Kategoriat
Arvostelut nro 64

Musiikin, matematiikan ja runouden trigonometriaa

Auli Särkiö: Sarmatia. Mäntykustannus 2011

Mikä se sellainen Eurooppa on, jossa joku sodanjälkeisessä Puolassa pyyhkii pölyt Steinwaylta? Mikä sellainen, jonka museoissa seisovat yhäti samat marmoripintaiset apollot, ja sellainen, jota kutsua “väriseväksi parfymoiduksi mantereeksi”?

Tämän Euroopan taidemusiikkia soittelee Auli Särkiön esikoisteos Sarmatia. Eurooppalaisen runon kotouttaminen on suomalaisen taiderunouden kasvualustaa. Ajatellaanpa Oksasta, Suoniota, Kasimir Leinoa. Edelleen: Waltaria, Koskenniemeä, Onervaa, Vaaraa. Ja tännemmäs: Manneria, Haavikkoa, Saarikoskea. Sama kaiku soi viehkona useiden nykyrunoilijoiden teksteissä – vaikka Marianna Kurton, Sinikka Vuolan, Ville Hytösen, ja nyt Särkiön.

En usko, että esikoiset tarvitsevat silkkihansikaskohtelua, eikä sitä ole vailla varsinkaan käsilläoleva Sarmatia. Vakava katsaus on paikallaan, kun kirja on tarpeeksi vahva. Paras on myös myöntää, ettei kansainvälisen traditionalismin suomenkielisten versioiden lukeminen ole minusta kohottavinta puuhaa. Odotan kai merkityksellistä hämärää runsautta, josta modernismin traditio tuntuu vaan etääntyvän, vaikka sen välinettä on hiottu vuosikymmeniä. Särkiökin ottaa välineen haltuunsa, jos nyt ei mestarillisesti, niin ainakin riittävän hyvin.

Särkiön runot perustavat ennen kaikkea näköaistiin. Silmää ja katsetta mainitsee kirja läpeensä. Musiikilliset viittaukset kunnioittavat korvaa. Eurooppalaiset paikannimet luovat mondeenia tuntua. Romantiikkaan kumartavat sekä täsmäviitteet että aihepiirit, kuten fin-de-siècleä pastisseeraava runo “Claude” (Debussyn “Pélleas et Mélisande” -oopperaan Maeterlinckin näytelmästä): “Hetkinäyn hiukset ovat iltapäivän linnunrata / ja asteroidimeri, pienet kultalumpeet, / monistuneet vihreät auringot, / pysäytettyjen pisaroiden rauhaton verkko / valtavien silmien pentatoninen spektri / valkoiset pisteet / kideprismasta vuotava sädeaava, / sinipunainen vieno lähde sinun silmässäsi.”

“Claude” on sattuva esimerkki silmän asemasta Särkiön kirjassa. Moniulotteisesti se sulkee lyyris-visuaaliseen tyyliinsä impressionistisen maalaustavan, jonka luonnontieteellinen teoretisointi valosta ja väristä säihkyy Särkiön säkeissä: impressionismi on havainnon realismia. Runo sisältää synesteettistä helkkää ja ilmi-intertekstuaalisen aihion lemmenrunoksi. Älyllinen, abstraktiota abstraktion perään kiteyttävä runokieli vaikuttaa tässä palvelevan vain silmää, sovinnaisen sofistikoitunutta runopintaa, tavoittamatta esimerkiksi A.W. Yrjänän tai Panu Tuomen sfääripölyä kimmeltävien runojen tummaa mystiikkaa. Tietysti esteetti on juuri fin-de-sièclen avainhahmo, eli minussa heräävä kaipuu tuonpuoliseen syvyyteen tai runorakenteen mielelliseen yhtymään saattaa olla vain oma ongelmani.

