisen tarve ja logiikka”, kuten eräs kriitikko toteaa, tai kuten Markku Paasonen, joka on todennut, että häntä ”oksettaa” lyyrisyys. En tiedä mitä Paasonen tarkoittaa lyyrisyydellä, mutta voidaan kenties ajatella, että lyyrisyydessä on ennen kaikkea kyse lyyrisestä subjektista, jonka kokemusta ja tunnetilaa runo kuvaa ja kartoittaa. Näin ollen proosarunopuheessa voisi olla kyse eräästä 2000-luvulle ominaisesta runopuheen aiheesta, lyyrisen subjektin kritisoimisesta. Näin ollen ei ole ihme, että Saila Susiluodolle ”proosaruno on ollut käyttökelpoinen, koska se hämärtää lukijan käsityksiä siitä, missä määrin teksti vastaa kirjailijan omia kokemuksia”.

Tämä selitys ei kuitenkaan tyydytä minua – runoilijoiden omat todistukset kertovat heidän omasta asennoitumisestaan, eivätkä siitä, millaista funktiota objekti nimeltä ”proosaruno” toimittaa runouskeskustelussa. Runoilijan oma puhe omasta kirjoittamisestaan on aina tästä näkökulmasta katsottuna irrelevanttia. Aivan samalla tavalla kaikki, mitä itse tulen väittäneeksi omasta kirjoittamisestani käsin tässä kirjoitelmassani on irrelevanttia – ja minun mielipiteeni on, että lyyristä subjektia on jätetty taakse ja purettu vähintään Novaliksesta asti, ellei Chaucerista asti, tai pikemminkin Propertiuksesta – ja ketäs minä puijaan, aina Hesiodoksesta asti! Irrelevanttia, mutta: olisi mukava tietää, analysoida tarkemmin, miksi juuri proosaruno alkoi 2000-luvulla tuntua välineeltä, joka voisi toteuttaa, meillä Suomessa, tuota ikiaikaista tehtävää?

Teen ensimmäiseksi yleisen tason väitteen. Proosarunon nousussa on kyse säkeen kriisistä. Säkeen kriisillä tarkoitan historiallista tilannetta, jossa kukaan ei tunnu tietävän, miksi runoja asetellaan niin kuin asetellaan. Säkeenkäyttelyn esteettiset perustelut ovat kateissa, tai kuten eräs googlettamani saitti toteaa: ”Miksi runossa on säkeitä? Runoudessa teksti ei kulje kirjan sivuilla laidasta laitaan, vaan sanottava on hajotettu hankalasti riviltä toiselle. Proosarunon esiinmarssista huolimatta säejako näyttää pitävän pintansa runoudessa. Mitä järkeä on ilmaista asioita tällaisessa muodossa? Miksi runossa on säkeitä?” No, mitä tähän nyt sanoisi? Että kysymys on kuin ladattu ase?

Ehdotan, että voitaisiin ajatella näin: tietynlaisen proosarunopuheen taustalla on tarve kiertää ja ohittaa säkeen kriisi, joka puolestaan voitaisiin määritellä määrittelemättömyyden aiheuttamaksi ahdistukseksi tai poeettiseksi paniikkikohtaukseksi sen tosiasian äärellä, ettei säkeistystä voida perustella millään universaalilla säännöllä – ettei säkeistys ole olemuksellista vaan sattumanvaraista, mistä seuraa pelottava ajatus siitä, ettei runolla ole ominta aihepiiriä tai lähestymistapaa, ettei ole lopullista, perusteltua runoutta, joka turvaisi meidän identiteettimme runoilijoina tai runojen lukijoina – on vain vaikutuksia, makuja, yksittäisyyksiä, ohimenevyyksiä, joiden pohjalta ei voi tehdä yleistyksiä.

