Kategoriat
Arvostelut nro 105

Vakaumuksen ja hurmoksen tulkintoja

William Blake: Viattomuuden ja kokemuksen lauluja

William Blake: Viattomuuden ja kokemuksen lauluja. Suomentanut Niilo Rantala. Käsite 2019, 141 s.

William Blaken Viattomuuden ja kokemuksen lauluja lasketaan kuuluisan mystikon pääteoksiin. Sen on nyt saattanut suomeksi kääntäjä Niilo Rantala ja Käsite-kustantamo, joka on perustamisestaan vuonna 2016 asti julkaissut pääasiassa nykyrunoutta Sami Liuhdolta ja muilta tekijöiltä. Kustantamon ensimmäinen suomennos sisältää niin upeaa visuaalisuutta kuin ongelmallisia käännösratkaisuja.

Eräs haaste romantiikan kirjallisuuden tuomisessa nykylukijoille on pystyä ottamaan etäisyyttä romanttiseen neromyyttiin, jonka toisintaminen on omiaan sumentamaan käsillä olevaa runoutta ja siihen liittyviä valtasuhteita. Tietomme Blaken elämästä, hänen näyistään ja hänen teostensa kristillinen mystiikka ovatkin tuottaneet valtavasti nerouspuhetta, jota voi aiempien Blake-suomennosten parateksteissä kohdata. Näitä suomennoksia ovat Tuomas Anhavan Taivaan ja helvetin avioliitto (1959), Risto Ahdin William Blake & vimmainen genius (2001) ja Petri Hakkaraisen Jumalaiset näyt: Milton (2018).

Nero on ”Jumalaisen Inspiraation Välikappale”, kuten Hakkarainen ilmaisee. Anhavan mukaan puoliso Catherine Blake oli ”syrjityn neron vaimoksi poikkeuksellinen ja esimerkillinen – ihaileva, nurisematon ja kärsivällinen”. Ahti: ”Blake on köyhä, nälkäinen, oppimaton kenties juuri oikealla tavalla, vahingoton sielu. Viaton.”

Niinkin viaton, että David Markson kertoo teoksessaan This is not a Novel (2001), että Blaken vaatteet tapasivat olla käsittämättömän törkyiset eikä hän peseytynyt juuri koskaan. ”Herra Blaken iho ei likaannu”, väitti Catherine.

Tätä tradition kivirekeä myös uusi suomennos vetää eteenpäin, mutta nerouspuhe on onneksi lientynyt päihtyneimmistä muodoistaan. Rantala ja Torsti Lehtinen ovat kirjoittaneet omat esipuheensa kirjaan, ja molemmat lähestyvät Blakea henkilökohtaisista lähtökohdista. Kummallekin olennaisinta ovat tämän runoudesta aukeavat tulkinnat kristinuskosta. 

Esipuheiden henkilökohtaisuus auttaa lähestymään runoilijaa, joskin niiden äänenpainot muuttuvat välillä turhan saarnaaviksi. En ole sillä lailla uskonnollinen, että alkaisin Blaken ansioita kristillisissä kehyksissä arvioimaan. Sen sijaan keskityn tässä kritiikissä pääasiassa suomennoksen käännös- ja toimituksellisiin ratkaisuihin.

Kirja jakautuu kahteen osaan, Viattomuuden lauluihin ja Kokemuksen lauluihin, jotka alun perin on julkaistu erikseen (edellinen vuonna 1789 ja jälkimmäinen 1794). Ensimmäinen osa kuvaa lapsuuden oletettua viattomuutta pääosin iloisen, keväisen vehreän kuvaston kautta. Viattomuutta edustaa karitsan symboli, joka symboloi myös Kristusta ja tämän läheisyyttä lapsiin. Ajatus lapsuuden viattomuudesta on kulttuurissamme voimakas, mutta sitä kannattaa haastaa. Viattomat lapset on helppo asettaa kuuliaiseksi paitsi Jumalalle myös alistavalle ja väkivaltaiselle yhteiskuntajärjestykselle.

”Nokikolari”-nimisissä runoissa, joita on yksi teoksen kummassakin osassa, Blake kritisoi sitä, kuinka kirkon näkemyksessä kärsimykset tämänpuoleisessa palkitaan ikuisella elämällä tuonpuoleisessa. Näin voitiin oikeuttaa vaikkapa lasten työllistäminen nokikolareina, vaikka työ oli hengenvaarallista. Rantala kuitenkin kadottaa käännöksessään tärkeitä kriittisiä nyansseja, kuten seuraavassa Viattomuuden laulujen ”Nokikolarin” päättävässä säkeistössä:

Tom herää – me muutkin nousemme pimeässä,

siis kimppuun noen taas taakkamme selässä.

Vaikk’ aamu oli kalsa on Tom onnessansa.

Ken toimensa täyttää, ei oo harmit huolenansa.

