Adrian Perera
White Monkey
Förlaget 2017, 77 s.
Suomenruotsalaisen Adrian Pereran esikoisteoksessa White Monkey käsitellään lapsuutta ja varttumista Sri Lankasta tulevan äidin ja suomenruotsalaisen isän lapsena. Runoissa puhujan näkökulma vaihtelee omaelämäkerrallisesti tulkittavan, varttuvan puhujan, tämän äidin ja isän sekä äidinäidin välillä. Vaikka runot ovat säemuotoisia, ne ovat tyyliltään hyvin proosallisia ja narratiivisia. Tyyli on lakonisen toteava, mitä säkeenylitykset usein entisestään korostavat. Runot etenevät jokseenkin kronologisesti. Ne käsittelevät omakohtaisella otteella sitä, millaista on olla rodullistettu ja kohdata eksotisointia, joka ulottuu lapsuudesta tähän päivään ja aikuisiän tilintekoon lapsuuden muistoista.
Yhtenä tämän päivän viitepisteenä toimii kokoelman halki kulkeva haastattelu, jonka aikaleima etenee kokoelman kuluessa. Kun haastattelu loppuu, on aikaa kulunut 19 minuuttia ja 45 sekuntia. Sen sijaan itse keskustelu junnaa paikallaan toimittajan ennakkoluulojen ja haastateltavan kiusaantuneisuuden välillä. Toimittaja ei ole runoja lukenut mutta on tulkintansa tehnyt: runot käsittelevät syrjintää. ”Hur utstött har du varit?” Puhujalle itselleenkin on kuitenkin avoin kysymys, onko hän ollut syrjitty.
Syrjinnän sijaan White Monkey käsittelee ulossulkemista, jonka vähäisin lähde ei suinkaan ole muiden kömpelöt yritykset ottaa mukaan. Tämä tapahtuu useimmiten ummistamalla silmät runon puhujan ihonväriltä. Hiekkalaatikon lapset ovat sentään rehellisiä toistaessaan vanhempiensa rasistisia puheenparsia: ”Pappa säger att du är en mulatt, / för din mamma är / neger.” Äiti yrittää lohduttaa saman runon lopussa: ”Jag är inte svart. / Jag är brun. // Du är inte svart. / Du är vit.” Äidin yritys vakuutella pojalle tämän olevan valkoinen on kuitenkin karhunpalvelus: pojan pitäisi luopua alkuperästään rasistien ehdoilla.
Kun isä puhujan aikuisiällä meuhkaa rasistisesti kavereidensa kanssa, luetaan maahanmuuttajan poika ja rasismista itsekin osansa saanut oma poika kuitenkin kantaväestöön, ei niihin toisiin, joista on puhe:
Min far säger
att alla flyktingar
är terrorister.
Han säger
att det är farligt att öppna gränsen för
unga bruna män.
Vaikka isä laskee kaikki maahanmuuttajat samaan arveluttavaan sakkiin, oma poika on veren perintönä valkoinen, yksi meistä: ”Jag frågar / hur skiljer jag mig från dem. // Han säger / ’Gud vet vems pojke du är.’” Isä väistää vaikean kysymyksen väristä ja omat katteettomat yleistyksensä. Samalla isä loukkaa poikaansa vielä henkilökohtaisemmalla tavalla: toistelee sitä, miten poika on hänen. Jo runon alussa todetaan, että isän suosikkikysymys onkin se, kenen poika hän on.
Sri Lankan matkaa muistelevissa runoissa ulkopuolisuus korostuu entisestään, sillä siellä hän on yhtä lailla erikoinen. Vasta kun iho on ensin kesinyt ja palanut ja sen jälkeen saanut tasaisen rusketuksen, serkut huolivat uuden tulokkaan yhdeksi heistä: ”Mina kusiner säger / att jag är en lankes nu. // One of us.” Kaikki yhteenkuuluvuus on sidottu ulkoisiin merkkeihin.
Keskeinen erottava ja yhdistävä tekijä teoksessa on kieli. Äidin puhuma kieli, sinhali, on isän ja äidin kiistelyn kohde. Isän mukaan poika ei tule kieltä tarvitsemaan. Sri Lankassa poika herättää kummastusta toistamalla nämä isänsä sanat sukulaisilleen. Äidin muutamat sanomiset on teoksessa kirjoitettu translitteroidulla sinhalilla, mutta ne aukeavat helposti lukijalle myös asiayhteydestä. Runoissa ne ilmaisevat äidille tärkeää kulttuuria mutta vetävät myös rajan pojan ja äidin välille. Heidän välisensä kommunikaatio käydään kirjassa englanniksi. Englannin kieli edustaa pienintä mahdollista yhdistävää tekijää, kommunikaation kieltä. Sen ansiosta poika pystyy puhumaan muutamien serkkujensa kanssa Sri Lankassa.
