Kategoriat
Arvostelut

Katastrofin hidas kauneus

9789522155047_Netti

Kimmo Leijala: Fosfori. ntamo 2014. 71 s.

Paljon – ja työkseen – nykylyriikkaa lukevana sitä on oppinut arvostamaan niitä hetkiä, kun runoteoksessa kaikki palaset vain loksahtelevat kohdalleen. Fosfori, Kimmo Leijalan toinen kokoelma, kuuluu eittämättä niiden harmillisen harvalukuisten teosten joukkoon, joiden äärelle kernaasti pysähtyy vaikka pidemmäksikin toviksi. Runojen tiiviiksi tiristettyä ilmaisua tekee mieli perata esille vähäkseltään, antaa tekstin tarttua kiinni lukijaansa hiljalleen.

Leijalan edellinen teos, vuonna 2012 ilmestynyt Viti, pääsi aikoinaan livahtamaan oman runotutkani alta, joten odotukset Fosforin suhteen eivät huidelleet turhan korkealla saati matalalla. Kokoelman tenhoa ja substanssia ei kuitenkaan ole kohtuullista typistää pelkän yllätysmomentin puitteisiin. Tippaakaan liioittelematta kun rohkenen väittää, että harvempi kuin yksi runoteos vuodessa saa allekirjoittaneessa aikaan Fosforin kaltaisen affektiryöpyn. Kaikkein parhaimmassa runoudessa on lisäksi aina läsnä jokin selittämätön, analyyttiseen tarkasteluun tyhjentymätön elementti; Fosforissa kaikki ei todellakaan selity auki.

Leijalan kokoelman erityislaatu kumpuaa tiheän ja aukkoisen runoilmaisun herkästä tasapainosta. Teoksen runot ovat, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, korkeintaan kolmesta säkeestä rakentuvia, syntaktisesti ja semanttisesti pintavikaisiksi puhkottuja tekstifragmentteja. Vähä, rakenteellisesti reikäinen runoaines on kuitenkin saturoitu kerrassaan merkitys- ja alluusiorikkaaksi kudokseksi. Sanomatta jätetty jää vaivaamaan, mutta samalla teoksen runoihin kirjoittuu koko joukko hitaita, kielellisen viestin representoivaan hegemoniaan tyhjentymättömiä merkityksiä. Tekstin monisäikeistä aukkoisuutta kutsuisi mielellään aforistiseksi, mutta tällainenkin määritelmä tuntuu Leijalan taipuisaan runokieleen suhteutettuna turhan jähmeältä.

Ei ole kriitikon tehtävä laittaa erilaisia runousoppeja keskinäiseen paremmuusjärjestykseen. Niin tasapuolisuuden kuin runouden monimuotoisuudenkin nimissä kaikenlaisille kirjallisuuskäsityksille on syytä antaa yhtäläinen mahdollisuus onnistua ja vaikuttaa. Myönnettäköön kuitenkin sen verran, että itse turhaudun tätä nykyä herkästi, jos runo ikään kuin kirjoittaa itsensä tyhjäksi, jos toisin sanoen on heti alun pitäen selvää, mistä tekstissä on pohjimmiltaan kyse. Tällainen poetiikka oli vielä männä vuosikymmeninä Suomessa varmaan ihan ajankohtaista. Nykyään, jälkistrukturalististen kieli- ja kirjallisuuskäsitysten jälkeisissä – ja erilaisten kokeellisten poetiikkojen ainakin osaltaan määrittämässä – konteksteissa, sitä tuppaa kuitenkin ajattelemaan, että kielen, merkitysten ja maailman väliset rajalinjat eivät ehkä olekaan enää niin yksiselitteisesti vedettävissä; että näiden rajojen uudelleenmäärittely on pikemminkin alati jatkuva prosessi ja samalla yksi hyvän runouden tärkeimmistä tehtävistä ja tunnuspiirteistä.

