Ntamo on kokeellisen taiteen verkosto

22.2.2012 :: Arvostelut, nro 62, Tuli&Savu-kirja

Leevi Lehto: ntamo. Ntamo 2008-

Kuvataidepiireissä on lentävänä lauseena sanonta: ”Yksi kuraattori vastaa 10000 näyttelyvierasta.” Suomalaiseen runouteen muunnettuna se voisi kuulua: ”Yksi kustantaja vastaa tuhatta lukijaa.” Kuraattorien merkitys kuvataiteessa on kasvanut joksikin, jota voisi verrata orkesterin kapellimestariin, he ovat taiteilijoilla taiteilijoita.Meikäläisessä kirjallisuudessa tätä kuviota on hahmotettu yleensä kustannuspoliittisina linjavetoina sekä niiden vaikutuksena kirjalliseen kulttuuriin. Omaa etua varjellakseen järjestöt ja liitot yhdessä pönkittävät taiteen valtarakenteita muuntaen niitä hankalasti hahmotettaviksi yhteistä asiaa ajaviksi klikeiksi, joiden rahoittamisesta on tullut kulttuurin suurin yksittäinen menoerä.

Leevi Lehto synnytti 2007 ntamon vastareaktioksi ummehtuneelle kustannustoiminnalle. Hän poisti sanasta ”kustantamo” sanan ”kusta” välttääkseen alan ilmeisimmät ongelmat ja haali runoilijoita synnyttämänsä tarvepainatekustantamon kirjailijoiksi. Tilanne oli kutkuttava: Ntamo ei painaisi yhtään teosta makulaattoria varten, vaan niitä tehtäisiin tilausten mukaan. Samalla ntamo uskottavan kapteeninsa arvovallalla toisi runouteen sen, mitä siitä on vuosikausia puuttunut: diversiteettiä, tuoreutta, energiaa, uusia kielikäsityksiä, hyviä tekstejä.

Ntamon alku onkin ollut komea sen vyöryttäessä uudenlaista runoutta roppakaupalla niin että perinteiset kustantamot alkavat kertaheitolla näyttää siltä, mitä ne ovatkin: jämähtäneiltä. Pureskeltavaa on piisannut myös kriitikoille, joista osa on nolannut itsensä uuden runouden lukijoina. Syksyllä 2009 Jukka Petäjän uskottavuuden maksaneeseen HS:n nippukritiikkiin kuului kolme ntamon teosta, joista yksi, Timo Harjun Kastelimme heitä runsaasti kahvilla, palkittiin sittemmin Kritiikin kannuksilla.

Samassa lehdessä kerrottiin Lehdon ajatuksista vuonna 2007 näin: ”ntamo ei julkaise omakustanteita eikä ole pienkustantamo.” Nimikkeitä on tarkoitus tehdä kymmeniä, ja laadun takaa – Lehto itse.:”Heitän siinä tietoisesti peliin sen arvovallan, mitä minulla on.”

Tuolloin Lehdon tarkoituksena oli vähentää kustantamoiden tai kulttuuritoimitusten merkitystä kirjallisuuden portinvartijoina. Kirjailijan tittelin saavuttamiseen liittyi hänen mukaansa liikaa arvovaltaisia instituutioita ja sisäpiirejä. Niiden vähentämisen yhteydessä Lehto jätti myös markkinoinnin väliin, sekä – kuten myöhemmin paljastui – joitakin vähimmäisvelvollisuuksiinsa kuuluvia asioita kustantajana, kuten esimerkiksi teosten lähettämisen palkintoraadeille.

Yhtä kaikki ntamo on ylittänyt monet odotukset ja kasvanut vuoden 2010 teoksillaan maamme keskeisimmäksi runokustantamoksi. Lehdon toiminta on yksinkertaisuudessaan ollut nerokasta: rakenteiden riisuminen on nostanut teosten merkityksen etualalle, ja koska nimikkeiden määrä on ollut jatkuvassa kasvussa, Lehto on samalla pystynyt kyseenalaistamaan runouden yksiäänisyyttä ja kapeutta. Pari vuotta sitten oli lukuisia ihmisiä, jotka tunsivat kutakuinkin jokaisen uutuusrunokirjan. Nyt se on lähes mahdotonta.

Tarina ei kuitenkaan pääty tähän. Leevi Lehdon tyyliin on aina kuulunut hämmentäminen. Rihmaston kirjailijavieraana hän kirjoitti keväällä 2010 ntamon taideteoksekseen:

Tietyssä oleellisessa mielessä näen nimittäin ntamon – muun ohella – omana uutena ”teoksenani”, ja tässä se asettuu luontevasti Äänisen ja Päivän jatkumoon

Käsitteelliset runoteokset Ääninen ja Päivä saavat Lehdon käsittelyssä jatkoa ntamo-kustantamon tekstigeneraattorista. Hän kirjoittaa toimittavansa kirjoja mahdollisimman vähän, pääasiassa joko hyväksyen tai hyläten. Koska Lehto on ntamon ainoa toimittaja, nimikemassasta muodostuu siten jonkinlainen hänen synnyttämänsä runokollaasi. Hiljattain hän paljasti, ettei ole viime aikoina edes lukenut kaikkia julkaisemiaan teoksia. Ntamosta on siten tullut itseään rakentava kollaasikone. Tällaisen tunnustuksen jälkeen sopii toki myös kysyä, miten ntamo eroaa omakustannealustasta.