Englanti usein alleviivaa vähäistä yhteyttä, joka pojalla on muiden keskustelukumppaneiden kanssa. Toisinaan tämä esitetään runon päättävänä äidin toteamuksena, kun syntymäpäivälahjatoiveita kysyttäessä aikuistunut poika vastaakin toivovansa, ettei kokisi itseään toiseutetuksi: ”Sometimes I don’t understand you at all.” Samoin englanninkieliset, runon päättävät sitaatit äidiltä usein kuvaavat pojan ajatuksia siitä, miten äiti hänet näkee. Kun hän pienenä käy kavereiden luona syömässä, äidin huoli on: ”They think I’m not feeding you.”
Toisinaan taas englannin kielellä esitetään kysymyksiä, joiden äärellä poika mieluummin vaikenisi. Äidinisä kysyy, mitä tämä pitää Suomesta. Poika vastaa vaikenemalla. Äidinisä toistaa kysymyksen: ”What do you think of Finland?” Vaikka poika on hiljaa, runosäkeissä ilmaistaan hänen ajatuksensa: ”Finland / där min moster arbetar tjugo timmar om dagen / för uppehållstillstånd / och min utbildade mor tvingas jobba i fabrik.” Äidinisälle hän vastaa: ”Jag säger att det är okej.” Tämä vastaus on se, mitä Pereran runoissa aina odotetaan – äiti tosin kannustaa mieluummin jopa vähän kehumaan.
Samaa kysymystä kysyy moni ja viimeisessä runossa myös toimittaja, joka on unohtaa haastattelunsa viimeisen kysymyksen: ”Berätta, säger hon, / vad tycker du om Finland.” Vastauksessa, ”Vad tycker du själv, frågar jag”, käy ilmi se, mihin Perera runoissaan on kyllästynyt: olemaan suomalaisten itsetunnon mittari, kertomaan millaista on syrjintä tai kotoutumispolitiikka.
Äidinisä on vastaukseen tyytyväinen ja toteaa, ettei poika koskaan sopeutuisi Sri Lankaankaan: ”You’re a white monkey.” Apinaan sanana liittyy paljon konnotaatioita siitä, miten sitä on käytetty juuri ei-valkoisten lasten nimittelyyn. Kun tällaista sanaa käyttävää sitten moititaan rasistisuudesta, on helppo vetäytyä sen taakse, että huutelija kutsuu kaikkia lapsia apinoiksi: hehän kiipeilevät ja temppuilevat, mitä pahaa?[1] Kyse on kuitenkin hyväntahtoisimmillaankin sanavalinnasta, jonka juuret liittyvät siihen, miten ei-valkoisia on haluttu eksotisoida ja tuupata luonnon ja kulttuurin jakolinjalla lähemmäs luontoa, kun taas kulttuuri on valkoisen miehen temmellyskenttä.
Kun äidinisä käyttää muotoa ”white monkey”, valkoinen apina, hän tulee ikään kuin kääntäneeksi toiseuttamisen toisinpäin: saat saman haukkumanimen apina mutta erotut sillä, että olet valkoinen, et yksi meistä. Kun poika aikuisena kertoo tulevan vaimonsa kanssa äidilleen, että he aikovat ottaa naimisiin mennessä äidin nimen sukunimekseen, äiti käyttää suutuksissaan samaa sanaa kuin isänsä: ”You’ll just be their monkey.” Aiemmin runossa tuleva vaimo on hyvin huomauttanut, että ottamalla tuon nimen he voisivat osoittaa sen kuuluvan niin kirjojen kansiin kuin äänestyslippuihin.
Siinä missä englanti ja sinhali on teoksessa jokseenkin problematisoitu, suhdetta ruotsinkieleen Perera ei käsittele. Kuitenkin ruotsi on Pereran itseilmaisun kieli. Sellaisena se on vieläpä isältä saatu, isänkieli. Mutta onko se sitä samalla taakanomaisella tavalla kuin isän usein lausuma ”du är min pojke” edustaa vastaavaa omistus- ja periytymissuhdetta? Muita omistussuhteita Perera taas käsittelee nimenomaan kielen avulla. Yhdessä runossa puhuja pohtii vanhempiensa erilaisia tapoja osoittaa rakkauttaan. Isän mielestä pojan voimat ovat häneltä: ”Pojkens styrkor är mina, säger han.” Äiti taas moittii itseään pojan puutteista: ”Dina brister är mina, säger hon.” Sinänsä idiomaattinen periytymistä tarkoittava lause muuttuukin jämähtäväksi omistussuhteeksi. Kun isä kokee, että pojan voimat ovat hänet, omitaan poika uuteen yhteisöön. Äiti etnisine taustoineen taas saa jäädä edustamaan heikkouksia. Kielellisyyden ja rodullistamisen tiedostaen Perera luo vakiintuneeseen ilmaisuun uuden ironisen tason.
