Silene Lehto: Hän lähti valaiden matkaan. WSOY 2011.
Selvitetään nyt aluksi, että Silene Lehdon esikoinen on taitavasti kirjoitettu ja kasattu runoteos, kuten suurten kustantamojen runoesikoiset yleensä ovat. Siinä on jonkinlaisista lyhytproosallisista (ja vain vaivoin runollisista) henkilökuvista ja henkilöiden havainnoista kasautuva näkökulmarakenne, jolla pyritään rikkaaseen, koko maailman nielaisevaan monimuotoisuuteen. Tekstien nominatiivivoittoiset nimet kenties valottavat hieman mitä tarkoitan: ”Parvekelasit”, ”Leskirouva”, ”Tullimies”, ”Neuvola”, ”Hukkunut”, ”Kalastaja”, ”Raitiovaunu”, ”Naapuri”, ”Lapsi” jne. Rakenteen lävitse kulkee kaikissa teksteissä toistettava johtomotiivi, luonto, johon lukuasento ohjataan jo nimestä, kansista (valaita, vettä, sinisen eri sävyjä) ja ensimmäistä osastoa edeltävästä motosta lähtien: ”Oliko se kaukokatseisuutta vai mitä, / kun muinainen pakicetus päätti mennä takaisin veteen”.Tietosanakirja sanoo, että pakicetus oli kuivalla maalla elävä esihistoriallinen lihansyöjänisäkäs, josta valaiden uskotaan periytyvän. Samalla siis muodostuu sopivasti nykymaailman luonnollisuuden tai luonnottomuuden kyseenalaistava pohjavire; kuin huomaamatta kokoelman taustamotiiviksi saadaan elämän kiertokulku. Se onkin mitä luonnollisin raami ja siten myös ilmeisin keino rakentaa runokokoelmaa. Tällainen lähinnä kokonaisuuden kautta rakentuva ”kokoelmallisuus” voi olla hyvä tai huono asia, riippuen siitä mitä lukukokemukseltaan haluaa. Tietenkin teemat ja rakenteet on löydettävissä teoksesta kuin teoksesta, mikä asettaakin ongelmakohdaksi aiheiden ja ajatusten liiallisen ilmiselvyyden tai vastaavasti ylenpalttisen hämäryyden.
Mahdollisista ongelmista olen Lehdon teoksen tapauksessa taipuvainen edellisen kannalle. Hän lähti valaiden matkaan on kompositionsa puolesta liian harkittu ja teemoiltaan turhan tavanomainen. Lehto pitelee liiaksi kiinni lukijan kädestä, näyttää ja kertoo liian paljon. Niinpä lukukokemustani varjostavat tunteet valmiista ajatuksista ja itsensä tyhjentävistä kuvauksista. Valaita, merta, luontoa, esihistoriallisia eläinmotiiveja, jokapäiväisen sekoittumista luontoon… omistetaanpa yksi osasto Charles Darwinillekin, tosin äänessä ovat Darwinin itsensä sijaan kokoelman näkökulmarakenteelle uskollisesti tuberkuloosiin kuollut tytär, taloudenhoitaja, oppipoika, vaimo, matkaopas, kirjoittaja itse jne. Olen lukijana varmasti turhan kyyninen ja vaativa, mutta eikö ”luonnosta vieraantuneen nykyihmisen” kaipuuta mystifioidun luonnon helmaan nojatuoliproosarunon keinoin ole kirjoitettu Suomessa viimeiset parikymmentä vuotta (ja sitä ennen vuosisata modernismin ja mitallisuuden keinoin)? Darwin-teemaakin on toki käsitelty viime aikoina proosan puolella, mutta ehkä toisaalta voitaneen katsoa, että tärkeät teemat eivät kuihdu ikinä.