Kyse on myös romanttisessa, nimenomaisen runollisessa mielessä emootion pusertumisesta. Ajattelen leikillisesti vanhan kunnon V. Artin hupaisia kirjallisten tyylien luonnehdintoja, eritoten “ylioppilastyyliksi” nimettyä, jota hän löytää vaikkapa Heinrich Heinen tuotannosta. Artille kyse on vanhanaikaiseen tapaan runoilijakehityksen vaiheesta, joka hänelle on merkityksellinen taidekirjallisuuden kannalta varteenotettavien kirjoittajien teksteissä. Ylioppilastyylille Arti mainitsee ominaiseksi juuri briljeerauksen, opitun, tiedetyn, tunnetun, sanavaraston halukkaan käyttelyn. Olen tunnistavinani tämän tendenssin Särkiöllä. Nyt ei pidä parahtaa, että nolaisin nuorta runoilijaa. Artin kautta hahmotan nimenomaan sitä tunnetta ja aitoutta, jota käsitteellisen ja abstraktin mietepiirin mielikuvasto kantaa mukanaan. Se ei ole kylmää älyllisyyttä, vaan emotionaalista jännitteisyyttä. Ja toki sitä oivalluksen ja maailmannäkemyksen kuulasta ja rauhallista iloa, joka liittyy musiikin ja matematiikan maailmoihin. Lukijan reaktiokin on tunteellinen – kuka karsastaa sivistyssanastoa, kuka kunnioittaa sitä pää nöyrässä kumarassa, kuka tunnistaa siitä oman fantasiansa runosta ja ihastuu. Siekailemattomassa elitismissään Sarmatia on tosiaan omassa sarjassaan nykyrunoudessa, minusta sympaattisesti.

Runo “Sfäärien harmonia” laulaa matemaattisten toimien ja olioiden järjestyksestä jylhänkauniisti: “Siellä kosinit piirtävät trigonometrisen eläimen sydänkäyrää / muuttumatta, ikuisuuteen”. Runo luo varmasiirtoista maailmaa, jossa matematiikan ja musiikin yhtämittaisuus hahmottuu romanttisena, turnerilaisena maisemana, kun “taivas ja meri suutelevat / ja liukuvat toistensa yli / illan avautuessa.” Kosmoksen liu’ut ehkä verhoavat siveästi jotain eroottista liikuntoa. Samaa häveliäisyyttä aavistan runosta “Ekfrasis”.

Monissa runoissa, kuten sfinksin symbolismiin keskittyneessä “Inkarnaatiot” -tekstissä jään kaipaamaan hallittua säettä. Sfinksiaiheinen runo, jossa on säännönmukaisesti neljä osaa, joista kukin koostuu kolmesta viisisäkeisestä säkeistöstä, kaipaa vankkaa metrumia, tai edes tekstin läpäisevää rytmistä kuria. Retroilla voisi huolellakin, jos ei pakkometriikalla, niin suomalla kielellekin vanhahtavaa sointia ja tempoa. Särkiön kielen isku on läpeensä kevyttä, vaikka runoudessa eri topiikat kaipaavat myös painovaihtelua ja rytmistä rankaa. Löysyys ja hahmottomuus vaanivat. Runojen nimistö osoittaa nopeasti romanttis-klassistisen aiheiston kaunosieluisen kasauman: “Narkissos”, “Ideaali”, “Fauni”, “Musée d’Orsay”. Ehkäpä otsikosto kartoittaa myyttistä Sarmatiaa, jota Paavo Rintalakin uljaassa Sarmatian Orfeuksessaan etsi runoudesta, sivistyksestä ja Euroopan seuduilta. Sarmatiassa aiheiston ja kuvallisuuden yhteispaino rusentaa kielen tunnustelevat mahdollisuudet, jotka jäävät yksittäisiksi rönsyiksi: “pipetillinen hyvää ainesta alavilta seuduilta […] Silmissä Reinin viileää pähkinää”.

Palaan vielä sanaan mondeeni: suuren maailman aiheille on Sarmatia oppinut. Heikointa antia on kuitenkin musiikin, matematiikan ja runouden muodostaman kolmion yhteinen alue. Runouden kannalta katsottuna: kielen tempo, melodia, sointu ja materiaalinen täsmällisyys. Ilmiöiden runollisuudesta on vielä matkaa niiden runouteen. Särkiön lyriikassa painaa eniten aiheisto ja kuvasto, jospa vielä kielen sävykkyys hallitsisi niitä.

Kirjoittanut Maaria Pääjärvi

Maaria Pääjärvi on helsinkiläinen lukija ja kirjoittaja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.