Ruotsin kieli omalla tavallaan tukee Pereran korutonta ilmaisua. Sanoihin ja sijamuotoihin mahtuu kaksoismerkityksiä. Toisaalta taas koruttomuutta edistää se, miten informatiivisia ovat vaikkapa ruotsin sukulaissuhteita kuvaavat sanat: morfarista puhuttaessa tiedetään, että ollaan edelleen Sri Lankassa, äidin kanssa keskusteleva moster tulkitaan heti äidinpuoleiseksi tädiksi.
Yhdessä runossa tavataan kustannustoimittaja: ”Hon säger att många av dikterna är bra, / men vissa är / typiska blattedikter.” Kustannustoimittaja viittaa yhteen tanskalaiseen ja kahteen ruotsalaiseen, joista toinen on nimetty jo samassa runossa. Hän on Athena Farrokhzad, tanskalainen taas Yahya Hassan. ”Typiska blattedikter” ei käänny kunnolla suomeksi, sillä Suomessa on vasta tuloillaan ilmiö, jota voisi kutsua paremman puutteessa vaikkapa rodullistettujen runoudeksi tai Ruskeat Tytöt -blogin esimerkin mukaan ruskeiden runoudeksi (blatte on ollut alun perin halventava nimitys, jota on käytetty ei-valkoisista, mutta nykyään sana on otettu identiteettipoliittisen itsemäärittelyn käyttöön). Kenties kustannustoimittajan kommentissa voi kuulla kaikuja samanlaisesta asennoitumisesta kuin se, jonka Perera tuo esiin myös toimittajan ja muiden kommenteissa: millaista on ”tyypillinen” ruskeiden runous, jos tyypillisyyden voi määritellä kolmen aiemman tekijän tekstien pohjalta?
Myös käsittelytavoissa ero on huomattava: Hassan käyttää väkivaltaisia kuvia ja käsittelee yhteiskunnallisia kysymyksiä. Pereran runoissa yhteiskunta näkyy ehkä tädin pitkinä työpäivinä ja arkipäiväistyneenä rasismina ihmisten puheissa, mutta suoraa poliittista viestiä niistä ei tarvitse etsiä. Perera puhuu enemmänkin runouden keinoin toiseuttamisesta samassa hengessä kuin Koko Hubaran arkipäiväiset esimerkit Ruskeat Tytöt -esseekokoelmassa (2017) tekevät. Johdantoesseessään yhtenä esimerkkinä Hubara antaa sen, miten ruskeat ihmiset joutuvat toistuvasti vastaamaan omaa alkuperäänsä koskevaan kysymykseen. Hän kirjoittaa: ”Jos vastaan olevani syntyperäinen suomalainen ja juutalainen, alkavat kysymykset siitä, mistä oikeasti, oikeasti olen kotoisin.” Saman asian sanallistaa Perera:
Efter några glas frågar alla
”Varifrån är du
egentligen?”
Viimeisen sanan erottaminen omaksi säkeistökseen kuvaa hyvin sitä turhautumista, jonka kysymys toistuessaan varmasti aiheuttaa. Ennen viimeistä säettä voi tuntua siltä, että kysyjä vain ystävällisesti olisi kiinnostunut keskustelukumppanin kotipaikkakunnasta. Kun sitä seuraa tarkennus ”oikeasti”, tekee kysyjä eron itsensä ja toisen välille. Toisin kuin kenen tahansa valkoisen kohdalla, toisen alkuperää on yhtäkkiä oikeus tivata.
Yksi toistuvista eksotisoinnin muodoista ovat puhujan saamat kommentit, jotka liittyvät hänen hiuksiinsa. Kahdessa perättäisessä runossa hiuksiin liittyvä eksotisointi yhdistää niin lapsuudessa kuullut kommentit kuin toimittajan näennäisen hyväntahtoisen mutta siltikin toiseuttavan käytöksen. Koulussa muut lapset ihmettelevät hiusten epäsuomalaisuutta ja sitä, kuinka kampa juuttuu paksuun tukkaan. Kohteliaisuuteen vetoaa myös toimittaja: ”Det är fråga om komplimanger, // ditt hår är så / vilt och vackert, / man blir riktigt / avundsjuk.” Se ei kuitenkaan vähennä sitä, miten hiuksien kommentointi on samanlaista eksotisoivaa kohteeksi asettamista. Kehujen saaminen ulkoisista piirteistä, joissa ei ole mitään omaa ansiota, korostaa synnynnäistä ja kiinni kuromatonta erilaisuutta. Samalla se ohjaa huomion pois sellaisesta erilaisuudesta, joka on omaa ansiota ja josta mielellään keskustelisi, kuten esimerkiksi runokokoelman kirjoittamisesta.