Kyseessä lienee myös vuosikymmeniä jauhettujen (ja todella tylsien) relativististen kirjallisuudenteorioiden (tiedättehän, nuo kaikenmaailman derridat sun muut deleuzet) kulkeutuminen akatemian ulkopuolelle: eri tahoilla epäjärjestelmällisesti ja juorujen tavoin leviävä herääminen ymmärtämään, ettei ”proosa” tai ”runo” tarkoita mitään muuta kuin tiettyä kirjoittamisen tapojen joukkoa, jota tietyistä historiallisistä syistä on alettu pitää tarkkaan rajattavissa olevan olemuksen nimenä, samoin kuin ”suomalaisuutta” tai ”savolaisuutta” on erehdytty pitämään oikeasti olemassaolevana kansan- tai heimonluonteena historiallisten konjunktuurien, taloudellisten, sosiaalisten ja muiden voimien ja instituutioiden vaikutuksesta.

Akateemisesti aivopestynä olen itsekin siinä uskossa, että lajinimet syntyvät yhteisöllisen, osin tiedostamattoman ponnistuksen tuloksena. Hyvä esimerkki on ”todellisen proosarunon” eli oikeastaan surrealistisen proosan perinne, joka on säilynyt mielenkiintoisella tavalla suhteellisen samanlaisena Bertrandin, Baudelairen, Rimbaud’n, Michaux’n, Bretonin ja Jacobin ajoista aina Russell Edsoniin ja Paasoseen – todiste tradition jäljittelyn voimasta ja merkityksestä. Koska kyseiset runoilijaherrat olivat niin merkityksellisiä, ja koska he antoivat kirjoitustavalleen nimen ”proosaruno”, ja koska he ihmettelivät tämän ”uuden muodon” tarjoamia mahdollisuuksia (jotka rajatulla tavalla olivat tuolloin ja vain tuolloin todellisia mahdollisuuksia ja todellisia innovaatioita, sillä lyriikkaa ei aikaisemmin oltu aseteltu proosamuotoon juuri sillä tavalla ja sellaisissa painotuotteissa) seurauksena oli erilaisten kanonisoitumisprosessien tuloksena ”proosarunon” genre. Kyse on siis konjunktuureista: historiallisista yhteensattuvista sopivanlaisista yhteyksistä, kuten Olavi Paavolainen sanoisi.

Tästä palaan nykyiseen konjunktuuriimme: miksi proosaruno, miksi nyt? Yksi tapa havainnollistaa asiaa: itse proosa-asettelu, sellaisenaan, ei merkitse mitään. Sitähän voi käyttää ihan miten vaan. Samoin kuin säkeiksi voi säkeistää ihan mitä vaan. Asettelu ei tee tekstistä mitään muuta kuin aseteltua tekstiä. Tämän inttäminen ei kuitenkaan tarkoita mitään, sillä proosarunopuheen taustalla on jotain aivan muuta kuin muodon ongelmia. Kyseessä on klassinen suomalaisen kirjallisuushistorian manööveri: jo modernistien aikoinaan toteuttama, muotopuheen varjolla suoritettava sukupolvenvaihdos, jossa sisällön jatkuvuus ja tradition insulaarisuus turvataan formalismin näennäisen innovatiivisuuden sumuverholla. Menipä vaikeaksi!

Okei, tarkoitan, että kaikki se, mitä proosarunopuhe ei käsittele puhuessaan lyyrisen subjektin ongelmista ja tarinallisuuden merkityksestä ja kokeilun oikeuttamisesta, on äärimmäisen mielenkiintoista: ”Proosarunon nousuun kytkeytyy kokoelmien muuttuminen yhä kokoelmallisemmiksi, mikä on ihan ymmärrettävää, koska proosarunoon tulee ikään kuin luonnostaan tarinallisuus mukaan.” Toisin sanoen, runokirjoista tulee yhä selkeämmin kirjoja, luonnollisia, kokoelmallisia; kokeilun ja konservatiivisuuden välisen radikaalin tasapainon samalla kiinnostaviksi mutta myös turvallisiksi tekemiä. Proosaruno normalisoi runouden potentiaalisen radikaaliuden, mutta antaa sille luvan olla radikaali tietyissä puitteissa, tai raameissa, kehyksissä: proosaneliön kokoisessa karsinassa.