Siinä missä suomennos ehdottaa alistumista ankaraan työhön huolia vailla, alkuteksti on sävyltään paljon tummempi. Viimeinen säe kuuluu ”So if all do their duty, they need not fear harm”. ”Harm” viittaa johonkin paljon kurjempaan kuin ”harmeihin huolenansa”: väkivaltaan, jota Tomilla on suhteessa työnantajaansa hyvä syy pelätä.

Samanlaista kärsimyksen kätkemistä tapahtuu Kokemuksen laulujen ”Nokikolarin” lopussa. Runossa kuvataan, kuinka nokipojan vanhemmat rukoilevat kirkossa samaan aikaan, kun lapsi tekee raskasta työtään: ”Ja he ovat menneet ylistämään Pappia ja Jumalaa / ja Kuningasta, joka taivaan kurjuudesta ehostaa.” Alkuteksti kuuluu: ”And are gone to praise God & his Priest & King / Who make up a heaven of our misery.” Suomennoksesta omistusmuoto on jätetty pois, ja näin nuohoojat menettävät kollektiivisen omistajuutensa kurjuuteensa. Ero on pieni, mutta kärsimys muuttuu metafyysisemmäksi ja sitä tuottavat valtasuhteet hämärtyvät.

Rantala on suomentanut teoksen miltei kokonaan. Ainoastaan Viattomuuden laulujen runo ”The Little Black Boy” on jätetty teoksesta pois, luultavasti sen rasistisen sisällön vuoksi. Rodullistettua poikaa kuvaava runo on kirjoitettu aikana, jolloin orjuus oli vielä sallittua Isossa-Britanniassa. Vaikka Blake ilmaiseekin runossaan eriväristen ihmisten yhdenvertaisuutta Jumalan edessä, runo toisintaa aikansa rasistisia stereotypioita. Runon poisjättö tuntuu täten perustellulta.

Kokemuksen laulut hahmottuu teemoiltaan Viattomuuden lauluja epäselvempänä. Edeltäjässä idullaan olleet tummemmat sävyt syvenevät. Siirtymää osien välillä lämpimästä huolettomuudesta katoavaisuuden tiedostamiseen voi havainnollistaa katkelmalla Kokemuksen laulujen runosta ”Rakkauden Puutarha”: ”joten Rakkauden Puutarhaan käännyinkin, / joka sulokukat monet kantaa kyllä. // Ja minä näin; se oli täynnä hautoja; / ja hautakiviä – miss’ piti olla kukkia”.

Blake kuvitti runonsa itse ja painoi ne etsaustekniikalla. Työlään tekotavan ansiosta teksti ja kuva muodostavat saumattoman kokonaisuuden. Lopputulokset ovat usein poikkeuksellisen aistivoimaisia, kun painettu runoteksti rinnastuu kuvitukseen, esimerkiksi sen kiemuraisiin puihin, köynnöksiin ja versoihin. Kyse ei ole sievistelevästä ornamentiikasta, sillä Blaken työssä kirjoittamista ja kuvittamista, tai kuvittelemista ja näkemistä, ei voi erottaa toisistaan. Myös moniväriset taustat tekstien alla luovat runoihin usein tunnelmaa voimakkaalla tavalla.

Blaken alkuperäiset vedokset on kopioitu käsillä olevaan suomennokseen, ja näinpä hänen kädenjälkensä välittyy teoksesta hienosti. Kirjan runo-osuus on rakennettu siten, että kullakin aukeamalla on toisella sivulla vedoksen kopio ja toisella Rantalan suomennos. Runot on skannattu teoksen englanninkielisestä laitoksesta. Alkuteoksen ruskea paperi kehystää vedoksia, ja se on taitettu myös Rantalan käännösten taustalle. Paperin reunoja, tahroja ja taitoksia on jätetty näkyviin.

Kaiken kaikkiaan kirjan runo-osuus on taittonsa osalta esteettisesti todella miellyttävä, ja Blaken käsityö välittyy siitä käsinkosketeltavasti. Alkuperäisrunot ovat tosin resoluutioltaan vaihtelevan laatuisia: välillä ne ovat siinä määrin epätarkkoja, että niitä on hankala lukea. Runojen skannauksista vastannut Erwin Laiho kertoo jälkisanassaan, että skaalaamisen ja suoristamisen lisäksi taitossa ei haluttu muokata kuvia millään tavalla, jotta Blaken elävä kädenjälki välittyisi mahdollisimman hyvin. Tämä tuntuu oikealta ratkaisulta.

Rantala kertoo esipuheessaan ihailevansa Leevi Lehtoa ja tämän tavoitetta suomentaa siten, että runot kuulostaisivat niiden syntyaikaan käännetyiltä. Tästä johtuen suomennos on tulvillaan vanhahtavia suomen kielen sanoja ja taivutusmuotoja. Kirjaa voikin verrata viime vuonna julkaistuun Lehdon John Keats -suomennokseen Syksylle ja muita runoja ja kirjeitä.