Tätä rajalinjojen prosessuaalisuutta Fosfori ilmentää oivallisesti. Kokoelma ammentaa temaattisesti 70-luvun luontolyriikan traditiosta, mutta asemoituu ilmaisullisesti osaksi nykyrunouden kielisensitiivisempiä virtauksia. Laajempiin kaunokirjallisiin raameihin ripustettuna kokoelman merkittävin yksittäinen ansio kytkeytyykin juuri luontorunouden ilmaisutradition uudistamiseen. Iänikuisten, puhkikaluttujen metaforien ja pöyhkeää inhimillisyyttään ju(h)listavien puhujaäänten sijaan Leijalan lyriikka operoi diskursiivisesti paljon sotkuisemmassa maastossa.

Luonnon ja kulttuurin suhdetta lähestytään kokoelmassa yhteensulautumien, ei erontekojen näkökulmasta. Tekstuaaliset nivellykset hämärtävät totunnaisia perspektiivejä, mutta runon kieli on tästä huolimatta kautta linjan selkeää: ”Tärisevin luodoin varjelemme”. Monoliittinen, inhimillisenä hahmottuva puhuja kyllä vilahtelee siellä täällä tekstifragmenteissa, mutta ei niinkään runon merkitysten lukkona, kuin minän itsestään selvän aseman kyseenalaistavana, tyhjenneenä merkkinä: ”Halo kaikonnut, istun mättäällä ja kuulen / lapsen potkut sisälläni”.

Rajalinjojen uudelleenhahmottelun tarve kumpuaa teoksessa maailman materiaalisesta prosessuaalisuudesta; kokoelman kansikuvassa – tekijän itsensä ottamassa, vieläpä –  komeilee kannon nokkaan nostettu rikkoutunut, multainen pääkallo. Fosforia onkin jo otsikkonsa varjolla kiusaus lukea jonkin sortin (eko)katastrofirunoutena. Kriisien kirjoma melankolia määrittää runojen ekologisia äänenpainoja, mutta saarnakirjaksi teos ei taivu. Inhimillinen kirjoitetaan (vain) osaksi luonnon materiaalisia prosesseja ikään kuin käänteisen ja/tai vajaaksi jätetyn personifikaation keinoin. Jälki on vakuuttavaa, järkyttävällä tavalla kaunistakin: ”Karsikot hehkuvat veden rajassa puolialastomina, / kaarna täynnä pilkettä / veren rajassa / näyttämässä menneille suuntia, pois täältä”.

Lukijan kyseenalainen positio materiaalisen kirjallisuuden kuluttajana kirjoitetaan lisäksi ovelasti sisälle teoksen tematiikkaan. Metsittyneessä, lahoavassa kriisien maisemassa samoileva teksti kun viittaa väkisinkin myös omaan materiaalisuuteensa; puu se on tämänkin painotuotteen tieltä kaadettu. Lukija hypistelee kirjafetisismistä kutiavissa hyppysissään katastrofin materiaalista merkkiä. Julkaisunimekkeiden eskapistisessa, tarinallisessa tulvassa vinjettiin upotettu kysymys on polttavan ajankohtainen: paljonko ajatuksellista painokkuutta ja esteettistä omaehtoisuutta vaaditaan, että painotuote perustelee oman olemassaolonsa edellyttävän ympäristörikoksen?

No, ehkä juuri Fosforin verran, tekee mieleni vastata. Kun on runo on niin hyvää kuin mitä Leijalan kynästä lähtee, syyllisyyden taakan ehkä jotenkin sietää. Fosfori kun on hieno kokoelma. Näin mittumaarin korvalla kehuttuna kuluvan runo(puoli)vuoden hienoin, väitän.

Miikka Laihinen

Yksi vastaus aiheeseen “Katastrofin hidas kauneus”

Miikka Laihinen

Hippunen oikeakielisyysasiaa

Politiikka-sanan tekijännimijohdos on poliitikko, kuten varsin hyvin nyt jo tiedämme. Takavuosina oikeakielisyyden vaalijan murheena oli ärsyttävyyteen asti usein käytetty virheellinen politiikko-versio.

Termistä poetiikka tekijännimijohdos on poeetikko eikä poetiikko.

Ystävällisin terveisin
Pirkko Salonen
suomen kielen ammattilainen

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.