Mistä nämä arvot kielivät? Tekisi mieleni sanoa, että runous tahtoo tulla proosaksi, koska proosa on parempaa kuin runous – sillä mistä muusta voi kertoa pr-puheen retoriikka, jossa runous tahtoo osansa proosan saamasta huomiosta: ”Luvun päättävä tarina taas kiemurtelee proosarunon pakkopaidasta ja yrittää läpimurtoa novelliksi”; ”proosarunon rytmiä tavoittavat tarinalliset runot puhuvat lähiöelon reunoista”; ”Runoilijan on tultava prosaistin alueelle, koska liikenne toiseen suuntaan on ihmeellisen hiljaista”; ”runojen tarinallisuus tekee niistä aika ajoin sillä tavoin viihdyttäviä kuin proosa parhaimmillaan on”. Näin siis puhuvat kriitikot, ja korostan, että käsittelen tässä yleisen vastaanoton ilmapiiriä, enkä välttämättä aktuaalisten runoilijoiden aktuaalisia intentioita.

Kiteyttääkseni: pr-puheessa syntyy usein huomaamatta – koska kyse on täysin mitättömästä vaikutelmasta, mitättömien lauseiden ohitettavista tunnelmista – retorinen tilanne, jossa runoilija ja runokokoelma eivät enää katoa epämääräisten säkeiden sekamelskaan – jotka kuvannevat runouden heterogeenistä muotojen ja lähestymistapojen runsautta – vaan kiteytyvät tunnistettaviksi muodoiksi ja kasvoiksi ja ennen kaikkea myytäväksi tyyliksi. Proosarunon tarinallistava, neliöivä, normalisoiva voima tekee siitä ihanteellisen muodon, kun runokokoelmasta pyritään tekemään paitsi taideteosta, myös teosta, joka tulisi tunnetuksi. Paasonen ja Susiluoto ovat loistavia runoilijoita paitsi runoilijoina, myös siksi, että heidän tyylinsä on niin helposti tunnistettavissa.

Näkökulma selittää pr-puheen yleisen historiattomuuden tai ajallisen lyhytnäköisyyden. Puhutaan ”buumista” vaikka proosarunoja ja/tai tarinallisia runoja on kirjoitettu meillä jatkuvasti. Sirkka Seljan Tama, Haavikon tarinat, Mannerin ”Lapsuuden hämärästä”. Yhdeksänkymmentäluvun runoilijoista esimerkiksi Sinervon kokoelmat ovat täynnä proosarunoja. Ei ole, toisin sanoen, tapahtunut mitään innovaatiota – ainoastaan proosa-asettelun muuttuminen yleisemmäksi, ja tästä seurannut proosarunokokoelman statuksen vakiintuminen.

Proosarunopuheen retoriikassa on siis kyse runokokoelman aseman vakiinnuttamisesta – tai pikemminkin, pr-puhe on onnistunut aikaansaamaan tällaisen vakiintuneen vaikutelman: ”Nyt suomalainen runous on löytänyt uransa” – kirjaimellisesti. Pr-puheessa toistuu asetelma, jonka mukaan se, mikä aikaisemmin on ollut runoudessa kirjoittajan mielestä häiritsevää tai luotaantyöntävää, normalisoituu ja tulee hyväksyttäväksi proosa-asettelun ansiosta; jostain syystä proosan muotoon aseteltuna lukijat ja runoilijat hyväksyvät jotain, mitä aikaisemmin ei olla hyväksytty: runouden itsensä, mitä se sitten onkaan, kullekin lukijalle itselleen, itsessään.