Ntamon tarina näyttää kulkevan käsitteellistä kehää. Taiteen rakenteiden riisumisesta ja tärkeästä kirjallisuuden teoskeskeisyyttä painottavasta työstä ei nousekaan esiin uusia teoksia, vaan toiminnanjohtaja-auteur. Taloudelliset rakenteet korvataan käsitteellisillä, ja lopputulos on niin kovin ajanmukaisen näköinen, että Lehtoa voisi kutsua maamme ensimmäiseksi runokuraattoriksi, runoilijoilla runoilijaksi.

Kulttuuripoliittisesti tarkasteltuna ntamo on menestys. Lehtien toimituksissa on puhistu paisuvalle nimikemäärälle ja mietitty, miten tähän kustantamoon tulisi suhtautua. Kirjailijaliitto tekeytyy etäiseksi, vaikka on todellisuudessa ymmällään ntamon roolista osana kirjallisuutta ja kirjailijuutta. Se, mikä on ollut järjestäytynyttä kirjallisuutta, on paljastunut jäykäksi mielivallaksi ja kylmäksi talouskoneistoksi, joka on ajoittain lähes kyvytön vastaamaan nykykirjallisuuden haasteisiin.

Käsitteellisenä taideteoksena ntamo sen sijaan verhoaa kirjakustantamisen käytännöt esteettisiin kerroksiin, jotka profiloituvat Lehtoon. Lisäksi taidefilosofinen kysymys tekijyyden ja teoksen suhteista nousee esiin. On toki mahdollisesta käsitteellisesti kääntää mikä tahansa taiteeksi, mutta kun esteettinen huomio kiinnittyy ntamoon taiteena, mihin se itse asiassa kiinnittyy? Taideteoksena ntamon on oltava jotakin muuta kuin ne nimikkeet, joista kustantamo koostuu, sillä tuskin ntamon kirjojen tekijöistä syntyy epäselvyyttä tällaisella nimeämiselläkään. Vaihtoehdoiksi jää siten tulkita ntamo taiteelliseksi prosessiksi tai nähdä taiteen rakenteissa tapahtuva työ taiteen tekemisenä. Taiteellisen prosessinkin vaihtoehto on hämärä, sillä ntamon kirjailijoista tuskin yksikään on tiennyt tekevänsä Leevi Lehdon teosta tarjotessaan hänelle käsikirjoitustaan, mistä johtuen asiassa on moraalisiakin ongelmia. Tuntuukin siltä, että ntamo voi olla taidetta vain suhteellisesti tai teoreettisesti ja että sen painoarvo taiteena motivoituu lähinnä instituutioita vasten. Kirjallisuuden rakenteissa ntamo osittain toimiikin itsenäisen taiteellisen ympäristönsä luovana projektina.

Digitaalisen ajan vallankumouksena on ollut synnyttää käyttäjälähtöisiä levityskanavia, joissa palveluntarjoaja vastaa pelkästään puitteista ja käyttäjät tuottavat sisällön. Toimintatavoiltaan ntamo noudattaa tätä kaavaa levittäessään materiaalia, jonka hankkiminen on sille ilmaista. Mikäli ntamoa ajatellaan kollaasia luovana taiteellisena prosessina, määritelmästä tulisi kiinnostavalla tavalla konkreettinen, mikäli Lehto julkaisisi plagiaatin. Lankeaisiko tekijänoikeusrikkomus hänelle kustantajana vai luvatta materiaalia kollaasinsa osaksi liittäneenä taiteilijana?

Lehdon taka-ajatuksena on tietysti ollut oman runoilijantyönsä merkitysten kasvattaminen. Ääninen ja Päivä operoivat ja muokkaavat valmista aineistoa poeettisiksi kokonaisuuksiksi, joiden lukutavat ja alkuperäisen aineiston merkitys muuttuvat kontekstin muuttuessa. Kumous on niin perusteellinen, että Lehto kirjoittaa näistä teoksista ”laadittavan nykyään opinnäytteitä”. Hän vaikuttaakin näkevän runoutensa ennemmin kulttuuritekoina kuin yksittäisinä teoksina ja ruokkii tällaista ajattelua tarttuvalla marginaaliromantiikalla. Ntamon suhteen hänen työnsä olisikin toki mahdollista nähdä runoteosten laajentumana, jos kokonaisuus olisi ristiriidaton. Samanlaisella käsiteleikillä tämä kritiikkikin voitaisiin sisällyttää Leevi Lehdon ntamo-kollaasin osaksi, kuten lopulta kokonaiset tekstikosmokset.