Rantalan käännösstrategia toimii. Suomennoksessa onkin monia ilmaisuvoimaisia vanhahtavia sanoja, jotka välittävät jotain Blaken maailman kaukaisuudesta: ”Kerran pari nuorteva / täynnä pehmeintä huolenpitoa / puutarhass’ kohtas’ kirkkaassa”. Jotkin käännösvalinnat kuitenkin tuntuvat ristiriitaisilta tavoitteeseen nähden, kuten se, että runoissa on käytetty vaihtelevasti puhekielistä persoonapronomia ja vanhahtavan runokielistä vastinetta ma. Miksei ma-sanaa ole käytetty suomennoksessa säännönmukaisesti? On myös yksittäisiä käännösratkaisuja, jotka tuntuvat omituisilta. Runossa ”Lapsukaisen ilo” sanapari ”sweet joy” on käännetty ”auvo ilo”, joka tuntuu tautologiselta ja myös kieliopillisesti väärältä, koska substantiivista ”auvo” johdettu adjektiivi olisi ennemmin vaikkapa ”auvoisa”.

Blaken runojen kääntäminen on haasteellista myös kieliopin osalta. Runojen säkeet alkavat säännönmukaisesti isolla alkukirjaimella, mistä on suomennoksessa luovuttu. Kapiteeleja on kuitenkin jätetty sinne tänne; jää epäselväksi, onko näillä suomentajalle jokin merkitys vai onko kyseessä vain huolimattomuusvirhe. Blake käyttää myös välimerkkejä nykykielestä poikkeavilla tavoilla. Esimerkiksi pisteitä hän on ripotellut niin, että virkkeet katkeavat oudoissa kohdissa. Rantala taas on muokannut välimerkkien käyttöä siten, että virkerajat ovat pääsääntöisesti kieliopillisesti oikein. Hän on myös lisännyt tekstiin runsaasti kysymys- ja huutomerkkejä sekä Blaken käyttämiin sitaatteihin lainausmerkkejä.

Nämä muutokset vähentävät teoksen kielellistä vierautta ja etäisyyttä, johon sanastoon ja taivutusmuotoihin liittyvät käännösvalinnat ovat pyrkineet. Profeetan runot ovat saaneet kunnolla kielenhuoltoa. Toisaalta Blaken välimerkitys on lukijalle nähtävissä kirjaan painetuissa alkuperäisissä runoissa.

Kysymyksillä ja huudahduksilla pyritään runoudessa usein kasvattamaan tunteellista intensiteettiä. Siksi niiden lisääminen tuntuu hieman epäilyttävältä, etenkin kun Rantala kertoo avoimesti henkilökohtaisesta suhteestaan Blakeen, jossa kääntäjän ja kirjailijan raja tuntuu ylittyvän hyvinkin romanttiseen tapaan. Rantala kirjoittaa esipuheessaan: ”Lopuksi haluan kiittää William Blakea, jonka uskon istuvan kanssani sohvalla minun tätä kirjoittaessani.” Edelleen toistan, että koen kirjasta huokuvan henkilökohtaisuuden positiivisena asiana, mutta uskon myös, että suomentajan olisi ollut hyvä ottaa kohdetekstiin myös analyyttisempia lukuasentoja. Rantala kylläkin tekee esipuheessaan tavoitteensa selväksi painottamalla suomennosten olevan hänen subjektiivisia tulkintojaan. Ehkä paras tapa lukea suomennosta onkin hyväksyä, että käännöksissä on Blaken ohella enemmän kuin ripaus Rantalaa mukana. Tämä piirre on tuttu Lehdonkin suomennoksista.

Runojen jälkeen teokseen on sijoitettu Pertti ”Veltto” Virtasen jälkisana Blaken poetiikasta. Hänen mukanaolonsa liittyy Rantalan esipuheessaan kertomaan lapsuusmuistoon, jossa Virtanen on tullut vierailulle Rantalan perheen kotiin tämän ollessa viiden vanha. Virtanen antoi lapselle lahjaksi julisteen Blaken vedoksesta Pity, josta tuli Rantalan ensimmäinen kosketuspinta mystikkoon. Virtasen jälkisana on erityisen epäselvä ja hämärä; se tuntuu sekasotkulta Blaken tulkinnan tynkiä ja omaelämäkerrallista tarinointia ylipursuvin virkkein kuin vapaan assosiaation keinoin. Blaken tulkintaan se antaa niukasti uusia eväitä.

Uusi suomennos on heikkouksineen kaikkineen tervetullut esitellessään Blaken tuotannon lyyristä ja selkeämpää (vähemmän mystistä) osaa. Kiitän kirjan tekijöitä rohkeasta kulttuurityöstä ja hienosta taitosta. Lukijoita kehotan rohkeuteen myös suhteessa romantiikan perinteen tulkintaan. Tenhovoimaa vanhassa romantiikassa on yhä, mutta neropatsaiksi sen tulkintaa ei kannata kivettää.

Tuomas Taskinen

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.