Muistilappuja Maasta

26.9.2015 :: Arvostelut

marjamaki-raisa_ei-kenenkaan-laituri_kansi

 

Raisa Marjamäki: Ei kenenkään laituri. Poesia 2014. 80 sivua

 

Raisa Marjamäen toinen runokokoelma on äärimmäisen minimalistinen teos. Runoilija on purkanut kirjan materiaalit osiin, ja jäljellä on vain välttämättömin: irralliset, vaaleanharmaat pahvikannet, kymmenen nippua laadukasta paperia ja runoilijan pelkistetyt säkeet. Paksut kuminauhat pitävät kokonaisuutta kirjan muodossa. Lukiessa teoksen sitomattomat niput pyrkivät levittäytymään pitkin pöytää ja hakeutumaan sattumanvaraiseen järjestykseen. Tämä sopii hyvin kokoelmaan, jossa puhuja kulkee enemmän turvattomasti kuin turvallisesti, enemmän kaupungin liepeillä kuin syvällä erämaassa ja kuulostaa enemmän kaksikymppiseltä kuin nelikymppiseltä.

 

Ei kenenkään laituri on tuotettu täysin ilman tietokoneita, kirjapainotaidon perinteitä seuraten. Teksti on ladottu irtokirjakkeista käsikirjoituksen pohjalta ja painettu arkki kerrallaan Heidelbergin kohopainokoneella. Painojälki on orgaanista ja elävää, jopa siinä määrin, että runoilija käyttää painotavan mahdollistamia virheitä esteettisinä keinoina. Teoksen wabi-sabi-vaikutteinen keskeneräisyyden estetiikka sallii käsityön jälkien jäädä korostetusti näkyviin. Kauneus ja harmonia asuvat epätäydellisyydessä. Kokoelman painojäljen elävyys näkyy esimerkiksi siinä, miten rivit kulkevat usein mutkitellen. Jotkin kirjaimet ovat musteesta raskaita ja imeytyneet paperin läpi jättäen kääntöpuolelle mustejälkiä, ja joistakin on jäänyt osia jäljentymättä. Ladontavirheet ja käsin korjatut numeroinnit asettuvat sopuisasti osaksi teosta, samoin pienet mustetahrat kirjainten ympärillä.

 

Jokaista irrallista nippua pitää käsissään kuin lukisi haurasta kirjaa. Modernin teoksen vanhahtavaa tunnelmaa korostaa kermanvärinen, paksuhko ja kuitenkin hieman läpikuultava paperi, joka luo hienostuneen kerroksellisen vaikutelman. Marjamäen esikoiskokoelma Katoamisilmoitus (2010) jäljitteli ulkoasultaan kopiokoneella työstettyjä pienlehtiä. Siinä leikiteltiin painojäljen erilaisilla epätarkkuuksilla: pienillä, sivun pintaan jäljentyneillä roskilla, kuvien pikselöimisellä sekä ohuen paperin mahdollistamalla kerroksellisuudella. Sivuille painetut kuvat kuulsivat paperin läpi kuvittaen kääntöpuolen runoja. Kokoelman kuvat ja tekstit kasautuivat toistensa päälle luoden yhä uusia yhteyksiä ja merkityksiä kuvien ja tekstien välille.

 

Hienoisesta läpikuultavuudestaan huolimatta Ei kenenkään laituri on jo irtaantunut Katoamisilmoituksen ITE-estetiikasta. Kollaasimaisen runsauden tilalla on nyt hienostunut ja paljas minimalismi sekä kokoelman materiaalisuudessa että erityisesti säemäärässä: ”minimum use of materials for maximum results”, kuten Axel Vervoordt sen määrittelee. Pysäyttävintä teoksessa onkin tyhjän tilan rohkea käyttö. Runokokoelman niukka tekstimassa, sen muutamat pidemmät tekstit, sitaatit, lyhyet oivallukset, huomiot ja sanakirjaselitykset kulkevat pelkistetysti sivun ylä- ja alareunassa. Tekstin asemointi laittaa lukijan vastakkain sivun paljaan pinnan kanssa. Tyhjä tila hidastaa lukunopeutta. Se muuttaa lukemisen keskittyneeksi ja meditatiiviseksi ja moninkertaistaa jokaisen säkeen vaikutuksen.

 

Ei kenenkään laiturin vähäeleinen ulkoasu ja virheiden salliminen korostavat ja kyseenalaistavat kirjan asemaa pitkälle kaupallistettuna tuotteena. Kokeellisella ja karsitulla formaatillaan teos viittaa ekologisiin kysymyksiin. Runoilijan säkeissä kulumisen, tummumisen, maatumisen ja itämisen, kukkimisen ja hapen tuottamisen tapahtumat ovat vahvasti läsnä. Nimeltä mainiten, mutta saarnaamatta, kokoelma puhuu kierrättämisestä, kestävästä kehityksestä, omavaraisuudesta, sukupuutosta ja tuhosta. Tunnelma pysyy tiheänä ja jännitteisenä. Esikoiskokoelmaan verrattuna runoilijan äänessä on nyt oma, erityinen sointinsa ja tunnelmakin on jalostunut lähtemisen uhmasta surumielisyydeksi, joka on sukua Leena Krohnin Hotel Sapiens -dystopian sakealle lohduttomuudelle.