Mikä on taideteos-käsitteen kasvattamisen arvo? Lehdon tapauksessa se on jonkinlaisen poeettisen vallankumouksen kartoittamisessa ja tunnistamisessa. Tosin taideteoksen rajojen häivyttäminen synnyttää sisälleen inflaatiota niin kauan, kunnes käsitesisältöjen kulttuurinen merkitys on tunnistettavissa.

Tosin Leevi Lehdon suhteen on aina syytä tehdä varauksia, hänet tunnetaan strategisena hahmona. Hänen puheidensa seurauksia onkin totuttu pohtimaan ennemmin sen kautta, mihin hän pyrkii kuin sen, mitä hänen sanansa merkitsevät. Tämän hän myöntää myös itse painottaessaan retorista ja provokatorista rooliaan. Ntamon profiili kokeellisena taideteoksena muuttuikin viimeistään syksyllä 2010 toisenlaiseksi, kun Lehto siirsi ajatuksensa brändinrakentamiseen:

Kirja-ala vie samaan, missä populaarimusiikin kenttä jo on: ei ole mitään rajaa sille, miten paljon bändejä tai kirjailijoita voi olla. (…) Nyt tarvitaan entistä vahvemmin erottuvia kirjoja. Samanaikaisesti korostuu nimenomaan kustantamon ja kustantajan identiteetti ja profiili, jota puolestamme mielellämme korostamme.

Tämän lausunnon kärki on suunnattu henkilöityvää kulttuuria kohti, jossa teoksia olennaisemmaksi on muuttunut kirjailijan brändääminen. Lehdon tavoitteena on tällä samalla mekanismilla brändätä itsensä ja tuoda helmoissaan uusi kirjallisuus vanhan tilalle: itsensä institutionalisoiminen kuvastuu siitä, että hän viittaa jo itseensä monikon ensimmäisessä. Ajatus ntamosta taideteoksena kasvaa siis myös manageroinnin ja markkinoinnin strategioilla. Tämän kokonaisuuden estetiikka saa samalla kosketuskohtansa situationistisen spektaakkelin toisintona, sen taloudelliseksi tavoitteeksi Lehto on nimennyt kaksien kirjamarkkinoiden synnyttämisen. Hän pyrkii ohittamaan kirjalevityksessä vakiintuneet tukkuportaat ja siten lyhentämään kirjan matkaa tekijältä lukijalle. Ntamon rooli taideteoksena nivoutuu samalla kaupalliseksi ja muuntaa kirjallisuuskäsitystä verkostokeskeiseksi. Avainasemassa on näkyvyys, kuten markkinoinnissa aina. Se mikä tässä on jäämässä piiloon, on Lehdon jatkuvasti kasvava asema vallan kahvassa systeemissä, jonka ainoa kiinteä osa ja keskus hän itse on. Ntamon estetiikassa olennaiseksi tuntuu runokollaasin sijaan muodostuvan nimenomaan se verkosto, jonka tuo nimikkeiden määrää pursuava kustantamo on ympärilleen synnyttänyt.

Verkostomarkkinoinnin ideologia pohjaa ajatukseen, että pienistä puroista syntyy suuri virta. Epäilemättä tällä samalla mekanismilla on mahdollista synnyttää uusia kirjallisuuskäsityksiä. Nimeämällä tuon virran taiteeksi Lehto paitsi määrittelee sen luomuksekseen myös pyrkii hallitsemaan sen uomaa palauttamalla kaiken omaan persoonaansa. Markkinointimielessä se saattaa olla viisasta, sillä paisuvien nimekkeiden yhdistävänä tekijänä on ntamo – ja sikäli kun jokaista teosta ei erikseen voi nostaa esille, nousevat ne kustantamonsa myötä kaikki tunnetuiksi Leevi Lehdon teoksina.


Voit seurata tämän jutun kommentteja tilaamalla RSS-syötteen. Voit kirjoittaa kommentin tai tehdä paluuviittauksen omasta blogistasi.

Yksi kommentti

  1. Minulta on tullut kaksi romaania ulos Ntamon kautta. Pidän niitä kyllä ihan ikiomina taideteoksinani, ja ne ovat nousseet arvosteluissa esiin minun teoksinani..Leeviä ei ole kritiikeissä mainittu lainkaan. Päinvastoin on mainittu, että marginaalikirjallisuutta (miksi teokseni on esim. NVL:n Kritiikissä luokiteltu) huomataan Suomen mediassa liian vähän. Itseäni harmittaa juuri tuo; tuntuu jotenkin siltä, että koska kirjani ovat Ntamon kustantamia, eivät eräät päivälehdet ym. huomioi niitä mitenkään…

Kommentoi