Jouni Inkala: Vakiot ja muuttujat
Siltala 2015, 66 s.
Jouni Inkala (s. 1966) on suomalaisessa runoudessa hankalasti määriteltävä tekijä. Hänen runonsa ponnistavat arkihavainnoista, mytologiasta ja tieteen löydöksistä, ja niille ovat ominaisia vakavan ja huvittavan, vilpittömyyden ja velmuilun välillä vaihtelevat asennot. Vuodesta 1992 tasaiseen tahtiin julkaissut Inkala on leikkisä kirjoittaja, mutta hänen runoutensa läpäisee maailmankaikkeuden ja inhimillisten tunneskaalojen filosofinen ihmettely. Hän ei ole leimallisen kokeellinen, mutta tuntuu etenkin myöhäisemmissä kokoelmissaan kuljettavan runoutta uusille teille sääntöjä ja hyvää makua karttelevan kielenkäyttönsä sekä vuosi vuodelta pidäkkeettömämpänä laukkaavan mielikuvituksensa avulla. Inkala ei ole kapinallinen, mutta hän on jotakin totutusta poikkeavaa.
Jouni Inkalan 11. runoteos Vakiot ja muuttujat jatkaa tekijälleen tyypillisten aihepiirien käsittelyä filosofisen leikittelevällä otteella. Kielelliset rekisterit vaihtelevat varman runoilijan modernistisesta vapaarytmistä mitallisempiin säkeisiin, jotka paikoin muistuttavat pastisseja amatöörirustailijoiden onnittelukorttirunoista ontuvine riimeineen ja näsäviisaine rytmeineen: ”Sitoudu edelleen vastuualueeseesi,/ siihen, jonka sait kantaaksesi” (s. 38). Sisällöt toki ovat kaukana amatööriydestä, ja onnahteleva tyyli harkitun oloinen tehokeino.
Vakiot ja muuttujat jakautuu kolmeen osaan. Vastuu ja velvoitus esittelee teoksen teemat, Sairaala soveltaa niitä ihmissuhteisiin, erityisesti nimettömiksi jäävien tytön ja pojan rakkaustarinaan ja Simpleksifunktio (sana kääntää nurin matemaattisen kompleksifunktion käsitteen) viimeistelee paketin. Liikkeelle lähdetään muistosta kouluvuosilta, ”käymistilasta”, jossa puhuja muistelee omaa turhautumistaan erään matemaattisen mallin edessä. Puhuja haluaisi lukea mallin kätkemät salaisuudet, mutta opettajat eivät osaa avata niitä kieleen: ”Uneksuntani velloi sisälläni täyttymystä vailla” (s. 7). Lopulta vakiot ja muuttujat lähettävät neliöjuuri-airueen mukana viestin, että puhujan täytyy itse antaa niille ääni, tai muuten ”jauhaudumme kappaleiksi sisältämme ulos pyrkivästä vapaudesta” (s. 7).
Eläviksi, kaikkialla läsnä oleviksi olennoiksi muuttuvat matemaattiset käsitteet ovat hyvä esimerkki siitä, minkälaisilla mahdollisuuksilla Inkala runoudessaan leikittelee, millaisia mytologioita hän luo. Tämän kokoelman kohdalla Inkala pyrkii kiinnittämään koko tekstien kudelman ”elämän vakioihin ja muuttujiin”, ja onnistuukin. Kaikki runot tulee lukeneeksi jonkinlaisina ehdotuksina vakioiden ja muuttujien olemuksesta, ja suoriakin ehdotuksia Inkala tekee pitkin matkaa. ”Siellä, missä elämä säilyy muuttuvana, on kuoleman pysyttävä entisenä”(s. 8). Kuolema on siis vakio, elämä muuttuja.
Myös rakkauden olemusta Inkala pohtii. Rakkaus saattaa olla vakio, klassisesti kuoleman kaltainen, mutta ihmissuhteet ja tilanteet niissä sittenkin enemmän muuttujia: ”Kuka oletti että hallussaan rupatteli onni, hömelö, pysyvä/ sen sylissä pian räjähti pommi, vaikeita, töykeitä kysyvä!” (s. 29). Kokoelmassa teemaa lähestytään tytön ja pojan tarinan kautta. Henkilöt jäävät etäisiksi, eikä heihin kiinnity – ehkä hekin edustavat eräänlaisia vakioita, arkkityyppejä. Osion lopettava kaunis, jopa onnittelukorttimainen kuva ”heidän annettiin nähdä, että heitä oli vastassa tulevaisuus/ ja että se oli ystävällismielinen luonnonsatama” (s. 34) jää roikkumaan jonnekin ironisen ja vilpittömän välimaastoon. Tässä maastossa Inkala operoi mielellään muutenkin. Hänen katseensa on huvittuneen ihmettelevä, mutta sellaisena siinä on myös jotakin vääräleukaista ja ärsyttävää. Ehkä tämä on osa Inkalan tarkoitusta, vai mitä pitäisi ajatella seuraavasta ”valaehtoisesta lausunnosta”: ”Korkein, tulen aina kavahtamaan ylemmyyttä/ ja tuntemaan vertaisuutta” (s. 38). Jumalalle tai Korkeimmalle oikeudelle osoitettuina sanat saavat nurinkurisen merkityksen.