Farrokhzadia, Hassania ja Pereraa yhdistää narratiivinen ote, mutta Perera erottautuu kuitenkin ilmaisun perinteikkyydellä. Siinä missä suuren suosion saavuttaneen Hassanin esikoisteoksessa Yahya Hassan (2013) runot etenevät kapiteelikirjaimin, yksi tyhjä rivi huutavien ja painokkaiden säkeiden välillä, Pereran ilmaisu muistuttaa pikemminkin 1920-luvun lopun modernismia, ja näen itse sen saaneen paljon vaikutteita suomenruotsalaiselta Henry Parlandilta. Myös Parlandin runot ovat tyyliltään proosallisia, vaikka ovatkin säemuotoisia. Kahta eri aikakauden kirjoittajaa yhdistää ulkopuolisuutta korostava runon puhuja, jonka suhde muihin on ironian sävyttämä. Tässä mielessä Perera toteuttaa sitä, mitä teoksen lopulla toivookin: hän ei kirjoita vain blattedikteriä vaan yhdistää toiseuttamisen teemat modernistisesta perinteestä ammentavaan runomuotoon.
Sen sijaan Pereran runoista jää puuttumaan jonkinlainen verevä puhuja. Tämä tarkkailee muita, mutta omakohtaisuudesta huolimatta puhujan omista ajatuksista lukija pääsee perille lähinnä sen kautta, miten hän asettaa muut ironiseen valoon. Tämän toistuessa teos on jokseenkin ahdistavaa luettavaa. Vaikka teos on omakohtainen, se kertoo korkeintaan mutkan kautta siitä, mitä runon puhuja on mieltä ja ajattelee. Toisaalta tämä on myös Svenska Ylen haastattelun (17.8.2017) perusteella eräänlainen kirjan julistus: ”Jag skriver inte om mig, jag skriver om er”, kuten otsikkoon nostettu sitaatti sen muotoilee. Perera kertoo, että jatkuvan valkoisuuteen suhtautumisen ja keskustelun junnaamisen sijaan hän toivoisi, että kirja voisi toimia eräänlaisena peilinä myös sitä lukeville valkoisille suomalaisille. Te olette kirjan kyselijät.
Valkoisena ja kielelliseen enemmistöön kuuluvana en tiedä, miltä Pererasta tuntuu joutua vastaamaan kysymyksiin. Minulle sellaisia kysymyksiä ei kukaan esitä. Hiukseni eivät herätä ihailua eivätkä utelua. Pereran kirjoittaessa kokemuksistaan saan käsityksen siitä, miltä arkipäiväistynyt rasismi ja toiseuttaminen tuntuvat. Kuten hän kirjan aloittaa: tässä kirjassa kaikki paitsi ongelmat ovat fiktiota.
Yhteen ihmiseen Pereran puhujan katse suhtautuu lämmöllä, sillä tämä runokokoelman loppupuolella tavattu nainen ymmärtää ja kohtaa hänet sellaisena kuin hän on. Myös lopun rauhallisesti etenevässä runossa ”Just now – en mormor” on jo mukana lämpöä, jolla isoäidin ja lapsenlapsen suhdetta tarkastellaan. Tällaiset pienet vihjeet omalta osaltaan pehmittävät ironista koruttomuutta ja tuovat mukaan jonkinlaista lämpöä ja toiveikkuutta.
White Monkey tuo tärkeät toiseuttamisen ja arkipäiväistyneen rasismin kysymykset suomalaiseen runouteen. Se käsittelee ennen kaikkea puhujan yksinäistä paikkaa, kun sekä Suomessa että Sri Lankassa tämä on liian erilainen. Ironisen koruton puhunta tuottaa paitsi eroa muihin teoksen hahmoihin myös yhteenkuuluvuutta yllättävään suuntaan, 20-luvun modernisti Parlandiin. Vaikka verevän puhujan puute jääkin vaivaamaan, ei se tee Pereran kirjoittamista esimerkkitapauksista yhtään sen vähempiarvoisia. Näitä teemoja runouden tuleekin käsitellä. Samalla avataan tietä sille, ettei ruskeiden runoilijoiden tarvitse jäädä vain toiseuttamisen ja syrjinnän sanoittajiksi. Tässä suhteessa Pereran esikoisteos jo ottaa seuraavan askeleen modernistisesta perinteestä lainaamisen myötä.
1 Vuoden alussa laajalti kohua on herättänyt H&M:n mainoskuva, jossa tummaihoisella lapsella on päällään huppari, jonka rinnassa lukee ”Coolest monkey in the jungle”. Sitä seuranneessa nettikeskustelussa moni valkoinen on kuitannut paheksunnan juurikin toteamalla, että ainahan lapsia kutsutaan apinoiksi.
Ville Hämäläinen