Mutta: tämäkään selitys ei tyydytä, sillä onhan proosarunoudessa myös aiheen, teeman, kielen tasolla yhteisiä piirteitä. Uskonkin, että on olemassa syvempi, sukupolvikokemuksen taso, jolla proosarunon valitseminen toimittaa vertaisryhmään samastumisen ja kiinnittymisen tärkeää tehtävää. Se on erityisesti ja ennen kaikkea merkki irtiotosta suhteessa 90-luvun sukupolveen: ”Proosarunon suosiota selittänee sekin, että se mahdollistaa muita lyriikan lajeja paremmin uusien tyylien, leikittelyn ja roolien ottamisen. Ja onhan proosaruno muodollisesti selkeä irtiotto siitä, millaisena 1990-luvun runous yleisesti nähdään.” (Eino Santanen Turun Sanomissa – muistuttaisin, että lainaukseni ei kerro mitään Santasen omista motiiveista.)

Millaista 90-luvun runous sitten oli, että siitä pitää erottautua? Ei sillä ole väliä. Tärkeintä on erottelu itse, distinktio. Tämä on normaalia ja luontevaa sosiaalista käyttäytymistä. Kyse on eräänlaisista mikrosukupolvikuiluista, vuosikymmenrytmistä runousinstituution elimissä ja asemissa. Tämä on täysin normaalia. Siinä ei ole mitään salakavalaa tai outoa. Meillä vaan ei yleensä koskaan olla puhuttu siitä, miten nämä sukupolvenvaihdokset vaikuttavat taiteen tekemiseen ja siitä puhumiseen ja sen itsetietoisuuteen – meidän, minun, itsetietoisuuteemme, itsetietoisuuteeni.

Voisi jopa sanoa, ettei tällaisista aiheista kannata puhua, ettei näillä havainnoilla ole mitään arvoa, koska ne eivät auta meitä kirjoittamaan parempia runoja. Mutta miten runojen kirjoittamisesta voidaan ikinä puhua mielekkäästi, jos runopuheen taustalla on aina jotain, mistä ei voida puhua: yksityisiä valintoja, joita tehdään ”selittämättömistä” syistä, koska ”se vaan tuntuu hyvältä ja omalta”? ”Oma juttu”: sukupolvemme määrittävä ele, identiteetin tyylin reifikaatio.

Share

Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

2 kommenttia

  1. Siru Kainulainen:

    Mannisen mainiota pohdintaa tiivistäen ja johdattaen: proosaruno osoittaa jonkinlaiseen nykyrunossa yleiseen runoudellisuuden vastustukseen, tarinoiden siirtymiseen pois proosateoksista (fragmentoituminen) sekä säkeen ja rytmin merkityksen ohittamiseen.

    Mielestäni on totta, että proosarunoa voi käyttää eräänlaisena kiertotienä kertoa tarina, joka ”kuten kaikki me tiedämme nykyään” on konstruktio. Proosaruno tuo siis esiin tarinoiden konstruktiivisuuden.

    Itse pohdin välillä, miksi rytmin ja säkeen tarjoamat keinot olisivat sen vanhanaikaisempia kuin ns. proosarytmi, mitä se sitten lieneekään, jos lienee mitään erityistä. ”Rytmi” taas tuntuu valitettavan usein viittaavan jonkinlaiseen tiukkaan, tiettyyn kaavaan, mitä se ei kyllä ole (paitsi, kuten muutoinkin, huonoissa käsissä ja pahalla korvalla luettuna).

    Kovasti kiinnostava aihe on myös se, mitä Manninen sivuaa kirjoittaessaan ”samalla tavalla kaikki, mitä itse tulen väittäneeksi omasta kirjoittamisestani käsin tässä kirjoitelmassani on irrelevanttia”. Miksi se olisi irrelevanttia? Ellei runoista (ja usein samalla myös runoudesta yleisemminkin) puhuttaisi ja kirjoitettaisi, niin miksi runoja olisi olemassa ja – kysyn tätä ihan vakavissani – miten ja missä niitä voitaisiin kirjoittaa? Runo aivan samoin kuin muukin taide liittyy aina johonkin ja esiintyy aina jossakin kontekstissa (täysin huolimatta kirjoittajan intentiosta tai motiiveista). Toisin sanoen myös sanataiteella on suhde maailmaan, mikä materialisoituu luennassa ja tulkinnassa.

