Silja Järventausta: Hyvän yön puisto. Teos 2012. 80 s.
Silja Järventausta on vähintäänkin kiinnostava kirjoittaja. Hänen proosarunoteksteissään on sellaista omapäisyyttä, ellei jopa omituisuutta, jolle on vaikea keksiä mitään kuvaavaa tai luokittelevaa termiä. Hyvän yön puisto on Järventaustan kolmas runokokoelma ja tyyliltään selvää jatkumoa edeltäjilleen. Lyhyen yksinkertaiset, katkeilevat lauseet ja epäsovinnaiset kuvayhdistelmät luovat tunnelman, joka on ilmiselvästi ainakin absurdin ja surrealismin perintöä. Järventausta on epäilemättä mm. Harmsinsa ja Beckettinsä lukenut. Kokonaisuus on silti kaikkea muuta kuin koominen, ennemminkin sen luoma maailma on melankolisen tiheä. Näennäisen keveän pinnan alla velloo filosofinen pohjamuta, joka pahimmillaan samentaa tekstiä liiaksikin. Voi näiden tekstien arvaamattomuuden ja taipuisuuden kohdalla puhua unen logiikastakin. Siinä tapauksessa nämä runot ovat hyvin älyllistäviä ja kielitietoisia unia.
Vaikka proosan kaltaiset rakenteet ja juonellisuus eivät sinänsä proosarunouteen ainakaan automaattisesti kuulu, niitä on kiinnostavaa etsiä. Jos Hyvän yön puistosta haluaa juonta löytää, teoksen aloittavan osaston asetelma luoma puhujan ja ”hänen” välinen asetelma tarjoaa aineksia. Esiin nostettu ”hän” on kertojan mieltä askarruttava tuttavuus, mutta suhteen laatua ei sen tarkemmin avata. Suhde jää avoimen määrittymättömäksi ja sivuseikaksi, eikä teosta lukiessa tule selväksi sekään, keneen tai keihin teoksen hän-hahmo kulloinkin viittaa. On silti mahdollista hahmottaa hänet yhtenä, joskin varsin muuntuvaisena ja outona hahmona. ”Se oli päälaki, joka piteli voidelluksi jo tullutta / pullasutia tärisevässä kädessä. Mitä se ajatteli?”
Järventausta on esikoisteoksestaan Patjalla meren yli asti käsitellyt erityisesti minän ja sinän problemaattista yhteyttä, sivullisuutta ja yksinäisyyttä. Hyvän yön puisto jatkaa samoilla teemoilla, mutta menee entistä pidemmälle vieraannuttavuudessaan. Näkökulma on yhä enemmän elottomassa maailmassa, esineissä ja kaupungin ilmiöissä. Jopa niin, että erilaisia ihmisten (ammatillisia) rooleja käsitellään tasa-arvoisina esinemaailman kanssa. Järventausta päästää esineet ja ihmishahmot puhumaan, mutta hämärtää näiden suhdetta huojuttamalla esimerkiksi lauseen ja runon sisäisiä viittaussuhteita. ”Hän” saattaa muuttua kesken kaiken se-muotoon ja päinvastoin, jolloin on entistä epäselvempää, kenen tai minkä näkökulmasta milloinkin tarkastellaan. Tämä keino korostaakin erityisen hyvin teoksen hahmojen ja esineiden inhimillistymisen ja vieraantumisen prosesseja ja roolimuutoksia.
Esinemaailman ja abstraktioiden inhimillistäminen muistuttaa lasten roolileikkejä, joissa puhutaan tavaran suulla ja joille on tyypillistä voimakas samastuminen ja häilyntä esineiden ja itsen välillä. Järventaustan kieli on loputonta liukuvilla merkityksillä leikittelyä. Tällainen todellisuuden sopimuksenvaraisuus ja vaihtuvilla aikamääreillä kiepsauttaminen luonnehtivat teosta vahvasti ja tekevät siitä monimutkaisen ja vaikeankin, koska ”[s]e mitä hän täällä rikkoo ei ole täällä pysyvää”.
Kun luin teosta reilu vuosi sitten, se näyttäytyi minulle ensisijaisesti sivullisuuden puheenvuorona ja eräänlaisena surullisena fantasiana. Nyt uudelleen teoksen äärelle palattuani esiin nousee voimakkaasti kysymys olemassaolon luonteesta. Mitä on ihmisyys, millainen ihmisten ja esineiden suhde? Miten erotamme itsemme kaikesta meitä ympäröivästä? Järventaustan ontologinen taustaoletus näyttää kallistuvan materialismiin: maailma koostuu ensisijaisesti tavaroiksi ja konkreettisiksi ilmiöiksi tiivistyneestä aineesta, kuten pahvilaatikoista, lätäköistä, pylväistä, kengistä ja asuntoloista.
Liikkeen ulkopuolella riippui usein hanska. / Mitä silloin oli kyseessä?” Ihminen myös määrittyy esineiden kautta: ”Olihan täällä myös pöytä, jonka päälle piti / saada laittaa täsmällisiä tavaroita. Kumman käyttö, / kellojen vai pöydän, täsmensi häntä enemmän, / kumman kanssa hänen piti useimmin näyttäytyä?
Pyrkimyksenä näyttää olevan jonkinlainen välitila, ellei suorastaan olemattomuus. ”Hän ei ollut huohottava liiasta henkisyydestä / eikä hän kolistellut päin penkkejä ja jakkaroita.”
Näen runojen yksityiskohtaisuudessa selkeää induktiivista logiikkaa: yksityiskohdat luovat kokonaisuuden. Maailma koostuu esineistä ja jää samalla niille alisteiseksi. Hyvän yön puisto on yksityiskohtien lyriikkaa, hyvin rikasta ja kirjavaa niin kuviltaan kuin sanastoltaan. Ei edes tunnu lopulta kovin olennaiselta yrittää hahmottaa kokonaisuutta ja juonta. Teosta voi ja kannattaa silti lukea hyvin monella tapaa. Jäykät lukuasennot kun osoittautuvat petollisiksi, eikä teksti tyhjene useallakaan lukemalla. Silti väistämättä kaikesta kielellisestä toisin tekemisestä ja tarinan rajamailla möyrimisestä tulee välillä itsetarkoituksellisen rikkomisen tuntu. Paikoitellen teksti myös sortuu ylimalkaisuuksiin. Toisaalta se, miten Järventausta osoittaa kaikkea sitä, mikä normaalisti jätetään epäolennaisena sivuun, tekee tekstistä tuoretta, jännittävää ja vahvaa.
Salla Tuukkanen