 

Temaattisesti Ei kenenkään laiturissa ollaan hyvin lähellä hetkeä, jolloin kysymys ihmiskunnan selviytymisestä muuttuu kysymykseksi siitä, mikä kaikki säilyy, on ja toipuu meistä huolimatta. Runokeinoina elollistaminen ja Maan puhuttelu korostavat ihmiskunnan kroonista myöhässäoloa: ”toivut vuosisadasta toiseen, yhä vain paranet / harvinaisen lajisi sukupuutosta”. Teoksessa runoilijan personifioima luonto on moderni, riemastunut ja hämmentynyt olento vailla turvapaikkaa. Hän on monin tavoin meidän tai kokoelmassa häilyvän Ilona-nimisen henkilöhahmon kaltainen ja yhtä hauras, mutta eroaa meistä kyvyllään odottaa kolossaalisia aikakausia ja herätä aina uudelleen eloon elämää tuottavien, syklisten prosessiensa kautta. Personifikaatiota ei käytetä kokoelmassa pelkästään perinteisenä tunteiden projisoinnin tapana, vaan se nostaa lopulta planeettamme kenties kokoelman keskeisimmäksi henkilöhahmoksi. Maa ja Ilona, mahdollisesti yksi ihmiskunnan viimeisistä, rinnastuvat. Tämä rinnastus tapahtuu, jotta ymmärtäisimme riippuvaisuutemme kotiplaneetasta, jonka riemastuttava omavaraisuus meiltä usein unohtuu.

 

Ei kenenkään laiturissa on paljon saariin ja merenkulkuun liittyvää sanastoa ja kuvallisuutta, jota tekstienväliset viittaukset nostavat esiin. Teoksen tulkinnan kannalta pidän kiinnostavina sen tekemiä viittauksia laululyriikkaan, esimerkiksi Ultra Bran kappaleeseen Kahdeksanvuotiaana. Kahdeksanvuotiaana käsittelee kansainvälisiä kriisejä ja poliittista vastakkainasettelua sekä lapsen että aikuisen näkökulmista, ja toivetta löytää maailmankartalta paikka, joka olisi turvassa ympäristökatastrofeilta. Viittaaminen Ultra Bran kappaleeseen kokoelman eri osastoissa pitää yllä sen jännitettä. Säkeet toimivat myös omavoimaisesti, viittaussuhteista riippumattomina: ”hän kuvitteli maailmankartalle kaksi hiljaista paikkaa / ja kiinnitti niihin sinitarralla korvansa”. Kokoelmassa illuusioiden rikkoontuminen heijastelee aikuistumista ja yhä uusien sukupolvien surua siitä, miten maapallolta ei ole mahdollista löytää koskematonta tilaa, jota ihmisyys ei uhkaisi. Tuhon rinnalla teoksessa kasvaa pieniä mustan huumorin kukkia: tuulessa tyytyväisinä rapisevia muovipusseja ja vaeltavia ilmapallokauppiaita, sekä voimakas jonkin ajanjakson päättymisen ja uuden alkamisen vire.

 

Aluksi Ei kenenkään laituri saattaa vaikuttaa kokoelmalta irrallisia, helpon oloisesti kirjoitettuja säkeitä. Teoksen vangitsevuus on siinä, miten itsenäiset ja pelkistetyt tekstinpätkät alkavat asettua toistensa päälle ja lomaan, ja miten Ilonan näyttäytymisistä, aforismeista ja absurdeista oivalluksista, puhutteluista ja muista aineksista rakentuu kokonaisuus, jossa on kaikki tarpeellinen, muttei mitään ylimääräistä. Kuin huomaamatta kokoelma on elossa. Lukija saa poimia otoksen sieltä, toisen täältä; silti samanlaiset kirjainainekset hakeutuvat maagisesti toistensa läheisyyteen luoden lyyrisiä hidastuksia tai rytmin nopeutuksia. Näin Raisa Marjamäki sitoo runoteoksen kollaasimaista ainesta yhteen taitavalla ja hienovaraisella vokaalien soinnuttelulla. Kokoelman huomiot ja oivallukset maailmasta eivät pelkästään dokumentoi aikaamme, vaan ilmaisussaan Ei Kenenkään laituri hengittää tätä hetkeä, samaan tahtiin lukijan kanssa.

 

Tarja Hallberg


Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Kommentoi