    Tähän liittyy myös se, kun Manninen kirjoittaa, että ”proosarunoista puhuttaessa puhutaan myös jostain muusta kuin runoista – tuotetaan jotain muutakin kuin arvostelua ja arviointeja ja mainoksia”. Ilman muuta näin on, eikä se koske vain proosarunoja.

    Vaikka runoutta ajattelisikin jossakin määrin autonomisena tai siihen pyrkivä taiteenlajina, se on tavalla tai toisella aina lukutavoissa materialisoituessaan tekemisissä ”jonkun muun” kanssa. Kriittisen lukutavan tehtävänä on osoittaa valistuneen ammattilukijan lukuprosessin vaikutus tulkintaan, ja tässä työssä on AINA mukana ”jotakin muuta”; se kehys, jossa lukeminen tapahtuu.

    Näin on, vaikkei ammattilukija aina voi tai osaa tiedostaa kehystään. Vanha tuttu toive siitä, että kritiikki kontekstoisi luentansa, on edelleen kannatettava: konteksti pitäisi tavalla tai toisella eksplikoida, mutta sitä ei sinällään voi arvottaa ennalta.

    Ajatus siitä, että luennan ja tulkinnan pitäisi tapahtua tietyllä tavalla (olla tietyllä tavalla relevantti), on väistämättä nimenomaan irrelevantti – ja kovin tutustu 50-luvun modernismin puuhamiesten juttuja kaiuttava. Samoin näitä korkeamodernismin autonomiapyrkimyksiä kaiuttaa se, että tarkasti vahditaan, mitä ja miten pitäisi lukea (sopivasti, ei yli- tai alitulkiten). Varsin usein luku- ja tulkintatapojen kritiikki tehdään sillä tavoin, että taustalla väijyy oletus oikeasta lukutavasta. Tätä pitäisin paljon ongelmallisempana kuin sitä, että luetaan, tulkitaan, kirjoitetaan eri tavoin, eri konteksteja huomioiden, eri näkökulmista.

    Manninen päättää juttunsa viittaamalla siihen, mikä auttaa kirjoittamaan parempia runoja. Pohtimisen arvoista tosiaan, mitä tarkoittaisi ”paremmin lukeminen”? Kannattako sen perään kysellä ja milloin? Vai pitäisikö lukemisen moneutta – johon liittyy affektien, älyn ja järjen yhteisvaikutus – pohtia joltakin toiselta kantilta? Itselleni tulee ennen kaikkea mieleen se, että lukemisen ja tulkinnan subjektiivisuuden näennäisyyttä sekä ainaista kytkeytymistä johonkin viitekehykseen/kontekstiin ei kannata yrittää väistellä vaan pohtia (kokien). ”Oma” luenta on siten aina pikemminkin ”ryhmän” luentaa, kuten ”lyyrinen minä” on kaikkea muuta kuin ehyt, inhimillinen, kokoava ihmissubjekti.

  2. Teemu Manninen:

    Hei Siru,

    ja kiitos hienosta palautteesta. Tuo kirjoitukseni on aika vanha, se periytyy muutaman vuoden takaisesta blogistani, jota ei ole enää olemassa. Kohensin sitä hiukan ja koitin ottaa huomioon kuluneiden vuosien aikana tapahtuneita muutoksia yleisessä runouskeskustelussa, enkä välttämättä onnistunut siinä. Tekstissä näkyvät myös tuolloiset kiinnostukseni (mm. bourdieulainen yhteiskuntateoria) ehkä liian selvästi. En ehkä ole kaikista lähtöoletuksistani samaa mieltä, mutta ajattelin että keskeinen argumentti voisi elää niistä riippumattomana.