Kuvasto ja aihe yksin eivät riitäkään upottamaan kokoelmaa, suurempi ongelma itselleni on teoksen jutusteleva luonne: proosarunoa, jonka lauseen ominaislaatu osoittaa pikemminkin pseudoabsurdin lyhytproosan kuin runouden suuntaan. Pidemmissä teksteissä metodi toimii keskimäärin siten, että virkkeet ovat todella pitkiä ja arkiseen kuvaukseen sekoitetaan kuvia eläimistä: ”Pikkupojan hartioista puskee tiheä karva, susilapsi se on, vaikka sillä on / delfiinikuvioiset uimahousut ja tavallinen, väsynyt äiti, joka iltaisin / käynnistää phillipsin, kone nykii karvatuppea, kivusta syntyy varpusille / viikset ja pehmeä pesä, talonmiehelle vaivaa, on lakaistava asvaltti / ikkunan alta myös (”no mutta vaimohan saa näistä kollaasitarpeet kurssilleen!”) / ja kun yö törmää vasten lasia, vääränvärinen, eksynyt haikara, sivelee äiti / voidetta poikansa arkaan ihoon.”
Teoksen proosarunot tuntuvat täten koostuvan loputtomasta ja runsaasta kuvailusta, joka ei varsinaisesti jätä lukijalle tilaa uneksia ja jonka luomat mielleyhtymät ovat toisaalta liian yleisiä. Samalla teksti tuntuu jatkuvasti läsnäolevan, hieman absurdistisen arki-luonto-kaksoisvalotuksen vuoksi viittaavan jatkuvasti muuhun kuin itseensä, minkä vuoksi lukija alkaa lähinnä odottaa seuraavaa puhkikirjoitetun raskasta kuvaa, joka on taas jokin arkinen asia sekoitettuna uusromantisoivaan luontokuvaan. Samalla yksittäiset runot ja niiden vivahteet sekoittuvat edellisiin ja katoavat yleiseksi, täyteen ahdetuksi proosalauseeksi. Kun kokoelman jo sinänsä kookkaasta tekstimassasta (lähes 100 sivua) leijonanosa on juuri tätä proosallisesti kuvailevaa pitkähköä runoa, ei lukukokemus ole missään nimessä erityisen kevyt. Sinne tänne ripotellut lyhyemmät hetket ovat elintärkeitä happikuplia pidempien tekstien välissä, mutta niitä ei ole lähimainkaan tarpeeksi ja ne jäävät siten hieman orvoiksi hänniksi. Kokoelman perusajatus on hieman ristiriitaisesti melko helppo ja käsittelytapa jopa sadunomaista, mutta lauseapparaatin vuoksi teos on silti kovin raskas ja sekava lukea.
Samalla pituusvaihtelu tuottaa myös hieman yllättävän kompositio-ongelman: kokoelman loppupuolella olevat, lyhyemmistä runoista koostuvat osastot eivät laihuudessaan oikein kanna. Siinä missä alkupään pidemmät ryöpytykset perustuvat nimenomaan kertovan lauseen runsaalle hengästyttävyydelle ja oikeuttavat siten itsensä silkan massan ja lyhytproosamaisuutensa kautta, loppupään lyhyemmät tekstit vaikuttavat lähinnä välihuomautuksilta, usein hieman banaaleilta: ”Sinä aamuna meri oli metallia, / musta ja harmaa” tai vastaavasti helpohkoilta, hieman söpösteleviltä nokkeluuksilta: ”ehkä tämä on samaa kipua jota pieni merenneito tunsi kävellessään”.
Millaiselle yleisölle tällainen toisaalta kepeä ja melko helppotajuinen, toisaalta ammattimaisen turpeaksi kirjoitettu, hieman kustantamoiden profiilintäytteeltä haiskahtava proosarunokokoelma on suunnattu? Saako tällaista edes kysyä? Haluaisin, että runous herättäisi kysymyksiä, iloa, pelkoa, yhteisöllisyyttä, hämmennystä, epävarmuutta ja pakottaisi miettimään uudella tavalla, mutta samaa haluavat varmasti kaikki muutkin. Minun lukukokemuksessani Hän lähti valaiden matkaan on kuitenkin kovin turvallinen: yhtä tekstiä lukiessani tiedän jo, mitä odottaa seuraavalta. Voisiko kysymys olla jonkinlaisesta nykyaikaistetusta satumuodosta, joka näyttää hieman vinoon, mutta säilyttää pohjimmiltaan sympaattisen affirmatiivisen ja tutun luontonsa? Tämä piirre tuntuu olevan varsin yleinen 2000-luvun kotimaisessa proosarunossa, jonka käsitteleminen vaatisikin jo oman tarinansa.