Marguerite Yourcenar: Tulet. Suom. Jussi Lehtonen. Teos 2011.
Subjektiivisen tunnekokemuksen representaatio lienee lyriikan pohjimmaisista tarkoitusperistä sitä kaikkein säilyväisintä sorttia. Ei-kielellisen piiriin kuuluvan, alati liikkeessä olevan intiimin elämyksen pukeminen säkeiksi on runouden historian aikana saanut paitsi kaikkein tyhjänpäiväisimmän sentimentaalisen sanasilpun, myös koskettavimman mahdollisen kaunotaiteen olomuotoja.
Marguerite Yourcenarin (1903–1987) alun perin vuonna 1936 julkaistu tekstikokoelma Tulet sijoittuu lokeroista jälkimmäiseen. Häpeilemättömän suora saavuttamattoman rakkauden kuvaus on vereslihalle raavittua, hätkähdyttävää kirjallisuutta. Varttuneemmalla iällä sekä Belgian että (ensimmäisenä naispuolisena jäsenenä) Ranskan akatemiassa istuneen Yourcenarin nuoruudenteoksessa tunteen kahlitsematon elin- ja tuhovoima kytketään länsimaisen kerrontatradition historiallis-mytologisiin kehyksiin.
Myyttinen merkityksellistää henkilökohtaista, tekstin ensisijainen jännite virittyy dramaattisen emootiojatkumon varaan. Myytillä on sijansa myös teollisuusyhteiskunnassa, Yourcenar tuntuu allegorisilla vihjauksillaan julistavan: ”Viha on asettunut Teeban ylle kuin kammottava aurinko. Sfinksin kuoleman jälkeen kaupunki on täynnä likaa ja vailla salaisuuksia: kaikki on muuttunut näkyväksi.” Teoksen aiheiston ytimessä toistuu eräänlaisena arkkitunteena hahmottuva, vuoroin katalysaattorin, vuoroin aktiivihiilen roolin saava raastava rakkaus.
Kustantaja määrittelee Tulet sekä proosarunoudeksi että runoelmaksi. Kumpikin luonnehdinta paljastaa kyllä osan totuutta, mutta edes yhdessä käsitteet eivät onnistu tavoittamaan teoksen merkillistä ominaisluonnetta. ”Vaikea määritellä”, tiivistää suomentaja Jussi Lehtonen osuvasti esipuheessaan. Rakenteellisesti tarkasteltuna Yourcenarin ilmaisu hahmottuu kahden ääripään – tiheänlavean kerronnallisen proosatekstuurin ja tiiviimmiksi pakattujen keskeislyyristen huomioiden ja parahdusten – välille.
Yhdeksään osaan jaetussa kokonaisuudessa avoimet minämuotoiset mietelmät edeltävät ja ennakoivat mytologisesta kirjallisuudesta tuttujen hahmokohtaloiden (Akhilleus, Antigone, Faidon, Sapfo…) vuodatuksenomaisia ja esimerkiksi tyystin vaille kappalejakoa jätettyjä luentoja. Teoksen eri tasot nivoutuvat toisiinsa kuitenkin pelkkää rakenteellista sommitelmaa monisyisemmin. Herkullisen vaivihkaisten ja tyyliteltyjen anakronismien lisäksi kirjoituksen mahtipontinen asetelmallisuus – yksilön moderni merkitysjahti mytologisen aineiston syövereissä – synnyttää teksteihin lukemattoman määrän eriasteisesti latautuneita ilmaisuja ja sivupolkuja. On lukijan vallassa päättää, mitkä viittaukset tulkitsee allegorisina, mitkä yksinomaan historiallis-myyttiseen kuvitukseen kuuluvina.
Kääntäjä Lehtonen varoittaa esipuheessaan Tulien lukemisen vaativan ”hieman ponnistelua”. Varoitus on aiheellinen, etenkin, mikäli lukija on tottunut nautiskelemaan kirjallisuutensa valmiiksi pureskeltuna, lukuekonomisesti lempeisiin asentoihin sommiteltuna purkkiruokana. Yourcenarin kirjoitustyylin perustana on omintakeisen analyyttinen ja referoiva, mutta samalla myös radikaali ja luova myytintulkinta. Kiehtovimmillaan teoksen lyriikka näyttäytyy nykynäkökulmasta määritellen feministisiin, jopa queerin alueelle kurkottaviin subjektiuden kysymyksiin pureutuessaan. Esimerkiksi naamioitumissyistä tytöksi puetun Akhilleuksen uudelleentulkittu legenda päättyy huomautukseen ”[K]ukaan ei epäillyt, etteikö tämä jumalatar olisi ollut nainen.”
Lievä raskassoutuisuus toimii kuitenkin kokonaisuuden eduksi. Niin sisältö- kuin muotoseikkojensa valossa tiheä ilmaisu on kieltä ja kirjallisuutta puhtaimmillaan, teksti ei alistu vain median yksioikoiseen rooliin. Lehtosen käännöksestä välittyvät oivallisesti paitsi eri merkitystasojen ristikkäiset kudelmat, myös intohimon, menetyksen, epätoivon ja kuolevaisuuden tuskanhuudot.
Erityisen antoisan laitoksesta tekee intertekstien korostunut luonne. Suomentajan ja tekijän esipuheiden lisäksi käännös on varustettu laajahkolla ja varsin tarpeellisella selitysosiolla, joka esittelee lyhyesti kaikki teoksessa esiintyvät myyttiset ja historialliset hahmot. Esipuheilla on omat taustoittavat, lukukokemukseen saumattomasti nivoutuvat biografistiset(kin) tarkoitteensa. Lehtonen ehdottaa omassa alkusanassaan Yourcenarin jälkiviisastelevan, vasta vuonna 1967 kirjoitetun puheenvuoron säästämistä myöhemmälle tarkastelulle, mutta itse koin kyseisen liitteen koko lailla valaisevaksi ja perustelluksi juuri sille varatulla paikalla. Alkuperäistekstin, käännökseen sisällytetyn selitysosion ja kahden esipuheen yhtäaikainen selailu tuotti kaltaiselleni kompletistille lisäksi suunnatonta lukunautintoa.
Lehtosen kehotus on nykyisten kirjallisuustieteellisten paradigmojen valossa toki ymmärrettävä, kumihanskan tapainen varotoimenpide. Kun Yourcenar vetää suoria yhtäläisyysmerkkejä nuoruudenteoksen ja oman henkilöhistoriansa välille, saattaa pelkkään tekstiin suuntautunut lukija älähtää. Vaikka biografististen tulkintojen kritiikillä on vankat ja aukottomat perusteensa, piilee Tulien iholle käyvä viehätys juuri tekstin henkilökohtaisuuden – aidon eli lavastetun, tiedä sitten häntä – synnyttämissä jännitteissä.
Yourcenarin katarttisen tekstitulvan estottomuus kun perustuu rajattoman itsenkorostamisen sijaan perimmäisten kysymysten ja tunnetilojen ohittamattomille ristiriidoille: ”Ei ole hyvettä, ei sääliä, ei rakkautta, ei siveyttä, ei niiden mahtavia vastakohtia, ei ole muuta kuin tyhjä simpukankuori, joka tanssii ilon päällä, ilon, joka on myös Kärsimys, kauneuden salama muotojen myrskyssä.”