    Kysyt, miksi väitän, että se, ”mitä itse tulen väittäneeksi omasta kirjoittamisestani käsin tässä kirjoitelmassani on irrelevanttia”. Avain on edellisen virkkeen ”tästä näkökulmasta”: se on asiaankuulumatonta siitä näkökulmasta käsin, jota yritän kehittää. Yritin siis nimenomaan ja vain ja ainoastaan omia tarpeitani varten rajata yksittäisten runoilijoiden subjektiiviset mielipiteet pois tarkastelusta, koska runoilijoiden (ja tutkijoidenkin, kriitikoiden) mielipiteisiin usein tukeudutaan liikaa ”runouskeskustelua” tarkasteltaessa. Lisäksi, en yksinkertaisesti tienyt tarpeeksi muiden runoilijoiden mielipiteistä voidakseni sanoa niistä jotain mielekästä.

    Pari sanaa tuosta henkilökohtaisesta näkökulmastani, koska se ei ilmeisesti käynyt ilmi kirjoituksestani. Minua on aina kiinnostanut ”maku” tai ”doxa”, ts. jonkinlainen ”yleisen maallikon” julkinen mielipide, joka elää ja muodostuu tilassa, joka koostuu mediasta, keskustelupalstoista, kirjallisuustapahtumista ja yksittäisten runonkuluttajien tottumuksista, keskusteluista ja tietämyksestä. Se ei ole välttämättä sidottu yksittäisten ihmisten mielipiteisiin, koska yksittäiset ihmiset eivät aina tunnu muodostavan mielipiteitään sillä tavalla tietoisesti, että tietäisivät, miksi ovat sitä mieltä kuin ovat: he ovat sitä mieltä, koska ovat kuulleet jonkun niin sanovan ja se on tuntunut ”sopivalta”. Juuri tällaiseen doxaan liittyy aina sitä kontekstin mukanaan tuomaa ”jotakin muuta”. Mitä se sitten on, on eri asia, ja riippuu katsannosta: onko se poliittista ideologiaa, sukupuoli-ideologiaa, ideologiaa ylipäätään tai jotain muuta, kenties jotain biologista, kognitiivistakin, kuten nykyään kuulee usein väitettävän.

    Runoilijat ovat tietenkin aivan yhtä alttiita muodostamaan mielipiteitään tällä tavalla kuin kaikki muutkin, ja usein runoilijoiden runouskäsitykset saattavat jopa olla heidän poetiikkansa kanssa avoimessa ristiriidassa (etenkin, kun tarpeeksi aikaa kuluu, ja heidän runouttaan aletaan lukemaan uusissa tilanteissa uusilla tavoilla). Kun tähän yhdistetään se, miten taiteelliset muodot toimivat historiassa, homma menee aika hankalaksi.

    Jokin tällainen tausta ajattelullani oli ja edelleenkin on. Ehkä tämä selittää jotain? Toisaalta, varmasti on myös niin, että olin tuolloin hiukan arempi erilaisten runouskentän sisäisten poliittisten korrektiuksien suhteen, ja jonkinlaisen etäisyyden säilyttäminen tuntui myös hyvältä ratkaisulta. Tästä minut voi toki tuomita.

    Haluaisin itse kysyä mitä tarkoitat, kun sanot että ”[a]jatus siitä, että luennan ja tulkinnan pitäisi tapahtua tietyllä tavalla (olla tietyllä tavalla relelevantti), on väistämättä nimenomaan irrelevantti”. Sisältyykö tähän oletus, että minä olisin kirjoituksessani puolustanut jotain tiettyä luentaa tai tulkintaa, ja toivonut sen olevan relevantti jollain 50-lukuisella tavalla? En ainakaan tiedosta niin tehneeni.