Elämän tarkastelu vakioiden ja muuttujien tangona on Inkalalta hieno oivallus, joka riittää kannattelemaan kirjan moninaisia aineksia. Materiaali kestää vahvojen käsitteiden painon niin hyvin ehkä siksikin, että sisällöstä suuri osa on niin arkista ja humoristista, jopa banaalia. Inkala pohdiskelee esimerkiksi kadulla patsasta esittävän ihmisen kohtaamista, keskustelee baaritiskillä alkoholijuomien kanssa, vertaa lasista kahvipannua kristallipalloon ja riimittelee jatkuvasti omalla itsepintaisen ärsyttävällä mutta hörähdyttävällä tyylillään: ”Aamukahdeksalta mies heräsi ja kuuli uutisen – ”Kaikki sanat ovat kuolleet”, ankkasen!” (s. 20). Minimalistisen ilmaisun hyödyntäminen ja aiempia teoksia ilmavampi asettelu on myös tehnyt kokonaisuudelle hyvää.
Myyttiset otukset ja muinaiset hirviöt ovat suorastaan Inkalan erikoisosaamisalue. Näitä kohdataan myös Vakioissa ja muuttujissa. Sivuilla laukkailevat ILMESTYS ja tarueläin, ”eläin taruisa, nyt toraisa” (s. 61), jolla valuu limaa turvasta ja Jumalattaren korvakorut putoilevat leuasta. Tarueläin palauttaa mieleen Inkalan mainion Muusa-aiheisen runon Mandelstam Voronežissa (kokoelmasta Kirjoittamaton, WSOY 2002). Tällaisessa myyttien ja ylätyyliä väistelevän kielen yhdistelemisessä Inkala on parhaimmillaan.
Vakioihin ja muuttujiin rakentuu draaman kaari nuoruuden mysteerintunnusta kypsän aikuisuuden hyväksyntään, jonkinlaisen ratkaisun ja tyyneyden saavuttamiseen: ”Analyysi on lapsuutta,/ synteesi aikuisuutta” (s. 53). Vakiot ja muuttujat voikin lukea kasvutarinana, tai jopa ikäkriisin selättämiseen tähtäävänä maailmanselityksenä. Alun täyttymystä vailla jäänyt uneksunta vaihtuu takakanteenkin nostetussa, toiseksi viimeisessä ”karaokeksi” määritellyssä runossa kiitollisuuteen: ”Ole siunattu Täyttymys, sinäkin, Kypsätäyttymys!” (s. 65). Lopun säkeet ”Sekä sinä, joka syyttäkin, tahtomattasikin aina olet Seuraus,/ ole siunattu, kohdussasi vakion ja muuttujan ykseys” revähdyttävät runon ja koko kirjan tematiikan kukkaan.
Vakiot ja muuttujat on hykerryttävä, vaivaannuttava, rasittava ja koukuttava kirja. Tämä kaikki on luettava tekijän kunniaksi. Kun Inkalan tarkoitusperiä alkaa ymmärtää, kirjasta on myös mahdollista pitää, vaikka jotkin tekstit – esimerkiksi mauton riimittely seksiorjan kohtalosta Euroopassa 2000-luvulla – jäävät irrallisiksi tai eivät yksinkertaisesti toimi. Jos näitä olisi karsittu, olisi vakioiden ja muuttujien tematiikkaan ollut mahdollista kaivautua syvemmällekin. Inkalan tulevia teoksia jää kuitenkin odottamaan. En kutsuisi häntä raikkaaksi tuulahdukseksi suomalaisessa runoudessa, mutta jonkinlainen odottamatonta säätä kantava lounaistuuli hän saattaa hyvinkin olla. Inkala luo omat maailmansa, ja paikoittaisesta kompuroinnista huolimatta hänen teksteistään riittää ammennettavaa pitkäksi aikaa.
Anne Mölsä
