Teemu Manninen
Vuonna 1994 MotMotissa sanottiin, että suomalaisen runouden kulta-aika oli 50-luvulla, ja 90-luvun alkuun ja Nuori Voima -lehden uudistumiseen saakka kaikki muu oli pelkkää rappeutumista. Mihin mahtoivat kadota 1960- ja 1970-luku runoutemme historiasta? Mihin on kadonnut Kalevi Seilonen ja poikkitaiteellisuus? Kekkosen aika unohdetaan meillä mieluusti.
Toisin on toisaalla: Ruotsissa 1960-luku on tärkeä osa nykyrunouden jatkumoa. Tuolloin konkretistit kuten Leif Nylén ja Fylkingen-ryhmän äänirunoilijat ottivat valtavia harppauksia kuvan ja äänen hyödyntämisen saralla. Muun muuassa näiden ruotsalaisten pioneerien ansiosta olemme siirtymässä 2000-luvulla kohti ”uutta konkreettista runoa”, kuten Michael Basinski sanoo: runouden esittävää käännettä, joka on puolestaan osa ”post-avant” -liikettä, kokeellisten runontekotapojen vakiintumista osaksi runouden arkipäivää. Sekä Nouvelle Poésie Francaise että ”internetrunous” tulisi nähdä osana tätä laajempaa ilmiötä, samoin kuin Marina Ciglarin toimittama Stefan Hammarénin runoa tulkitseva artikkelikokonaisuus.
Kalevi Seilonen on tulossa takaisin muotiin. Elämme 1960-luvun poikkitaiteellista vaihetta uudelleen. Taidefolk-iltamissa, kellarigallerioissa ja runoklubeilla on huomattu, etteivät taiteiden väliset rajat palvele taiteen tekijöitä, heidän tarvettaan kommunikoida yleisön kanssa muutenkin kuin vain museoiden ja kustantajien tarjoamissa puitteissa. Kuvan ja runon rajat hämärtyvät hedelmällisesti, kuten Outi-Illuusia Parviainen kertoo. Myös soittava ja taiteileva Tenhola-kaksikko on hyvä esimerkki tästä ilmiöstä. Mary Ellen Soltin uutta visuaalista runoutta esittelevä artikkeli vuodelta 1968 on yhtäkkiä yllättävän ajankohtainen. ”Uusi” on suhteellinen kategoria.
Tämän lehden myötä Miia Toivio luopuu päätoimittajuudestaan. Vuodesta 2002 Miian ahkeruus ja uskallus on ollut siivittämässä lehteä läpi sen kokeman muodonmuutoksen. Kiitos, Miia, että olet tehnyt Suomen parasta kirjallisuuslehteä!