    Ongelma saattaa liittyä sanan ”relevantti” merkityksiin. En ainakaan itse käyttänyt sitä tavalla, joka tarkoittaisi ”yhteiskunnallisesti ja historiallisesti merkityksellinen” vaan kapeammassa merkityksessä ”asiaankuuluva”: rajatusta näkökulmastani, minulle itselleni, oli mielekkäämpää rajata tietyt katsannot tarkastelun ulkopuolelle. Tuntuu, että itse laajennat sen tarkoittamaan jonkinlaista taiteellista tai historiallista relevanssia: ”tämä taideteos ei ole relevantti ajankohtansa vaatimusten valossa” – ja sitten kysyt, onko tällainen järkevää. Ei tietenkään ole, ainakaan tutkijan ontologian mukaan – mutta toisaalta väittäisin, että taiteen tekijät saattavat tarvita tällaisia ”harhaoppeja” toimiakseen ja yleisöään herätelläkseen. Mieleen tulee amerikkalaisen runoilijan Kenneth Goldsmithin vastikään esittämä väite, että amerikkalainen runous on 50 vuotta muita taiteita jäljessä ja ainoastaan hänen edustamansa käsitteellinen runous on ”relevanttia” nykyajan näkökulmasta. Väite on pompöösi ja tietyssä mielessä ilmeisen väärä, mutta niin sen on tarkoituskin olla: se on sosiaalinen, ei tieteellinen ele. Tämän tutkijat aina toisinaan unohtavat runoilijoiden mielipiteitä käsitellessään, minusta tuntuu (olen itsekin tutkija, joten jalkani on suussani varsin syvällä tässä kohden).

    Minua kiinnostaisi myös tietää, ketkä ”vahtivat” sitä, miten luetaan ”sopivasti”? Mietin automaattisesti tuntemiani kriitikkoja ja päätoimittajia kirjallisuuslehdistössä ja kulttuuritoimituksissa, ja mietin, vahditaanko siellä jotain, ja ajatus tuntuu hetkellisesti absurdilta, mutta tarkoitat varmaan jotain spesifiä tai yleisempää, esimerkiksi kulttuurilehdistön runokriitiikkin pesiytynyttä lajityypillistymistä, josta voisin kyllä keskustella pitkältikin.

    Tämän lajityypillistymisen ytimessä on tuo ongelmallinen oletus oikeasta lukutavasta, joka on todellakin olemassaoleva ongelma, johon törmää jatkuvasti. Minusta se on hämmentävää (kokemuksellisesti) koska olen itse jossain vaiheessa oppinut olemaan välittämättä ”oikeista lukutavoista”. Minun on hirveän vaikea samaistua kokemukseen, jonka mukaan sellainen on olemassa – mutta silti siihen törmää, joten minua on kiinnostanut viime aikoina, miten sellaiseen pitäisi reagoida.

    Tilanne muistuttaa hieman ateistien ja uskovaisten välisiä ongelmia. Runouden uskovaiset olettavat, että on olemassa Oikea Runous ja Oikea Lukutapa – olkoonkin, että se olisi subjektiivinen ”minulle oikea Jumala” – ja henkeään jalostamalla (tavalla tai toisella) tuo Runous on saavutettavissa, runouden ateistit hylkäävät tämän katsannon ja uskovat, että runous on taiteellisen yhteisön itsesääntelyn tuloksena syntyvä historiallinen, kollektiivinen asia, jolla ei ole transsendenttia olemusta. Miten ateistina keskustelen dogmaattisen uskovaisen kanssa? Täytyykö aina kyseessä olla jomman kumman kääntymys tai luopuminen? Onko aina pakko evankelioida? Onko aina pakko valistaa?

    En sano, että haluan kuulua kumpaankaan näistä ryhmistä, koska kyseessä on (tietenkin) karikatyyri, jonka tarkoitus on lähinnä provosoida. Siitä huolimatta se tuntuu usein osuvan pelottavan tarkasti kohdalleen – kuinka usein, esimerkiksi, runoilijat ovat kuin uskovaisia, joita tutkijat uskontotieteilijän tavoin tarkastelevat, ymmärtämättä, että kaikki kuuluvat samaan kehykseen.

Kommentoi